[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-0uQkowFenE[/embed]
Satuin eilen Facebookissa huomaamaan Vau.fi sivuston julkaiseman artikkelin ja olen tosi iloinen siitä, että tuon artikkelin puolivahingossa bongasin. Nyt viimeistään sain varmistuksen sille, että kun puhutaan omasta pienokaisesta, ei vaan yksinkertaisesti koskaan voi olla liian tarkka. Usein nimittäin tunnen itseni aivan liian ylivarovaiseksi äidiksi, sillä kiellän yhä edelleen meidän esikoiselta esimerkiksi kokonaisen muumikeksin.
Mulla on syyni siihen ja pyrin kyllä jatkossakin luottamaan omaan äidinvaistooni. Niin kai jokaisen vanhemman tulee tehdä, luottaa omaan fiilikseensä.
Liian usein olen joutunut kuitenkin pohtimaan : Ylireagoinko? Vähättelenkö tyttäreni taitoja? Pidänkö kehitysvammaa tekosyynä liialliselle paapomiselle? Näin voi olla, mutta uskon syyn varovaisuudelle löytyvän pääsääntöisesti aikaisemmista kokemuksista, sekä niistä aiheutuneista suurista säikähdyksistä. Ja tietysti siitä ylenpalttisesta rakkaudesta, jota tunnen omiani kohtaan.
Kotona Piippis syö keksinsä oikein sujuvasti ilman ylimääräisiä kakomisia, mutta tilanne muuttuu täysin päinvastaiseksi jos ollaan vaikkapa piknikillä ulkona! Kun tytön huomio kiinnittyy keksin syömisen sijasta muihin juttuihin, jumittuu muumipeikko satavarmasti kurkkuun ja koko homma muuttuu hetkessä aivan liian jännittäväksi. Näitä tilanteita on kohdattu jo useita. Tyttöä on roikotettu jopa jaloista kerran, että keksi on saatu pois rööreistä. Tuossa Vau.fi:n artikkelissakin muuten tämä kammottava tukehtumistilanne tapahtui julkisella paikalla, ihan vaan Pizza Hutissa.
Nämä omakohtaiset kokemukset ovat saaneet aikaan sen fiiliksen että on vaan yksinkertaisesti helpompi olla mieluummin liian varovainen , kuin liian höveli (en keksinyt parempaa sanaa tähän). Meidän perheessä muuten tämä varovaisuus pätee ihan yhtälailla kahteen muuhunkin lapseen, vaikka kromosomit heillä ovat normaalit 46. Kolme vee pikku-ukko syö edelleen viinirypäleensä kahteen osaan puolitettuna ja tulee syömään vielä tovin, puoltoistavuotiaasta puhumattakaan!
Joskus joku kommentoi blogiini, että miksi meidän kuopuksella on melkeinpä joka kuvassa tutti suussa. No syy löytyy juurikin tästä : Yritän parhaani mukaan pitää hänet hengissä! Jos ei tutti niin sitten roskishemmo, lego tai vaikkapa isin kitaran plektra. Niin se vaan menee. Ainakin meillä.
Sen verran olen kuitenkin karaistunut että en ihan pienestä yskäisystä enää hätäänny. Jos lapsi huomaa aikuisen säikähdyksen, tilanne saattaa paisua pahemmaksi kuin oikeasti onkaan.
No mutta entäpäs sitten, jos vahinko kuitenkin pääsee tapahtumaan? Olin hyvin kiitollinen tästä linkistä siitäkin syystä, että tajusin hoitoalan opinnoistani huolimatta tietojeni olevan täysin puutteelliset. Tässä siis se oikea tapa toimia, jos pieni ihminen hotkaisee kurkkuunsa jotain sopimatonta.
TOIMI NÄIN, JOS LAPSI ON VETÄNYT JONKIN ESINEEN HENKEENSÄ
1. Pikkulapsi otetaan vatsalleen esimerkiksi polvien päälle siten, että pää on muuta vartaloa alempana.
2. Seuraavaksi lyödään lasta kämmenellä selkään, lapaluiden väliin napakasti 5 kertaa. Mitä pienempi lapsi, sitä varovaisempi lyönti saa olla.
3. Jos hengitys ei vieläkään kulje, on soitettava hätänumeroon 112.
4. Seuraavaksi siirrytään Heimlichin otteeseen. Pieni lapsi otetaan syliin selälleen ja painetaan rintalastan päältä sormilla sen verran, että lasta joustaa alaspäin. Tämä tehdään 5 kertaa. Isompaan lapseen voi käyttää tavallista Heimlichin otetta
5. Mikäli tuke ei vieläkään ole irronnut, jatketaan vuorottelemalla 5 selkään lyöntiä, 5 painelua.
Ensiapuohjeet: SPR
Voiko omiaan koskaan suojella liiaksi?
[caption id="attachment_3877" align="aligncenter" width="462"] PikkuW:n paita ja Piippiksen mekko Jeriika.fi[/caption]
Sunnuntaina vietetään isänpäivää, joka on mulle äitienpäivän ohella vuoden merkityksellisin sekä tärkein juhlapäivä.