Tervetullut tai ei, luonamme jälleen.
20.44
Olisikos aika vähän henkilökohtaisemmalle postaukselle? Ajattelin tänään kirjoitella aiheesta, joka valitettavasti on jälleen ajankohtainen, ja muuttunut osaksi meidän arkeamme.
Kerroin jo muutama vuosi taaksepäin omasta paniikkihäiriöstäni ja siitä, miten se on elänyt mun rinnallani enemmän tai vähemmän viimeisen kymmenen vuoden ajan. Tai no, herkästä luonteestani johtuen, mulla on ollut jo pitkältä lapsuudesta taipumusta panikointiin (silti kävin musiikkiluokan, esiinnyin paljon ja se harvoin liikaa pelotti) , mutta n. 10 vuotta sitten sain siitä ihan lääkärin diagnoosin sekä lääkkeet, tietysti. Ne lääkkeet tosin heivasin hyvin nopeasti pois omasta elämästäni, sillä koin että selviän ilmankin. Olotila joka niistä lääkkeistä tuli, oli hämmentävän tyhjä. En halunnut elää sellaista elämää, jossa mikään ei oikein tunnu miltään. Ei oikeasti naurattanut, eikä oikeasti itkettänyt.
Odotusaika, raskaus, sekä pikkuvauvavuodet (hormonit?) ovat vapauttaneet mut näistä lähinnä yöaikaan ilmenevistä paniikkikohtauksista. Wäinön syntymän jälkeen ehdin jo tovin toivoa, että mokoma murhe ei enää palaa. Kuitenkin kävi niin, että sydämentykytykset alkoivat pikkuhiljaa hiipiä mun öihini mukaan. Ei isosti, mutta kuitenkin niin että tunnistin tilanteen pahenevan. Rupesin odottamaan PikkuH:ta ja tilanne rauhoittui jälleen.
Nyt ollaan kuitenkin taas siinä pisteessä, että herään ainakin sen kerran viikossa siihen, että sydämentykytykset tuntuvat kurkussa asti, ja syke vaihtelee tempoa miten sattuu. Rytmihäiriöitä siis. Hikoiluttaa ja oksettaa. Ja sitten lopulta tulee väistämättä se kuolemanpelon hetki. Se pelko ei johdu siitä, ettäkö luulisin siinä hetkessä kuolevani. Se pelko on yleistä, suurempaa pelkoa.
Uskon, että PikkuH:n yöhilluminen on nyt laukaissut tämän tilanteen ja väsymys tekee tehtäväänsä. Onnekseni tämä kaikki on mulle jo niin tuttua, että osaan kohdata nuo yölliset zembalot. Parikymppisenä itkin öisin sängynlaidalla ja hätäännyin, sillä kaikki tuo oli mulle vielä niin kovin uutta ja pelottavaa. Kun tapasin H:n, oli tilanne silloin tähänastisen elämäni hankalin. Rakastuminen, sekä sitä ennen tapahtuneet elämänmuutokset saivat tuon aikaan.
Vuosien varrella oon kuitenkin oppinut sen, että tämänkin vaivan kanssa voi kyllä elää. Aikaisemmin esimerkiksi bussi tai lentokonematkustaminen oli mulle aivan tuskaa. Olen oppinut psyykkaamaan itseäni ja keksin nykyään mitä kummallisimpia keinoja selvitä noista koitoksista. Bussista voi tietysti koska vain hypätä pois, mutta lentokone on vähän kinkkisempi juttu. Pahoinvoinnin vuoksi otan lentomatkalle matkapahoinvointilääkkeen ja se auttaa kummasti rauhoittumaan. Koska kolmio. Se on ainoa tilanne, kun lääkitsen tätä ongelmaani ja tässä yritän nyt pysyäkin.
Tiedän, että tämä on varsin yleinen ongelma ja siksi siitä tulisi avoimesti puhua. Paniikkihäiriö huonontaa pahimmillaan elämänlaatua isostikkin, ja mulle on aina ollut tärkeää että lähipiiri on tietoinen tästä ongelmasta. Joskus esimerkiksi syöminen julkisella paikalla tämänvuoksi ei onnistu, ja silloin tekisi mieli HUUTAA syy kaikille selväksi.
No ne jotka tietävät, niin tietävät.
Tämä allaoleva kuva oli aikas osuva tähän postaukseen, sillä kun käveltiin festareilla noita portaita ylös sekä alas lasten kanssa, niin mua pelotti ihan jäätävän paljon. Tiedättehän, kun rappuset ovat läpinäkyvät ja korkeat.
Sinnikkäästi silti tarvoin lasten kanssa niitä ja tärkeintä oli pitää huoli siitä, että tyypit selviävät ehjin nahoin alas. Ja ylös.
Lapset ovat mun tukipilarini tämänkin ongelman kanssa painiessani. Selviän mistä tahansa niinkauan, kun nuo tyypit tuossa vieressä mun kanssani tarpoo.
Sellaista tänään.
8 kommenttia
<3 Kiitos tästä. Tärkeä aihe.
VastaaPoistaVoi miten ihanaa, että kirjoitit tästä aiheesta! Täälä on kohtalotoverisi. Minulla tilanteet tulee silloin jos olen tosi stressaantunut tai jos tulee jokin yllättävä tilanne. Oikeastaan en tiedä onko tämä minulla varsinaista paniikkihäiriötä oikeasti.. Vai olenko niin ylistressaantunut että keho vain reagoi paniikin oireilla.. :(
VastaaPoistaMä tiedän mistä puhut, oon kärsinyt hyvin paljon samanlaisista vaivoista. pahimmillaan oli n. 20-25-vuotiaana. Mulla pahin stressitekijä ja paniikin laukaisu on huonosti nukutut yöt.
VastaaPoistaNyt oon saanut elää lähes "oireetonta" aikaa pari-kolme vuotta. Silloin tällöin meinaa tuttu inhottava tunne iskeä päälle mutta onneksi ei ole saanut otetta.
Toivon sydämestä että tää olis sulle nyt mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti ohimenevä vaihe <3 Halaus <3
t.Nadja/napsahduksia
Nyt on pakko taas kommentoida, sillä täällä toinen samasta "sairaudesta" kärsivä.. Ja yli kymmenen vuotta täälläkin on mennyt. Mulla tosin on lääkitys ja koen sen auttaneen paljon mutta edelleen oireet vaivaavat ja rajoittavat elämää. Lapset ovat olleet tietyllä tapaa iso tuki kun niitten takia on ollut "pakko" selvitä monesta tilanteesta.. Nyt kun nuorinkin on jo 4-v onkin joutunut opettelemaan selviämään monesta asiasta yksin ja vain ittensä takia. Mut pikkuhiljaa niitä pelkoja voitetaan.. Voimia kovasti sinne <3 Väsymys on kyllä yks tekijä mikä monesti pahentaa paniikkihäiriön oireita.. Jospa sullakin helpottaisi kun saat taas paremmin nukuttua..
VastaaPoistaMä haluan kirjoittaa tämän nimetömänä erään henkilön takia, mutta joo. Mä olen nyt kans saanut pari ilmeisesti paniikkikohtausta. Hirveitä. Se tykytys on jotakin järkyttävää. Tuntuu et tukehtuu.
VastaaPoistaOlit rohkea kun kirjoitit aiheesta! Voimahali! <3
VastaaPoistaKuulostaa osin niin tutulta. Itsestään löytää kummia voimia, kun vain tahtoo! Se, että niin paljon voi itseään oppia hallitsemaan kun saa pelkoja pidettyä kurissa, on avuksi myös monessa muussa tilanteessa jossa kysytään vahvaa tahtoa! :)
VastaaPoistaOlette ihania! Hienoa, että pääsin lukemaan kaikki nämä viestit, vaikka ihan liian paljon myöhässä mutta kuitenkin! <3
VastaaPoista