Henkilökohtaista

11.54

Moni mun blogini lukijoista varmaan muistaakin, että olen useasti todennut elämäni olevan varsinaista vuoristorataa siinä, mitä henkiseen hyvinvointiin tulee. Mietin tovin että lähdenkö edes kirjoittamaan tätä postausta, mutta jostainsyystä päätin sitten kuitenkin kerrankin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja toivon suuresti, että tämäkin teksti palvelee jotakuta positiivisessa mielessä.

Lasten kanssa omat voimavarat riittävät tällä hetkellä suht kivasti eli varsinaista fyysistä väsymystä ei niinkään ole juuri nyt havaittavissa (ainakaan mitään merkityksellistä sellaista), vaikka yöunet katkonaisia sekä lyhyitä ovatkin. Nyt kuitenkin se henkinen puoli meinaa taas junnata – ja tämähän siis tapahtuu noin 2-3 kk:n välein mun elämässäni eli mistään poikkeavasta tilasta ei nyt puhuta. Positiivista tässä on se, että olen oppinut hyväksymään tilanteen juuri tällaisenaan ja tiedän sen ahdistavan olotilan hiipuvan taasen ajan kanssa pikkuhiljaa unholaan. Kasvua on siis tapahtunut.

Avaan nyt tätä päivän teemaa kuitenkin vähän tarkemmin. Luvassa hyvin henkilökohtaista matskua, mutta jostain kumman syystä koen tämän tarpeelliseksi juurikin tässä hetkessä.

4-5 kertaa vuodessa kärsin mun mittapuullani aikasta voimakkaastakin itsetunnon sekä omanarvontunnon romahduksesta ja se heijastuu oikeastaan ihan jokaiseen elämänalueeseeni. Tähän varmasti vaikuttavat useat tekijät kuten esimerkiksi hormonit, mutta toki mun luonteenikin on erityisen altis moiselle kipuilulle – niin on aina ollut, vaikka varsinaista syytä sille ei koskaan ole annettukaan. Koulussa mua ei ole ikuna kukaan kiusannut ja aina mulla on ystäviä ollut. Onko tämä nyt sitten sitä paljon puhuttua erityisherkkyyttä? En osaa sanoa.



 Ã„itiys on vuosien varrella muuttanut näiden tuntemusten luonnetta hieman, sillä 5 vuoteen mulla ei onnekseni kertaakaan ole ollut sellaista oloa että en olisi kenellekään mitään. Tiedän, että maailmassa on ainakin 3 ihmistä joille satavarmasti olen. Paljon. Todennäköisesti jopa eniten maailmassa. Ajatus siitä ravisuttaa mun maailmaani vain sekä ainoastaan hyvässä.

Olen näissä itsetunnon pohjamudissa kokenut jos jonkinlaisia hämmentäviä sekä sangen ikäviäkin tilanteita esimerkiksi parisuhteen tiimoilta (lue; mustasukkaisuus) , mutta onneksi olen vuosien varrella oppinut käsittelemään näitä olotiloja ja hallitsen hetket jo oikein kiitettävästi. Suuri asia mulle itselleni on ollut se, että uskallan myöntää tämän kaiken julkisesti ja näinollen tunnen itseni taasen astetta verran vahvemmaksi. Kohta sitten taas tarvon elämääni eteenpäin jossain siellä "normaalin" itsetunnon rajamailla kenties? Niinhän se aina menee.

H on aina kohdellut mua hyvin ja kestänyt pahoinvointini mallikkaasti. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että saan jakaa kaiken hyvän (ja tämän huononkin) juuri tuon ihmisen kanssa. Nämä fiilikset eivät siis kumpua huonosta parisuhteesta tai huomion puutteesta. Ehkä jonakin päivänä opin tunnistamaan sen laukaisevan tekijän ja pääsen näistäkin turhauttavista tuntemuksista. Aika näyttää.. 

Ajattelen niin, että huono itsetunto on ihan ok ja vielä enemmän ok on myöntää se ääneen muille ihmisille. Mun ystävät satavarmasti tunnistavat nämä äsken kertomani piirteet minusta silloin, kun tilanne on hankalimmillaan. Onneksi saavat mun näkemään sekä tuntemaan itsestäni ne parhaat puolet ja hyväksyvät mut juuri tällaisena – siksi niin arvokkaita ovatkin. Sellaisista ihmisisistä tulee pitää kynsin sekä hampain kiinni. Moni ehkä tietääkin mitä tarkoitan.

Viimeviikojen aikana on paljon puhuttu näistä hyvinkin herkistä teemoista ja upotin nyt sitten itsekin oman lusikkani soppaan. Kiusaaminen, kuolema, yksinäisyys ja monet muut tabut.. Nyt annetaan paukkua!

Tähän loppuun on vielä pakko mainita, että tämä teksti on oikeasti kirjoitettu jo eilen. Tänään ollaankin jo aivan toisenlaisissa tunnelmissa ja fiilis on todella valoisa. Veronpalautukset, saapuva hemmotteluhetki ripsihuollon parissa sekä aurinkoinen sää lienee tehnyt tehtävänsä. Hyvä niin.

Aurinkoista päivää kaikille!


hassuttelua

Joulukärpänen

21.02

Joulukärpäsen lauantai illan aktiviteetit äidin jugurttilasissa

Kaikenlaisia postauksia sitä tulee rustailtua, mutta kyllä tämä on varmaan yksi niistä omituisimmista..

Päätin nyt kuitenkin ensimmäisen adventin kunniaksi paljastaa teille meidän perheen pienenpienen salaisuuden. Meillä on elokuusta asti pörränyt kärpänen täällä sisätiloissa ja muutama päivä taaksepäin hermostuin tuohon surisijaan hetkellisesti – julistamalla tietysti isoon ääneen tuomiopäivän koittaneen. 

"Ei sitä saa tappaa, se on meidän joulukärpänen!",
huudahti keskimmäinen huolestuneena.

Nyt meillä on sitten kaiken muun joulukrääsän lisäksi myös oma joulukärpänenkin talossa. Poika tuntee äitinsä ja osasi jälleen kerran vetäistä oikeasta narusta. Ja sitäpaitsi niin hassulta kuin se tuntuukin, on tuosta kärpäsestä tullut jännä pieni piristys arjessa. Aamulla yhdessä sitä etsitään ja mikä riemu tänäänkin syttyi, kun hän etsintöjen jälkeen päätti ilmestyä piilostaan takaisin olohuoneeseen lentelemään.

 Juuri nyt hän viettää iisiä sunnuntai iltaa joulutähdellä.




Uusi viikko meille mökkihöperöille ja jänniä juttuja luvassa. Haluaisin tähän loppuun vielä huudella Lego-arvonnan voittajia ja pyytää seuraavia henkilöitä ottamaan yhteyttä mun sähköpostiini(47palasta@gmail.com). HEINI sekä KATJA KANERVA, olette vielä kadoksissa! Kaksplussalta pois muuttaminen sai aikaan sen, että en näe osallistujien sähköpostiosoitteita. Sekös taasen isosti harmitti. Toivottavasti saan kaksi palkintoa toimitettua uusille omistajilleen. Yhden voittajan olen jo tavoittanut. 

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille ja parahinta ensimmäistä adventtia. 





Koiruudet

Hyvää matkaa tähtiin pikkuinen

18.06

Tänään olemme lasten kanssa joutuneet jälleen kerran kohtaamaan sekä käsittelemään aihetta kuolema.

Hyvästelimme yhdessä mummin sekä papan ranskanbulldog Lyylin ja varsinkin tuo keskimmäinen herkistyi silminnähden asian äärellä. Toki äidin kyynelillä oli varmasti osuutta reaktioon.

"Piippis, Lyyli menee nyt taivaaseen eli se tarkoittaa että se kuolee", totesi velipoika autossa siskolleen. 

"Minä haluan mennä katsomaan Lyyliä!", totesi sisko siihen päättäväisesti, vaikka normaalisti pelkää.

Ja niin me sitten tosiaan teimme. Viimeiset rapsutukset annoimme ja hyvästit ystävälle jätimme. Vaikeaa, aina niin tuhannen vaikeaa!

"Äiti minä pelkään kun Lyyli menee taivaaseen", totesi Piippis vielä autossa matkalla kotiin.

Ei tarvitse pelätä. Nyt on Lyylin kivut poissa.

Päivä on siis ollut tänään yhtä synkkä kuin sääkin, mutta nyt on pienen rakkaan hyvä olla ja tieto siitä keventää luopumisen taakkaa paljon.

Lepää rauhassa, ystävä

<3

Lyyli 2006-2016





"Syttyi taivaalle uusi tähti,
koiraenkelinä tästä maailmasta lähti.
Nyt saat juosta lailla tuulen
vihreillä niityillä ajattomuuden.
Tuskaa, kipua, surua ole ei,
uni lempeä sinut sateenkaarisillalle vei.
Hyvää matkaa pikkuinen,
täällä sinua ajattelen."

Downiaiset

Yhdessä terapiassa

12.09

Tällä hetkellä meidän puheterapeuttimme tekee enimmäkseen kotikäyntejä, koska se on meille helpompi tapa juuri nyt kun H tekee vuorotyötä ja mä olen lasten kanssa kotosalla. Jos Piippis olisi päivähoidossa, terapiat tapahtuisivat päiväkodissa.

Viimeisen vartin lapset saavat pelailla tai leikkiä terapeutin kanssa yhdessä ja tämä on todettu erittäin toimivaksi sekä piristäväksi jutuksi tiistai aamupäivässä. Välillä kaikista pienimmällä tosin on suuriakin vaikeuksia odottaa tuota yhteistä hetkeä, mutta toistaiseksi olemme suht hyvin selvinneet näistä.

Tämän kuvan otin tänään.


Piippiksen puheterapian alkurutiineihin kuuluu pienen rahin vieminen omaan huoneeseen (tyttö istuskelee sen päällä), silmälasien päähän laitto sekä oman harjoitusvihon noutaminen lipaston laatikosta. Tämän jälkeen sitten jo into piukeena odotellaankin puheterapeutin saapumista. Nämä ovat tytölle tärkeitä sekä onnellisia hetkiä ja tällä hetkellä opetellaan mm. M-kirjaimen sekä N-kirjaimen käyttöä. Aikasta hienosti jo onnistuukin!

Ihanaa kirjoitella tällaisista arkisista pienistä isoista jutuista pitkästäaikaa. Jostain syystä se on nyt helpompaa mulle.

Katsoitteko muuten eilen Marja Hintikka Liveä? Minkälaisia ajatuksia lähetys herätti teissä lukijoissa? Mä itse katsoin tuon ohjelman kahdesti, sillä H halusi myös nähdä sen töistä tullessaan. 

Mikko Peltolan sanat saivat sekä minut että H:n liikuttumaan kyyneliin asti, sillä niin hämmentävän samankaltaisia tuntemuksia sekä ajatuksia kertoivat kokeneensa, kuin mitä mekin aikanaan tunsimme Kättärillä. Hyvä fiilis jäi tuosta lähetyksestä ja olen toooosi onnellinen siitä, että tärkeä asia on jälleen kerran edes hetken aikaa tapetilla. Kaikin puolin siis tutunkuuloinen alkutaival on ollut Peltolan sekä meidän jengillä ja hyvin samalla tavalla nämä asiat ovat näyttäytyneet meille. Alkushokki, toipuminen siitä sekä arjen tasoittuminen uomillensa. Taistot byrokatiaa vastaan ym. Ipanamme ovat suht samanikäisiä joten on helppo samaistua heidän tilanteeseensa. 

Tsemppiä kaikille vertaistovereille ja kiitos tuestanne. Yhteistä terapiaa sekin.

<3





Downin syndrooma

5-vuotiaan jumituksesta

11.42

Puhun usein siitä, kuinka helppoa meidän perheen elo yleensä on vaikka jengissä yksi erityislapsi vaikuttaakin. Tänään ajattelin kirjoitella kuitenkin yhdestä tällä hetkellä vallitsevasta arjen haasteesta, joka on voimistunut kuluneiden viikkojen aikana. 

Piippis reagoi nykyään hyvin vahvasti sekä hyvässä että myöskin ei-niin-hyvässä. Hellyyttä ja rakkauden tunnustuksia satelee lähestulkoon jatkuvasti, mutta myös ikävät tunteet koetaan hyvin isosti. Annanpa tästä muutaman esimerkin.

Jos neitiä ei miellytä äidin tekemä Netflix-valinta, alkaa tovin verran kestävä itkupotkuraivari, jolle ei ole mitään tehtävissä. Se kestää juurikin niin kauan, kunnes neiti väsähtää raivoamiseen. Kysymyksiin huudetaan lujaa vaan "EI!" ja harmitus on suuri. Ei auta syli, ei lahjonta – ainoastaan aika. Sisarukset ovat jo tottuneet näihin "jumeihin", silti joskus kuitenkin kaikista pienin heittää kädet korville tilanteen ollessa päällä. 

Trip-mehun tulee olla aina tietyn värinen sekä tietyn merkkinen. Aamuisin on saatava Muksu-puolukkapuuro ja jos sellaista ei syystä tai toisesta ole tarjolla, saattaa päivä mennä pitkäksi aikaa pilalle.

Isompi jumitus tapahtui muutama viikko sitten, kun tuli aika siirtyä lenkkareista talvikenkiin. Rutiineihin vahvasti tarraava Piippis ei tätä asiaa hyväksynytkään muiden lasten tavoin. Kengät lensivät kaaressa ulos ja itku oli lohdutonta. Painavat kengät tuntuivat ikävältä. Puoli tuntia oven pielessä huudettuaan tyttö rauhoittui ja isi sai ylipuhuttua hänet liikkeelle. Kävely ei tuntunutkaan hankalalta ja neitokainen jatkoi ulkona puuhastelua sisarusten kanssa normaalisti ja hymyssä suin. 

Näissä tilanteissa ei koskaan voi tietää, kuinka kauan lukko kestää. Ne kuitenkin loppuvat "kuin seinään" ja päättyessään yleensä jatkuvat kikatuksena. Ikäänkuin tyttö itsekin olisi helpottunut tilanteen raukeamisesta.



Aurinkoinen? Useimitten kyllä, mutta toisaalta joskus pahinkin ukkosmyrsky jää neidin tunnekuohuissa kakkoseksi. 

Äitinsä temperamentti vaiko liitännäinen? Samapa tuo. Ihana juuri tuollaisenaan.

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille!

Downin syndrooma

Muistutus some-kanavista

21.50


Unohdin!

Unohdin laittaa viimeisimpään postaukseen tämän äidin silmissä maailman suloisimman otoksen isosiskosta sekä pikkuveljestä, joten päätin tulla julkaisemaan sen pienellä viiveellä. Räpsäisin tuon timanttisen kuvan viime viikolla (valitettavasti kännykällä).

Tuo kuva ei sanoja kaipaa. Siihen kiteytyy se kaikista tärkein. Ovat toisillensa rakkaimpia maailmassa –  tukena sekä turvana.

Tänään snapchatissa (agu47) sekä instassa (agu47palasta), on ollut myös nähtävissä lisää tätä viikon teemaan sopivaa erityistä sisarus eloa. Maanantaina Marja Hintikka Livessä sitten vielä vähän enemmän toisesta näkökulmasta näitä erityislapsiasioita, joten muistakaahan katsoa!

Olen parin kuluneen päivän aikana liikuttunut suuresti saamistani positiivisista viesteistä. Olenkin siis toistaiseksi saanut parhaimman mahdollisen startin "itsenäiselle" blogitaipaleelleni ja nyt on kaikin puolin tosi hyvä olo. Myös silminnähden lisääntynyt kommentointi on tehnyt iloiseksi. 

Kiitos.

<3



Arki

Erityiset toisillensa

17.37

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.


Kun alun hämmennys haihtui, selvisi meille hyvin nopeasti, että lähdemme yrittämään toista lasta esikoiselle kaveriksi ja kehitystä tukemaan. Viimeksi mainittu saattaa särähtää lukijan korvaan, mutta se on täysi tosi ja olemmekin olleet hyvin onnekkaita, että suunitelmamme onnistui täydellisesti. 

Pikkuveli Pirpanalle syntyi ja tovin tuo suloinen kaksikko kehittyi kuin kaksoset –samaan tahtiin. 


Kun velipoika otti vuoden iässä jalat allensa, lähti isosiskokin kävelemään pikkuveljen innoittamana. Pikkuveljen puheenkehitys oli alkuun hidasta (koska viittova sisko), mutta sitten kun juttu alkoi vihdoin luistaa, ryhtyi sisko muodostamaan myös kokonaisia lauseita ja puheen kehityksessä tapahtui aivan HUIKEA spurtti! Nyt 5-vuotiaana neiti puhua pulputtaa ja elämä on helpottunut kovasti, sillä tyttö ei ymmärtämättä jäämisen vuoksi turhaudu läheskään niin helposti, kuin mitä aikaisemmin teki. Toki ulkopuolisen on edelleen hyvin vaikea ymmärtää Pirpanan puhetta, mutta perheen läsnäollessa neitokainen tulee kuulluksi sekä ymmärretyksi.


PikkuW:n ollessa vuoden vanha, vietimme parisuhdeiltaa Helsingissä vertaisvanhempia treffaten. Tapaamisessa eräs vertaisäiti sanoi meille, että "Koska olette vielä nuoria, niin suosittelen ehdottomasti harkitsemaan vielä kolmatta lasta, sillä hänestä on veljelle sitten seuraa myöhäisemmässä iässä".  Naurahdimme ja totesimme yhteen ääneen, että "Eipä muuten tule hetkeen tapahtumaan!"

Viikon päästä tein positiivisen raskaustestin. 


Pikkusisko syntyi heinäkuussa 2014. Vaikka ihan rehellisesti emme olleet ajatelleet kolmatta lasta (ainakaan vielä piiitkään aikaan) joukon jatkeeksi, olemme näin jälkeen päin olleet suunnattoman kiitollisia siitä, että hän yllätykseksemme päätti vain saapua. Välillä usko sekä voimat kolmen pienen kanssa ovat olleet koetuksella, mutta väittäisin kuitenkin että aika hyvin tässä on pärjäilty olosuhteisiin nähden.

Ja vaikka välillä tuo väsymys meinaa ottaa vallan, tuntuu pieni uupumus merkityksettömältä sen rinnalla mitä tuo kolmikko yhdessä onkaan! Ja ennenkaikkea, mitä toisillensa ovat.

Korvaamattomia. 

 Toisillensa opettavat ja toisiltansa oppivat. Leikit ovat yhteiset, nauru raikaa ja toisessa hetkessä taasen itketään, mökötetään sekä raivotaan niin, että kipinät melkeinpä silminnähden sinkoilevat. Diagnoosi ei erityiskohtelua isosiskolle takaa.


Uskoisin kuitenkin varsinkin pikkuveljen jo tiedostavan sen,  että siskolla on tuo "oma juttunsa". Kun Pirpana tanssii onnessaan Robinin tahtiin tai istuu sohvalla kädet viuhuten omia tarinoitansa selitellen, toteaa veli vaan että "Taas se eläytyy!". 

Olemme isin kanssa yrittäneet asiaa avata, mutta downin syndrooma on ehkä käsitteenä vielä vähän vaikea ymmärtää. Sen W kyllä jo selvästi hoksaa, että sisko ei kehity samalla tavalla kuin muut lapset. Moinen seikka ei kuitenkaan koskaan ole silminnähden vaivannut pikkuveljen ajatuksia tai suhtautumista siskoa kohtaan ja se on asia, joka saa meidät vanhemmat luonnollisesti hyvin onnelliseksi. 






Veli suojelee kumpaakin siskoansa yhtä tunnollisesti (esimerkiksi ulkona autotien läheisyydessä) ja tässä vaiheessa on vaikea vielä sanoa, aiheuttaako siskon erityisyys erityisen intensiivistä suojeluviettiä pikkuveljessä. Aika sen näyttää. 






En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 
Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.


Marja Hintikka Live:ssä käsitellään erityislapsiasiaa tulevana maanantaina 21.11 ja itsehän luonnollisesti odotan tuota jaksoa suuresti. Tiesittekö muuten, että Downin syndroomassa tuo ylimääräinen 47. kromosomi sijaitsee kromosomiparissa numero 21?



bloggaaminen

Paluu juurilleni

10.59

Täällä ollaan taasen ja oikein kotoisalta tuntuu! Yllättävän hyvältä ja helpolta. Vuoden tauon jälkeen Blogger tuntuu tutulta ja kirjoittaminen sujuu vanhasta muistista kuin luonnostaan. 

Hyvä niin!

Ipanat talvipuuhissaan v. 2015

Täysin ongelmitta tämä siirto ei sujunut tälläkään kertaa. Vuoden aikana kirjoitetut tekstit ovat sikinsokin, koska alusta on eri kuin mitä KP:n portaalissa oli. Asettelu on ihan hassusti osassa teksteistä, mutta yritän tässä pikkuhiljaa korjailla tilannetta. Tähän osasin varautuakin.

Suurin murhe liittyy kuitenkin kuvien siirtoon. Tilanne on siis se, että kuukauden sisään kaikki vuoden aikana ladatut kuvat katoavat täältä Bloggerista, sillä ne latautuvat tänne Kaksplussan sivuilta ja KP taasen poistaa pikkuhiljaa mun kuvat sivuiltansa pois. Sain pakattuna versiona koko kuluneen vuoden kuvat itselleni ja nyt mun tehtäväkseni jäi ladata kuvat takaisin tänne Bloggeriin. Tämähän tietää aivan valtavasti työtä mulle ja mietinkin, että jossain vaiheessa mun on vaan pakko stopata kirjoittaminen hetkeksi sekä keskittyä vain ja ainoastaan blogin ulkoasun siistimiseen. Ajatus epämääräisestä asettelusta sekä kuvattomasta blogista ei todellakaan tunnu hyvältä.

Nyt en tuota stoppausta kuitenkaan vielä malta tehdä, sillä multa on tulossa hyvin tärkeä postaus tällä viikolla ja aionkin sen torstaina julkaista täällä vielä. Katsotaan joskos vaikka parin viikon päästä pitäisin pienen breikin sitten.. Harmillista mutta välttämätöntä jos haluan, että 47 palasta on entisensä.

Oli miten oli, mulla on nyt tosi hyvä ja helpottunut olo. Kyllä tämä ulkoasukin tästä vielä eheytyy, kunhan pääsen kunnolla vauhtiin. 

Tervetuloa takaisin vanhaan blogiin! Toivotaan, että kommentoinnin saralla ei ongelmia ilmene.

Kivaa alkanutta talvista viikkoa! <3







Isi

Hyvää isänpäivää isit!

0.08

Jotkut asiat elämässä ovat muuttumattomia sekä pysyviä – hyvä niin. Mulle sellaisia asioita ovat esimerkiksi valtavan suuri rakkaus omaa isääni sekä rakkaus lasteni isää kohtaan.

Eilen sekä tänään on halattu. Välitetty sanoin ja teoin. Lahjottu sekä oltu jälleen kerran valtavan kiitollisia. Kiitollisia kolmesta upeasta miehestä, joiden läsnäolo on meidän lapsille kultaakin kalliimpaa.

Pappa, ukki ja H. Kiitos että tuette ja olette olemassa minulle sekä mun kolmelle pienelle. Valtavan rakkaita olette. Myös lasten enolle sekä sedälle välitän lämpimät onnentoivotukset tätä kautta.

Merkityksellisiä miehiä. Suukkoja jokaiselle.




Tänään meidän isi sai nukkua pitkään sekä syödä herätessään englantilaisen brunssin. Aamupäivällä hän myös tanssitti Queenin tahtiin kolmea pientä tyttöä (minä yksi heistä) ja iltasella sitten vielä vähän pulkkailtiin koko jengin voimin. Kaikki päivänsankarit on treffattu ja näinollen siis koko viikonloppu onkin ollut kaikenkaikkiaan hyvä.

Tähän on hyvä lopetella mennyt ja aloittaa uusi. Siispä kiitos vielä kerran Kaksplus. Tää oli kiva 1.5 vuotinen polku tarpoa.

<3

Tavataan viimeistään tiistaina osoitteessa www.47palasta.blogspot.com sikälimikäli siirto sujuu ongelmitta.

Pus.

Musiikki

Leonard Cohen 21.9.1934–10.11.2016

14.12



Joskus käy niin, että kuuluisan henkilön poismeno menee vahvasti tunteisiin ja tuntuu kovin henkilökohtaiseltakin. Tänään meidän perheessä on ollut alakuloinen aamu.

Hänen sielukkaan sekä rauhoittavan äänensä tahtiin, puskin uutta elämää maailmaan Kätilöopistolla toukokuisena yönä vuonna 2011. Hän on ollut musiikkinsa myötä osana monissa elämämme tunteikkaissa hetkissä. Ilossa ja surussa. Hääpäivässä sekä lauantaisessa myöhäisillassa. Lapsetkin jo tunnistavat.

Enempää sanoja ei tarvita tähän päivään. Lepäile rauhassa Leonard Cohen. On tullut sinun aikasi valssata autuaimmilla mailla.




47 palasta

Kadonneen kengän mysteeri

18.01

Edes tulevasta muutoksesta johtuva jumi ei näköjään pitänyt mua poissa blogin parista (vaikka olin antanut itse sellaiselle luvan) ja täällä sitä taas ihmetellään näppiksen äärellä. Parempi näin. Postauksen loppuun laitan vähän infoa tulevasta. Palataan hetkeksi nyt kuitenkin kuluneiden päivien kuulumisiin.

Talvi on tullut ja se tuntuu oikeastaan tosi kivalta just nyt, kun antaa tulen takassa roihuta sekä muistaa heti aamulla pukea villasukat tiukasti jalkaan. Myös itsetehdyt piparit vahvistavat talven suloista tunnelmaa.




Olemme joutuneet viettämään pari päivää suht visusti sisätiloissa, sillä keskimmäisen toinen talvikenkä katosi hyvin mystisesti viikonloppuna ja koko talo onkin nyt pengottu perusteellisesti sekä läpikotaisin. Jälkeäkään harmaasta kengästä ei ole näkynyt.  Mokoma on ollut vieläpä syksyn jälkeen jalassa ja se tästä omituista tekeekin! Kenkä ei voi oikeasti olla missään muualla kuin täällä meidän kotonamme jossain?! Tutkin jopa takan tuhkat, josko joukosta löytyisi sulanutta kumia sillä sieltä mua on kuluneen viikon aikana pahveja poltellessani tullut vastaan mm. kaukosäädin sekä Darth Vader Petz-ukko. Jälkeäkään kengästä ei kuitenkaan näkynyt.

Saas nähdä, että selviääkö tämä mysteeri meille koskaan vai liikkuuko näin joulun alla kenties meidän nurkissa kenkiä vohkivia tonttusia. En tiedä mutta hassulta tämä tuntuu! Se ei enää kuitenkaan ollut mikään pikkukenkä, sillä W:llä on äitinsä kanssa melkein samankokoinen mono! Heh. Eilen mummi ja pappa onneksemme  kuitenkin yllättivät meidän jengin ostamalla keskimmäiselle uudet kengät ja tänään kirmasimmekin heti aamupalan jälkeen ulos sekä pulkkamäkeen.



Lumi. En minä siitä itse niin välitä mutta pidän kuitenkin vähän syystä, että se tekee mun lapseni hyvin hyvin onnelliseksi. Täällä me nyt takan lämmössä punaisia poskiamme sulatellaan ja nautiskellaan ikkunan takana vallitsevasta super kauniista hämärtyvästä talvimaisemasta. Toinen syy miksi pidän lumesta vielä vähän lisää..



Tähän loppuun tahtoisinkin nyt kysyä teiltä, rakkaat lukijani, että mikä on omituisin paikka josta te olette lastenne (tai omia) kadonneita tavaroita löytäneet? Itse en enää keksi paikkaa, mistä etsiä.

Ja niin. Maanantaista eteenpäin 47 palasta löytyy taasen vanhasta tutusta osoitteesta www.47palasta.blogspot.com. Muistin sen jopa vielä ulkoakin eli kaikki hyvin siis. Vielä paremmin jos seuraatte mukana sinne uuteen vanhaan..

Yleinen

Viimeinen viikkoni Kaksplussalla

16.40

Tältä aamupäivältä olisi rutkasti ihania otoksia blogiin, mutta en ihan vielä voi niitä tänne laittaa – tulossa on kyllä jossain vaiheessa! Sen verran varmasti on ok kertoa, että lehtijuttua täällä tänään tehtiin ja oikein hyvin meni. Reippaasti jaksoivat jokainen ipanoista odotella omaa vuoroansa ja olen tyytyväinen koko jengin suoritukseen. Ainahan näitä vähän jännittää etukäteen.

Tai no siis näitäkin.



Olotila on vähän omituinen nyt. Viimeinen viikko Kaksplussalla starttasi eilen ja jotain kummallista jumitusta sekä hetkellistä pysähdystä käyn nyt läpi. Maanantaina blogiosoite muuttuu ja se tietää tekemistä myös mullekin. Opetellaan taas käyttämään vanhaa pohjaa ja tekniikasta kun on kyse niin aina kaikki ei välttämättä suju muitta mutkitta. Toivotaan nyt kuitenkin että pääsen pian taas kirjoittelemaan ja jatkamaan hommia normaaliin tapaan. Asiaa on nimittäin vielä paljon.

Ajatukset ovat nyt siis tulevassa viikossa jo vahvasti ja valmistaudun henkisellä tasolla muutokseen. Uskon siihen, että tämä muutos on uuden alku ja homma tulee jatkumaan uudella tarmolla tästä eteenpäin. Se on tällä hetkellä suurin toiveeni sekä haaveeni.  Hetkessä nyt kuitenkin elellään ja katsotaan, mitä tuleva tullessaan tuo. Muutoksen satavarmasti mutta mihin suuntaan, sen lähiviikot toivottavasti pian mulle (ja myös teille tietysti) näyttävät.

Kaikkeen yritän nyt varautua ja sydämen ääntä tässä nyt vahvasti kuunnellaan.

Tässä vaiheessa haluan kiittää Kaksplussan jengiä tuesta sekä mukavista yhteisistä hetkistä. Olen tutustunut aivan huippu tyyppeihin tätä kautta ja solminut pysyviä ystävyys-suhteita. Paprika, Krista, Mira-Marie ja Demi.. Lista on pitkä..

Kiitos kuluneesta 1,5 vuodesta kaikille! Tää on ollut hieno reissu. Jatkakaa.

<3

 Kiitos myös vanhat ja uudet lukijat, että olette pysyneet matkassani mukana. Arvostan sitä lujasti! Tulen ilmoittelemaan jatkosta heti, kun asiat mulle selkenevät. Snäppi ja Instagram toimivat edelleen normaalisti.

Kivaa viikkoa kaikille!

Suosituimmat

Facebook