Hyvän vapun toivotus!

16.47



Isi osti lapsille vappunaamarit ja olenkin tässä nyt jo tovin yrittänyt mietiskellä, että mitä otuksia nämä tällaiset oikein on?! Vähän pelottavia ovat, mutta onneksi vauvaa sentään jaksoi naurattaa nuo oudot tyypit.

PikkuH on nyt tosiaan sairastellut pari päivää ja valitettavasti mulla sama alkoi eilen. Kurkkukipu, pieni lämpö sekä yskä. PikkuH yski toissayönä niin kovasti, että joutui ihan kunnolla oksentamaankin kerran.  Toivotaan nyt kuitenkin, että huomenna on jo parempi päivä ja päästään vähän ulkoilemaankin. Toivoa on. Kunpa tämä nyt olis vaan sitä samaa pöpöä, joka tosiaan kahden vanhimman lapsen luona jo käväisikin kylässä. En jaksais nyt mitään kakkoskierrosta Piippiksen kanssa, koska nää perusjutut meinaa ottaa aina vähän lujille kun neiti sairastuu.


 Kaikesta huolimatta koko meidän kööri haluaa toivotella ihanille lukijoille oikein huisin mahtavaa vappua 2015 ja huomenna tulenkin sitten latailemaan tänne vähän kuvia meidän vapusta. Me yritetään tehdä siitä mahdollisimman kiva häiriötekijöistä huolimatta.

Toivottavasti sää jaksaa helliä! 

Isosiskoa nyt vähän huolestuttaa..

16.34

Mun tytsyt <3

Jokakerta kun PikkuH ihan vaan vaikkapa yskäisee, rientää Piippis silittämään silkkistä vauvan tukkaa. Empatia on hyvin vahvasti läsnä täällä sairastuvalla. Toivottavasti pieni paranee pian ja toivottavasti kuume häviää yhtä yllättäen kun tulikin..



Rakas, rakkaampi, rakkain!

22.15

Tänään en kirjoita Piippiksestä. En PikkuW:stä, enkä PikkuH:sta. Tämä ilta on omistettu neljännelle lapsukaiselleni eli mun omalle, ja niin tuhannen tärkeälle blogilleni. 

Niinkun tuossa muutama päivitys taaksepäin kerroinkin, olen kaiken muun ohella pohdiskellut useaan otteeseen myös blogini kohtaloa. Onko mulla sille ihan oikeasti nyt aikaa? Jaksaako mun lukijoitani enää kiinnostaa tämä meidän perheen hulina? Ottaako se enemmän, kun antaa?  Teenkö hallaa lapsilleni ja sitä rataa.. 
Näitä asioita on jokaisen bloggaajan ihan hyvä tarkastella ajatuksissaan aina sillointällöin. 

Jokakerta kuitenkin palaan aina siihen samaan lopputulemaan. 47 palasta on iso osa mua ja mun kaikkein rakkain harrastukseni. Se on asia, josta olen tosi ylpeä. Olenhan sen itse luonut ja itse olen sitä ylläpitänyt nämä kuluneet neljä vuotta. Enemmän se on antanut, kuin ottanut. Toivottavasti myös muillekkin kun vaan mulle.  Sen avulla olen saanut ääneni kuuluville, jakanut sekä murheet että ilot lukijoiden kanssa.  Saanut sekä tukea että turvaa. 

Tänään sen ihan oikeasti ymmärsin, kun yritin kahlata neljän kuluneen vuoden takaisia kirjoituksiani läpi(tulevan haastattelun vuoksi), että kuinka paljon olen tälle blogille antanut. Aika tosi ison osan elämästäni. Tänään palasin kirjaimellisesti menneeseen. Tajusin, miten paljon olen ehtinyt jo unohtaa ja miten paljon olen saanut talletettua tänne blogiin asioita menneisyydestäni. Sellaisia asioita, joita en todellakaan halua unohtaa. Olen siis kiitollinen. 47 palasta on paljon enemmän kun vaan pelkkä blogi. Se on mun päiväkirjani, jokaisen kolmen lapsen vauvakirja ja siinä sivussa paljon muutakin. Eihän tästä millään voi luopua ja kyllä tärkeisiin juttuihin aina saa jostain aikaa nipistettyä. Siihen uskon.


Tältä näyttää bloggaaja 47 palasta-sivuston takana. Tukka epämääräisesti pystyssä, rillit vinossa. Tämä tekee harrastuksesta parhaan. Saan olla juuri sellainen kun olen, silloin kun kirjoitan. 

Haluan vaan sanoa, että mä en ole lähdössä täältä blogimaailmasta minnekkään vielä pitkään aikaan. On ihana huomata, kuinka 47 palasta kulkee meidän perheen matkassa vuodesta toiseen ja kuinka paljon hyvää se on saanut aikaan tässä vuosien varrella. Se ihastuttaa ja vihastuttaa, saa aikaan tunnekuohuja. Täällä keskustellaan ja jaetaan tuntemuksia sekä kokemuksia lukijoiden kesken. Kiitos kaikille asianosaisille. Te lukijat olette tärkeä osa kokonaisuutta. Tosi tärkeä. 

Älä blogger kaadu. Olet mun elämäni muistikortti. 



Wappumuistoja muutaman vuoden takaa

0.07

Eilen (vuorokausi ehti vaihtua tätä kirjoittaessani) kun sain lapset nukkumaan hyvissä-ajoin (hyvin poikkeuksellista nykyään), pääsin pitkästäaikaa heittäytymään sohvalle makaamaan ja mua vieläpä lykästi, sillä telkkarista alkoi samaisella hetkellä romanttinen komediakin! Sellaisia kun ei viimeaikoina oo juurikaan ehtinyt fiilistellä. Mainoskatkoilla innostuin selailemaan vanhoja kuvia kännykästä ja löysin jälleen kerran yhden helmen arkistoista..



Tässä kuvassa me vietämme ensimmäistä vappuamme vanhempina. Toisinsanoen tässä kuvassa juhlitaan siis Piippiksen ensimmäistä vappua.

Muistan tämän hetken hyvin selvästi. Elämä tuntui tosi hyvältä ja "tavalliselta" jo. Huolet sekä murheet olivat takanapäin, ja roolimme erityislapsen vanhempina oli täydellisesti sisäistetty sekä hyväksytty. Vauva numero kaksi potki jo mun mahassani ja tyttö isin sylissäkin näyttäisi tuossa otoksessa olevan kovasti tyytyväinen. Tuo pipo on muuten tuunattu vartavasten Piippikselle hänen syntymänsä jälkeen. Auringonkukka otettiin muistaakseni kynttilämansetista ja ommeltiin äitiyspakkauksen pipoon kiinni. Näin siitä tulikin sitten täydellinen tälle meidän rimpsessalle. 

Mutta niin, liikutuin siis luonnollisesti aikas syvästikkin tuosta vappukuvasta. H näyttää jotenkin niin turvalliselta ja maailman parhaimmalta isiltä tuolle pienelle aurinkoiselle. Ja sitähän hän nimenomaan on. On ollut alusta asti. Vitsit miten upeita tunnekuohuja sitä on saanutkaan käydä läpi tähänastisen vanhemmuuden taipaleella  ja hienoa on huomata, miten ne vanhatkin tunteet kuohahtaa uudestaan pintaan kuvien myötä. Ja yhtä voimakkaana, ehkä jopa voimakkaamminkin. Ihan parasta! 


Ja sitten takaisin arkisempiin asioihin. Selvisin ihan hyvin arvosanoin kuluneesta viikonlopusta ja H:n Lontoon reissu oli myös mennyt kuulemma kivasti. En tiedä, olisinko enää järjissäni ilman vanhempieni sekä ystävieni tukea eli kiitokseni lähetän tätä kautta jokaiselle mua auttaneelle! Sydän.

Pääsääntöisestihän näiden mun pikkuihmisten seurassa on viihdyttävää ja kiva olla. Rankkaa toisinaan, mutta hauskaa.



PikkuH:n kummitätöset sekä ihana vauva A viettivät meidän kanssa täällä lauantai-päivää mm. grillaillen, ja tuo ylläoleva kuva kuopuksesta on kummitädin ottama. Ihan kun jo osais poseerata muka! Hih.

Kyllä täytyy vaan myöntää se tosiasia, että aika nopeasti tuota toista puoliskoa tuli ikävä nyt kun hää oli pari yötä pois. Viimeyönä en meinannut saada kunnolla untakaan, vaikka lapset antoivatkin ihan kivasti uniaikaa äiskälle. Mielikuvitus teki tepposet ja mua meinas jopa vähän pelottaakin yöllä. Nyt selvisi sekin, että mistä tuo meidän Pirpana on vilkkaan mielikuvitusmaailmansa perinyt. Ihan kun sitä en olisi aikaisemmin muka tiennyt.. Siksi ehkä aluksi huolestuinkin ;)

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Tästä tulee hyvä viikko, vaikka se alkoikin kännykkäpäivityksellä sekä instagram-kuvilla!





Onnentyttö

17.34

Lupasin kirjoitella aiheesta ja teenkin sen nyt heti kun aikaa sille vielä on.

 Viimeaikoina meidän neiti on päästänyt mielikuvituksensa lentoon aivan uudenlaisissa sfääreissä kuin mitä aikaisemmin on tehnyt. Ehdin jo hetkenaikaa vähän huolestuakin, mutta vertaistuki toimi tässä(kin) asiassa täydellisesti ja sain kuulla, että tuo neidin toiminta on enemmänkin jopa tyypillistä kun epänormaalia. 

Neidin lemppari TV-sarjoja ovat tällähetkellä Kaapo, Pikku prinsessa sekä Mimi ja Kuku. Myös Musarullaa toimii eri hyvin. Nämä kyseiset ohjelmat saavat aikaan seuraavaa: Tyttö eläytyy hyvin vahvasti sekä ohjelman aikana, että helposti vielä pari tuntia ohjelman päättymisen jälkeenkin. Piippiksen tunti saattaa helposti hurahtaa niin, että hän istuu sohvalla ja höpöttää siansaksaa kädet viuhuten. Täysin poissaoleva neiti ei ole, sillä kysymyksiin hän vastaa ja reagoi kyllä jos hänelle jotain puhutaan. Saattaa tosin siitäkin huolimatta palata tuon jälkeen sitten taas tähän omaan juttuunsa. Nyt ollaan saavutettu joku kliimaksi tässä hommassa, ja esimerkiksi nukkumaan mennessäänkin tytöllä saattaa olla meneillään joku tarinankerronta, jota me vanhemmat ei vielä oikein ymmärretä vaikka kovasti yritetäänkin. 

Tämä höpinä ja pölinä johtuu varmasti siitä, että tyttö on jollaintasolla päässyt höpöttämisen makuun mutta sanavarasto on vielä aika suppea. Siksi pitää keksiä itse näitä juttuja. Tavallaan tää on tosi söpöä, mutta joskus tuntuu että vieraassa seurassa asiaa täytyy jotenkin selitellä, vaikka oikeastihan ei edes tarvitsisi. 

Pari päivää tässä ihmettelin, että mitähän meinaa se kun Piippis ensiksi heilauttaa kättään ja sitten pörisee suullaan niin, että pitää sormea suun edessä? Tekee sitä edelleen, mutta tänään sitten ymmärsin mistä moinen johtuu. Noh, meillä on digiboxissa tallennettuna Musarullaa-jakso, jossa lopussa lauletaan "Jos sun lysti on niin ole maalari" ja heti sen jälkeen lauletaan "Jos sun lysti on niin pilliin puhalla". No, arvaattekin varmaan lopun. Tätä siellä sohvalla muistellaan ja laulellaan. Miten voin olla niin hölmö etten aikaisemmin tätä tajunnut? ;)

"Tiedän toisinaan hän laulaa oudoin sanoin
suurempaa maailmaa hän oven avaa silloin"






"Onnentyttö tanssii aamuisin
Joka päivä uusin askelin.
Ne sanoo se on elämästä sekaisin
Onnentyttö tanssii aamuisin"


Tiedättekö, tänään kuulin että tämä allaoleva biisi on tehty kuulemma ds-tytölle? Miten en sitäkään ole aikaisemmin tajunnut?




Sehän on aivan selvä asia. Olispas joku soittanut tän mulle silloin, kun Piippis syntyi..

Kiitos Mikko <3




Normipäivä

16.12

Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö päivät kävisi usein aika pitkäksi meillä neljällä silloin, kun isi on vaikkapa iltavuorossa.  Kyllä todella käyvät, varsinkin jos ulkona on huono sää. Jokainen vanhempi tietää mitä tarkoitan. 

Toisaalta yhteen päivään mahtuu silti paljon kivoja juttuja. Ihan vaikka oltais vaan tässä kotosalla. Otin H:n Canonin käyttööni ja julkaisen täällä nyt ensimmäisen koekäyttöpäivän otoksia. Olen aivan amatööri, mutta aion todella oppia sekä kehittyä tässäkin lajissa.

Pahoittelen kaaosta sekä keskeneräisyyttä kuvien taustalla.








On se kyllä vaan niin paljon mukavampi ottaa näitä kuvia oikealla kameralla. Tästähän voisi tulla ihan tapa.

No mutta, luvassa tosiaan lisää "pitkiä" päiviä, sillä H lähtee viikonlopuksi Englantiin futista katsomaan. Nyt testataan mun vahvuuteni. Minähän selviän ja yritän viikonloppuna ehtiä vielä kirjoittelemaan postauksenkin liittyen Piippikseen, sekä hänen mielikuvitusmaailmaansa ;)

Palailen.

video

Pomppufiilis!

17.15


Koko perheen yhteinen trampoliinihetki takapihalla kuullostaa tältä. Ihana, paras kevät! 


Kaunista, kivaa, taitavaa ja jännittävää myös!

20.43






 Viikonloppu oli merkityksellinen. Tapahtui tosi paljon. Yllätin itseni, ja uskaltauduin ensimmäistä kertaa itselleni täysin tuntemattomien ihmisten seuraan vapaaehtoisesti ja lopputulokseen oon toooosi tyytyväinen. Kp-blogipäivä Hotelli Pasilassa oli  onnistunut kaikinpuolin, ja ihmiset olivat mukavia. Kukaan ylläolevista kaunokaisista ei ollut mulle etukäteen tuttu. Voisin tästä tapahtumasta kirjoitella vielä tarkemmin lisää, kunhan saan siihen riittävästi aikaa. Siispä palailen näihin tunnelmiin!




Ylitin itseni myös samaisena lauantai-iltana ystävän kanssa Järvenpääläisen ravintolan lavalta laulelemasta. Kiitän  PikkuW:n kummisetää tästä mahdollisuudesta. Kasvan ja kehityn tämänkin harrastuksen tiimoilta kun vaan saan mahdollisuuden yrittää ja uskaltaa.  Ja nyt sain.



Viikonloppu alkoi perjantai-iltana aikas jännittävistäkin tunnelmissa, kun Piippis alkoi yhtäkkiä unen seasta haukkomaan henkeään. Päivällä neiti oli aloittanut yskimisen ja pieni pelko mulla oli takaraivossa, että näin saattaisi tapahtua. Olin miettinyt kaiken valmiiksi ja kun sitten tämä episodi alkuyöstä alkoi, osasin toimia aikas valppaasti. Nappasin neidin kainaloon, kääräsin vilttiin ja vein takapihalle. Siellä istuskeltiin rauhassa hetki ja pian hengitys normalisoitui. Tytsy nukahti siihen mun syliin ja vein hänet sitten takaisin omien vällyjen alle. Tämän jälkeen yö sujuikin onneksi ihan rauhallisesti. Ja tää juttu tapahtui tietysti just silloin kun Heikki paiski vielä töitä eli olin yksin lasten kanssa kotona.

Nyt Piippiksellä ei onneksi oo enää kummempia oireita ollut. Vähän limaista yskää ja ääni käheenä eli kurkunpääntulehdusta aikas varmasti on tuo juttu siis. En nyt vielä kiikuta lääkäriin, sillä kuumetta ei oo ja neiti on muuten tosi pirteä.

Vaikka lauantai oli varsinainen hulinapäivä, se oli aivan ihana silti. Tapasin uusia ja vanhoja kavereita, uskalsin ja voitin! Lasten vanhin serkkutyttö tuli poikkiksensa kanssa vahtimaan pienten unta ja kaikki oli mennyt hienosti. 

Sunnuntaina sitten taas juhlittiin ihanan serkkutytön 1-vuotisjuhlia ja illalla W totesi kotimatkalla että "oli kiwaa!". Äidistä kivaa oli huomata, miten reippaasti Pirpana lyöttäytyi muiden lasten seuraan. Hyvä kun ehdin kenkiä jalasta edes ottaa häneltä kun niin kiire oli leikkimään :) Ja tosi ihanasti Piippis otettiin vastaan muiden lasten keskuudessa. Näin ihanasti.



Näillä söpösillä serkuksilla on ikäeroa 1,5 kk. Kutitteluleikki oli tosi kiva. Kunpa tuokin suhde pysyisi aina noin suloisena. Serkkutyttö on alusta asti ottanut Piippiksen ihanasti vastaan. On huolehtivainen ja auttavainen. Vaikka itsekkin vasta 4-vuotias <3

Super viikonloppu. Kiitos kaikille panoksensa siihen antaneille! Tulkoon uudesta viikosta yhtä hyvä!


P.s Olen päättänyt ostaa itselleni digijärkkärin. Toivottavasti pian pääsette ihastelemaan ihan oikeita, hyviä kuvia ;)

Koukussa

23.27


Jo toinen ilta putkeen, kun istun yksikseni sohvalla äänetöntä telkkaria tuijottaen, hiljaisuutta kuunnellen. En saa mitään aikaiseksi. Haluan silti odottaa, että H tulee töistä kotiin ennenkun itse menen nukkumaan. En jollain surkuhupaisalla tavalla pidä tästä yksinäisyydestä ollenkaan ja haluaisin vaan mennä kaappaamaan jokaikisen lapsistani kainaloon. Rutistaa ja suukottaa.

 Ikävöin, vaikka nukkuvat vain muutamien metrien päässä minusta. 





On onnellinen olo, että tunnen näin tässä hetkessä. Että tunnen näin vuodesta toiseen, ja että saan jakaa arkeni tämän suloisen jengin ympäröimänä.



Kultaista keskitietä etsimässä

14.31

Niinkun melkein kaikki muutkin, myös minä päätin vuoden alussa aloittaa jälleen kerran painonpudotustaiston ja elämäntaparemontin. Poikkeuksellista tänävuonna tässä projektissa on ollut se, että vielä huhtikuun puolessavälissäkin olen samalla polulla edelleen. Paino on tippunut toivotusti ja olo on hyvä. Tai no siis olosuhteisiin nähden hyvä. Vielä kun saisi yöunia venytettyä edes neljän tunnin kokonaisiin pätkiin, niin voisin varmasti vieläkin paremmin mutta nyt on näin ja näillä mennä porskutetaan eteenpäin. 


Tammikuussa jo sen päätin, että en tule olemaan itselleni liian ankara tässä haasteessa. Tämä päivä on ollut hyvä esimerkki mulle hyvin tyypillisestä päivästä. Aamulla herätessäni tein aamujumpat muiden aamutohinoiden lomassa ja jossainvaiheessa mulle sitten iski ihan järkyttävä leipomisvimma kun H:kin oli kotosalla ja katsoi lasten perään. Kurvasin lähi Siwaan ja hain tarvittavat jutut, jonka jälkeen valtasin keittiön ja työstin uuniin ihan perinteisen kinkku-aura-ananaspiirakan. Söin sitä kaksi palaa hyvällä omallatunnolla. Tämän jälkeen pieni lepo, ja sitten säntäsinkin jo vauvan kanssa reippaalle vaunulenkille. Samalla käytiin myös apteekissa hakemassa särkylääkettä mun kolottavaan hampaaseen (joka toissapäivänä paikattiin?!).




Ideologiani on siis seuraavanlainen: Jos liikun, niin annan itselleni luvan hyvällä omallatunnolla myös välillä herkutella sen kummemmin asiaa murehtimatta. Tämän oon nyt todennut tosi toimivaksi keinoksi ja tämä taktiikka on tuottanut tulosta paremmin kun koskaan aikaisemmin. En ole ennen erityisemmin edes nauttinut rehkimisestä, mutta nyt olen senkin onnen tässä saanut tuntea. Jokapäivä on tehtävä jotain, jotta mieli pysyy virkeänä. Tarvitsen liikuntaa ja sitä hyvänolontunnetta jonka siitä liikkumisesta saan. Tämä siis on ollut mulle elämäntapamuutosta totta tosiaan! 

Alkuviikosta omat fiilikset heittelehti taas aikamoista vuoristorataa ja pohdiskelin ensimmäistä kertaa ihan tosissani mm. blogin kohtaloakin kaiken muun ohella. Ei silti huolta, täällä ollaan edelleen ja pysytään. Muutama pieni juttu nyt vaan kaihertaa mieltä, mutta niille asioille en nyt oikein mitään mahda ja mentävä on eteenpäin. Onneksi on ystäviä, joille näistä on ollut helppo puhua. Tai no, ystävä tässätapauksessa. Tiedät kyllä kuka olet puss. 





Loppuviikkoa kohden mieli näköjään muttuu taas kirkkaamaksi ja viikonloppu tuo mukanaan kivoja juttuja jälleen kerran. Tapaan Kaksplus-kollegoita bloggaajamiitissä ja kaikkea muutakin kivaa tapahtuu. Saan tuosta tapaamisesta varmasti taas uutta puhtia ja inspiroidun upeista bloggaajatovereista.
Tällaista tämä mun äitiyteni on. Tunteet vaihtelee ylös ja alas. Välillä pää on pilvissä, välillä taas kainalossa ja joskus mieli on maassa. Tylsäksi ei käy mun aikani eli kaikki hyvin siis! ;) 
Pientä muutosta on tapahtunut myös päänupin ulkopuolellakin ja ikääntymisen kunniaksi saksin isolla kädellä kuontaloa lyhyemmäksi. Fiskarseilla. Siihen nähden lopputulos on ihan hyvä.



Ja tähän loppuun laitan vielä kuvan PikkuH:sta joka kasvaa sekä kehittyy silmissä. Meidän lapsukaisista ei kenelläkään ole ollut näin kiire aikaisemmin ja ymmärtäähän sen, sillä pitäähän sitä sisarusten kyytiin päästä mukaan niin äkkiä kun suinkin vaan mahdollista! Huvittava hyvänmielen kuva tuo kyllä on. Pikkuinen tönöttäjä. Äidin sulosilmä.


Kivaa viikonloppua! Laitan instagramiin lauantaina kuvia tuosta Kaksplus-miitistä eli kiinnostuneet voivat sieltä seurailla :) agu47 oli tuo mun instatunnus.




Valokuvataidetta 2,5 vuotiaan näkökulmasta

22.27

Siinä missä melkein kaikki vanhemmat, ollaan myös me pyritty kannustamaan näitä lapsukaisiamme olemaan rohkeasti luovia. Välillä jopa sen uhalla, että mun kännykkä ottaa iskuja vastaan tai lattiaa koristellaan tussilla.

Pirpana on innostunut laulu-piirtämisestä ja W väsäilee myös innoissaan "bätmäneitä" tai "tuuteseita". 

W on nyt viimeaikoina myös kunnostautunut amatöörivalokuvauksessa ja kännykästäni löytyikin jo yhden gallerian verran otoksia 2,5-vuotiaan pikkupojan maailmasta. Kaikkien asianosaisten luvalla sain nyt julkaista tätä välillä jo aika rohkeaakin matskua :D

Nauttikaa.

Tää eka on musta upein. Sen löysin instagramista ihan muutama päivä sitten.


Sitten vähän isii..




Filttereilläkin jo itse kikkaillaan taitavasti..







..ja sitärataa. 
Näitä olisi vaikka kuinka paljon. Tässäpä nämä nyt kuitenkin tältäerää.

Keventäköön tämä postaus hieman eilisillan vähän totisiakin tunnelmia.. 




Downin syndrooma

Ettäkö omaani häpeäisin?

14.11

Tapahtuipa eräänä iltana ruotsalaisessa konserttisalissa episodi, joka inspiroi minuakin tämänpäiväisessä blogipostauksessani ja saattekin nyt lukea ajatuksiani aiheeseen liittyen sekä vähän aiheen vierestäkin. 

Kehitysvammaisen tytön voimakas eläytyminen musiikkiin hermostutti kanssakuulijaa ja asia lähti ns.lapasesta tällä herrashenkilöllä. Loppu hyvin kaikki hyvin TÄSSÄKIN tarinassa, mutta jäin miettimään, että mikä tuossa kohtauksessa eniten hämmensi minua itseäni. Konserttitalon johtajan upea ele liikutti syvästi, se nyt on sanomattakin selvää

Sain tosiaan kuulla eilen vähän ikävää palautetta ns."entiseltä lukijalta", ja koska tuo palaute sivuaa myös tätä ylläolevaa aihetta jollaintavalla ja koska syytös oli vähän turhan kova kommentoijan puolelta, päätin puolustautua ja tehdä selväksi sen että kukaan ei vaan yksinkertaisesti voi tehdä omia olettamuksiaan siitä, miksi mä kirjoitan niinkun kirjoitan, ja vieläpä yleisesti jakaa tuota mielipidettä muille.

Ongelma oli jälleen kerran tämä sama. Blogini positiivinen luonne, joka ihastuttaa sekä vihastuttaa. 

On äärimmäisen surullista kuulla, että joku ajattelee mun kirjoittavan blogissa kauniisti esikoistyttärestäni vaan siksi, että peittelisin omaa "pettymystäni" hänen kehitysvammaisuuttaan kohtaan. Hetken aikaa mietin, että ajatteleeko joku nyt ihan oikeasti näin vai mistä tässä hommassa on kyse?! Tuon ylläolevan uutisen luettuani ajatukseni kirkastuivat ja ymmärsin sen, että maailma on pullollaan niitä ihmisiä, joita kehitysvammaisuus ahdistaa, pelottaa ja hävettääkin. Monet ihmiset  tuntevat olonsa hyvin epämukavaksi jos joku lähellä käyttäytyy hieman epänormaalisti tai jos paikalla on kehitysvammaisia henkilöitä. En tuomitse sitäkään, vaan uskon sen johtuvan tietämättömyydestä ja jostain uudesta sekä pelottavastakin. Itsetutkiskelun paikka siis! Asenteisiinsa voi jokainen vaikuttaa.  Se on itseasiassa tosi helppoakin!

Mitä tuohon konserttiuutiseen tulee niin ajattelen itse enemmistön tavoin, että musiikkielämykset siinä missä kaikki kulttuuritapahtumat muutenkin kuuluvat ihan jokaiselle ihmiselle. Itsehän olisin todennäköisesti liikuttunut vaan iloisesti, jos olisin nähnyt miten suuresti tuo tyttö tunsi konsertin aikana. Sehän se on musiikin tehtävä. Saada tuntemaan ja kokemaan.

Mutta niin, minä olenkin äiti. Kehitysvammaisen tytön äiti. Ja käsi sydämellä, ihan hirveän onnellinen äiti. Mulla on kaksi muutakin lasta. Järkeeni ei käy ajatus siitä, miksi mun pitäisi olla pettynyt mun omaan lapseeni, joka täydentää tätä porukkaa juuri oikealla tavalla erityisyytensä vuoksi. Ja kyllä, mä olen itselleni rehellinen. En millään osaisi kuvitellakkaan Piippistä joksikin toiseksi. Näin pitikin tapahtua. Uskallan myös väittää, että blogini ei ole pelkkää hehkutusta vaan kerron asioista hyvinkin eri äänensävyyn, päivästä riippuen.

En ole tuntenut Piippiksestä pettymystä  kun ihan pienen hetken ajan syntymän jälkeen, niiden tuhansien muiden tuntemuksien ohella. Se lienee luonnollista, mutta se tunne katosi todella pian ja nyt sen ihan hävettää ääneen sanoa. Tyttö on maailman paras asennekasvattaja omille sisaruksilleen ja kaikille läheisillensä. Blogini kautta myös muille ihmisille, niin ainakin toivoisin.

Erityisyys ei ole pelottavaa. Se on rikkautta ja siitä voi oppia niin tosi paljon!


Eli, seison vankasti kun kivi päivitysteni takana ja nautin mun lapsistani, juuri sellaisina kuin ovat. 





Juhlahumussa

21.52

Huomenna on mun oma tärkeä päiväni. Olenpas nimittäin järkännyt rakkaat ystäväni saman katon alle Helsinkiläiseen ravintolaan ja myös live-musaa olen heille luvannut. Yöni nukun kuulemma hotellissa ja aamulla nautiskelen masuni täyteen aamupalabuffetin herkkuja. Väitän, että jokainen äiti tarvitsee tällaisia iltoja. Ja isät tietysti myös tarvitsevat!

PikkuW on pitänyt tänään huolen siitä, että isi varmasti muistaa ostaa huomiseksi kakkua. That's my boy.

Tänä-iltana iltapalatouhujen lomassa ihastelin kuitenkin vielä tätä näkyä. Se on valehtelematta maailman paras näky ja sitä mielelläni tuijottelisin vielä useita kymmeniä vuosia. Miksi nuo lapset kasvaa silmissä, mutta minä en? ;)


Ihanaa alkavaa viikonloppua! Ja jotta pääsisitte juhlatunnelmaan, jaan täällä teillekkin sitä synttärimusaa jota ystävilleni lupasin huomenna livenä kuultavan sekä nähtävän. 


Tää biisi saa mut tuntemaan oloni 23-vuotiaaksi tytöntylleröksi, joka fiilistelee 6. linjalla räppiä ystävien ympäröimänä ja elämä on sopivan huoletonta.  

Olihan se suloista aikaa, mutta nyt on myös tosi hyvä. 
Kiva silti kuunnella Super Jannea. 












Tissiasiaa täälläkin!

10.01

Esimerkiksi nyt vaikka Kaksplussan puolella blogipäivityksissä kohistaan. Eilen KP:n sivustokin sekosi, kun Akkavallan Otto jakoi aiheeseen liittyvän mainion postauksen ja ihmiset (myös minä ) laittoivat tuota postausta jakoon. Sen voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ. Myös Munakoisoni ja minä- blogin Jasmin kirjoitti asiasta tosi hienosti TÄÄLLÄ

Sanonpa minäkin nyt muutaman sanasen liittyen tähän tissiaiheeseen ja Maisa Torpan kohukirjoitukseen.

Ollessani kasiluokalla, mulle melkeinpä kirjaimellisesti kasvoi tissit ihan muutamassa päivässä. Olin odottanut sitä hetkeä kun kuuta nousevaa, sillä "kaikilla muilla" ne tissit olivat olleet parhaimmillaan jo parikin vuotta.  Jopa läheisimmät ystäväni ihmettelivät ääneen ja uskoivat rintsikoistani löytyvän vaan ison tupon vanua. Pian tuo sitten selvisi että näinpä ei ollutkaan. Varmasti 155 cm "pitkällä" rungollani oli osuutta asiaan ja muutos oli havaittavissa nopeasti. 

Tämän jälkeen olinkin sitten kaveriporukoissani se isotissinen Agu. Hyvin pian ylpeys omasta yläkropasta muuttui aika-ajoin jopa häpeäksi. Sain liian usein huomiota tissien vuoksi. Tai niin asian silloin herkkänä teininä koin. En todellakaan ollut aivan sinut ison rintavarustukseni kanssa. Pienempi parivaljakko olisi sopinut itsetunnolleni paremmin. Usein koin, että lyhyt selkä ja isot tissit saivat mut näyttämään lihavalta. Hölmöltähän tää kuullostaa, mutta rehellisesti siltä minusta silloin tuntui. 

Myöhemmällä iällä tilanne vähän muuttui vaikka edelleen parinkympin paremmalla puolella harmitti, jos vaikka baarissa miesten huomio kiinnittyi liikaa kaula-aukkoon.. joka muuten juurikin tästä harmituksesta johtuen on hyvin harvoin ollut suuri. Ennemminkin toisinpäin. Olen aina suosinut kaula-aukon peittäviä huiveja tai koruja. Silti samalla salaa ihaillut niitä, jotka rohkeasti antavat uhkean povensa näkyä. 

Nyt kolmen odotuksen ja imetyksen jälkeen mun tissieni muoto sekä koko  on muuttunut selvästi, mutta itse olen ollut ihan tyytyväinen tuohon muutokseen. Joskus toki tulee vitsailtua kotona ja kavereiden kanssa, että "pitäisköhän näille kohta tehdä jotain?" , mutta H lähinnä suivaantuu tällaisesta vitsailusta ja siinä ei oo hänestä mitään hauskaa. Ja siitä reaktiosta olen todella onnellinen. Olen hänelle paras juuri tällaisena.

Tärkeintä on kuitenkin se, että kelpaan tällaisena itselleni vallan mainiosti.

Nyt ihan nautin siitä, että joskus kesämekkoa voi oikeasti käyttää ilman puristavia rintsikoita ja olo on silti hyvä sekä kaunis. Tämä nykyinen "kulahtanut" (kaikella rakkaudella) yläkroppa sopii mulle paremmin ja pidän siitä, miten tähänasti eletty elämä on muokannut vartaloani. Oma henkilökohtainen ajatukseni on se, että on myös kaunista kun sen eletyn elämän antaa ihan rehellisesti näkyä. Haluan vaan sanoa, että kaikki naiset eivät himoitse itselleen niitä isoja tissejä, ja itse kuulun siihen porukkaan jonka luonne ei sellaisia kaipaa. Eikä näinollen varmasti myöskään kaikki miehet kaipaa sellaisia naisellensa. Tästä syystä tuo Maisan kirjoitus ärsytti muakin suuresti, mutta yritin olla liikaa provosoitumatta, sillä uskon sen olevan vaan huomionhakuinen  ja tarkoituksella ihmisiä ärsyttävä postaus.

 Tasaisin väliajoin joko mulle tai H:lle tulee viestiä, että "Agun tissi bongattu". Ja tässäpä siis mun tissikuvani tällä(kin)kertaa.


Tää kuva on otettu Naikkarilla viimekesänä, kun käytiin veljen uutukaista katsomassa. Myös heinäkuussa-2014 Hyvinkään synnytysosastolla, kuopuksen vaippaa vaihtaessani sain fiilistellä omia tissikuvia. Ja näihin kuviin ei muuten silareita tarvittu! ;) 

Varsinainen perhepotretti, mutta Piippiksen osuudesta olen tavattoman ylpeä! Ja no, onhan tuo tissikin ihan soma. Asennoitukaamme jokainen omaan vartaloomme ylpeydellä. Kukaan ei voi toisen puolesta sanoa, minkälainen naisen vartalon tulee olla jotta se on kaunis. Kauneus löytyy oman pään sisältä ja siitä, miten itse itseäsi ja toista ihmistä katsot. 

Ja haluan nyt tähän loppuun vielä sanoa, että omaan kaveriporukkaan kuuluu ihan yhtälailla isoa kun pientäkin tissiä. Silaria ja luomua. Kaikki kauniita.






Jonossa

13.35


Sitä helposti saattaisi kuvitella, että tuo tilanne tuossa yläpuolella olisi lavastettu. Tänä-aamuna mulla sattui kuitenkin olemaan kännykkä kädessä juuri oikealla hetkellä ja sain räpsästyä tämän otoksen näistä mun tyypeistäni, jotka niin kovin hienossa asetelmassa Rasmus Nallea tuijottivat Netflixistä. Luonnollinen tilanne siis, jossa tälläkertaa äidillä ei ollut näppejään pelissä millään tavalla.  Vähän mua kyllä tää huvitti, siinä keittiössä aamupuuroa keitellessäni..

Kivasti meni pääsiäisen pyhät meidän perheellä, vaikkakin tosin hieman nuhaisissa tunnelmissa niinkun arvata saattaa. Yhden pienen ihanan serkkutytön synttäritkin jäi välistä sillä ei viitsitty mennä muita lapsia paikanpäälle tartuttamaan. Vähän isomman serkkutytön ja W:n  kummitädin kemuihin uskaltauduttiin, sillä paikalla oli lähinnä aikuisia. Hyvin meni ja juteltiinkin tuossa H:n kanssa että kiva kun näiden kanssa uskaltautuu jo kyläilemäänkin ilman, että kokoajan pitää olla hikikarpalot otsalla. Syystä tai toisesta.

Pikkulapsiperhearjen myötä musta on kehkeytynyt varsinainen luontainen koomikko. Viihdytin nimittäin tuolla synttäreillä juhlaväkeä mm. tyrkyttämällä epähuomiossa H:lle tuttipulloa, vaikka mun piti antaa se vauvalle joka istui isänsä sylissä. Toisella kerralla pistin trip-mehun vauvan suuhun, vaikka oli Piippikselle tarkoitettu. No, kyllä tuo meidän isikin osaa. Se yökki tuossa yks aamu kun laittoi vahingossa Piippiksen Muksu-puuroa suuhunsa ison lusikallisen. Selvästi nämä ravitsemushetket saavat meidät väsyneet poloiset täydellisen sekaisin aina sillointällöin.  Nykyään juhlissa saakin siis hikoilla lähinnä oman käyttäytymisen vuoksi. Lapset osaavat onneksi käyttäytyä :)

No katsotaan josko tilanne helpottuisi hetkeksi viikonloppuna sillä kuulin, että mahdollisesti saisin perjantaina synttäreiden kunniaksi nukkua yhden kokonaisen yön ilman heräämisiä.. 

Näistä lisää sitten loppuviikosta.. 

Toipilaana

22.57


Räkä sekä yskä väsyttää ihan mahdottomasti. Tällaistakin pääsi tapahtumaan sillävälin, kun äiti haki aamukahvinsa keittiöstä. Pikkuneiti varasti itse tuon lampaantaljan sohvan selkänojalta ja painoi päänsä siihen. Sitten nukahti.



Illalla sitten jaksettiin näinkin iloisesti kruisailla. 

Tällaista tää meidän lapsiperhearki nyt on. Oikein varsinainen pääsiäisloma! ;) Kaikki vuoronperään nukutaan ja yritetään maksaa univelkojamme takaisin. Aika hyvin itse olen siinä onnistunutkin nyt ja oma olotila on tosi hyvä. Nuo pienet vielä puolikuntoisia. W on jo parempi, mutta nämä pikkunaiset vasta aloittelevat kunnolla. 

Vielä koittaa se hetki, että juhlapyhät vietetään vähän tyylikkäämin ja energisemmin kun vaan syöden ja nukkuen. Kaikki kuitenkin aikanaan. Nyt on näin ja tällähetkellä keskitytään siihen, että meillä kaikilla tässä jengissä olisi mahdollisimman hyvä olla. Se hyvinvointi tarkoittaa unta. Ja unta. Aina kun vaan mahdollista. 

 Siispä, kauniita unia <3










Lissabon

Lissabon re-union

1.28

Kerronpa teille nyt jotain todella liikuttavaa ja iloista. Armahaisen isosiskoni suloinen esikoistytär saavuttaa huomenna täysi-ikäisyyden raja-pyykin ja sitä on täti-ihmisen hyvin vaikea käsittää. Nämä allaolevat kuvat on räpsäisty vuonna 1998, jolloin vietin hieman pidemmän ajanjakson kesälomastani siskoni, sekä tämän nyt jo muka niin aikuisen siskontyttäreni kanssa Lissabonissa Portugalissa. Myös siskoni lapsuudenystävä A liittyi joukkoon iloiseen jossainvaiheessa, ja hänen kanssaan lensin takaisin kotiin suomeen muutaman viikon lomailun jälkeen. Sisko ja tuo pieni tyttö tuossa kuvassa (joka hyvin paljon meidän kuopusta muistuttaa) jäi vielä toviksi paikanpäälle senhetkisen elämäntilanteensa vuoksi.




Nyt vuosien (vai vuosikymmenien?!) jälkeen, lähdemme kesäkuussa reissuun tällä samalla porukalla. Samaan kaupunkiin, samaisille kaduille, verestämään vanhoja muistoja. Haistelemaan Lissabonia ja tutkiskelemaan, onko kaupungin syke muuttunut. 
Neiti V:n syntymäpäivien kunniaksi. 

Olen tuhannen innoissani ja onnellinen.  En malta oikein pysyä housuissani.

Olemme kaikki täysi-ikäisiä nyt. Jännä nähdä tätäkin kaupunkia "aikuisen" silmin. Sekä minä, että tuo pahuksen aikuinen siskontyttö :D Miten voit olla jo?!


On aivan mahtavaa lähteä reissuun tutussa ja turvallisessa porukassa. Jokaiselle neljälle meistä on tapahtunut suuria asioita näiden vuosien varrella ja kasvua on satavarmasti tapahtunut niin henkisesti kun muutenkin. Silti kuitenkin kun näitä ylläolevia kuvia katselen, tuntuu kun ne olisi otettu ihan vasta äsken. 

Itse todennäköisesti nukun ensimmäisen vuorokauden, niinkun tapahtui mun ja H:n Dublinin reissullakin syksyllä 2013. Niiden unosten jälkeen lupaan kuitenkin keskittyä portviiniin, fadoon, sekä historian siipien havinaan. Ja ennenkaikkea noihin rakkaisiin ihmisiin tuossa yläpuolella. 

Ehkä ostan Lenny Kravitzin uusimman albumin (niinkun silloinkin tein), ostan myös kesäkengät (niinkun silloinkin tein), ja ikävöin kotopuolessa odottavia rakkaita (niinkun silloinkin tein). Kyllä ne muruset täällä pärjää tuon pidennetyn viikonlopun ihan varmasti ilman minuakin. H:lla on apujoukot paikalla aina tarvittaessa. Ihan muutaman kymmenen metrin päässä.

Tää on oikeasti aivan huippujuttu. 

Onnea rakas Vilma. Olet tätsylle aivan järjettömän tärkeä pakkaus. PikkuW:n kummitäti, nainen isolla N:llä. Ihan kohta täysi-ikäinen. Huh. Supermahtavaa lähteä yhdessä reissuun! Rakas olet.

<3

Arki

Kahdestaan chillisti

20.50


Sillävälin kun muut vielä nukkuivat päiväunia. 

Ei löydy sanoja. 

Olet huippumimmi Piippis kulta.

<3



Pääsiäispärskintää

21.55


Tällaista iloista, mutta vähän nuhaista porukkaa meillä täällä edelleen. Kuume ei noussut enää W:lle uudestaan ja nyt uskallankin jo toivoa, että se kuume piipahti vaan pikaisesti kylässä. Räkää riittää senkin edestä. Piippiksellä ei vielä, mutta jännä nähdä alkaako hänkin niiskuttelemaan jossainvaiheessa tässä. Vauvakin on vähän kiukkuinen sekä tukkoinen, ja ne hampaatkin puskee nyt ihan tohinalla läpi ikenistä. Toivottavasti pian helpottaa. Sekä hampaiden puskeminen, että pöpöt. Onneksi nyt ei kuitenkaan näyttäisi olevan kyseessä mikään inhottava kausi-influenssa vaan oma arvaukseni osui oikeaan ja tää on jotain ihan perus kevät lentsua.

Tällaiset sairastelupäivät on aika rankkoja meille kaikille, kun ei päästä ihmisten ilmoille tai ulos. Lapsiparat. Mä otin puolentunnin irtioton ja kävin jokaviikkoisella laulutunnillani. Se oli muuten ehdottomasti yksi talven parhaimmista päätöksistä tuo uuden harrastuksen aloittaminen. Pitää mielen sekä ruumiin virkeänä ja tänään oli tosi onnistunut puolituntinen. 

Otettiin uusi laulukin repertuaariin :) 


Huh! Enää huominen ja sitten alkaa pitkä vapaa isilläkin. Ihan parasta.
Tsemppiä kaikille loppurutistukseen ennen lomia. Sekä muille mammoille kotiin, että työpaikalla uurastaville! :)




Suosituimmat

Facebook