Arki

Selätin elämäni ensimmäisen totaaliväsähdyksen

14.14

Luvassa hieman harmaata asiaa - jouluisilla kuvilla kevennettynä.

Kuluneiden vuosien aikana olen havainnut harteilleni kasaantuvan kuormaa jos jonkinlaista ja viimeisten viikkojen aikana tuo tilanne on eskaloitunut pisteeseen, jossa jouduin kehitelemään eräänlaisia keinoja selvitäkseni kunnialla arjesta sekä joulunalusajasta.


Edeltävän ja nykyisen työharjoitteluni välissä oli vain kolme viikkoa koulua ja hyvin pian tämän uusimman harjoittelun aloittaessani huomasin, että nyt mennään liian nopealla tempolla eteenpäin enkä jaksa pysytellä perässä. Pari ensimmäistä viikkoa meni ihan kivasti, mutta sitten ongelmat hiipivät mukaan arkeen.

Jo perinteiseksi muodostunut koko perheen sairastelu alkoi jälleen ja jouduin olemaan kolme päivää pois töistä. Tässä vaiheessa oma harmitukseni kasvoi jo suureksi, sillä pyrin kuitenkin aina tekemään kunnolla sen minkä olen työharjoitteluissani aloittanut.

Aamujen/iltapäivien aikataulukuviot oli hankala toteuttaa ja isovanhempien sekä muutaman muun läheisen lisääntyneet sairastelut sekä kipuilut vaikuttivat myös tilanteeseen merkittävästi. Arjessamme oli tapahtunut suuri muutos ja pysyviä ratkaisuja sen helpottamiselle oli tehtävä. Jouduin useaan otteeseen kysymään itseltäni,että "onko tälle työharjoittelulle nyt oikeasti aikaa tai onko mulla ylipäätänsä nyt resursseja opiskelulle?"


Koen ensimmäistä kertaa eläneeni jonkin sortin loppuunpalamisen aikaa. Kotona en osannut hetkeäkään istua paikallani, sillä koko ajan riitti siivottavaa tai muuta puuhasteltavaa. Sotku ja kaaos sai ahdistumaan mutta samalla kun yhden kohteen oli saanut järjestettyä, toinen paikka olikin jo räjähtänyt uudestaan. Sellaistahan se on lasten kanssa mutta minä en osannut siihen kevyesti enää suhtautua. 

Tiuskin jatkuvasti perheelleni ja iltaisin huono omatunto häiritsi yöunen saamista. Epäonnistumisen sekä riittämättömyyden tunne olivat hyvin vahvasti läsnä koko ajan. Itkin paljon ja koin olevani todella onneton kaikinpuolin. Pääni sisällä pyöri alati tekemättömien sekä keskenjääneiden hommien sekamelska, ja sen myötä levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Melkein suutuin kun joku läheinen kertoi minulle omista murheistaan. Hävitin empatiakykyni hetkellisesti ja keskityin säälimään vain itseäni.

 Huomasimme myös että joidenkin ulkopuolisten ihmisten oli vaikea ymmärtää perheemme tilannetta ja sitten tapahtuikin viimeinen niitti (suojellakseni omiani en lähde sitä nyt tässä enempää avaamaan), jonka jälkeen päätin ottaa harjoittelukuvioni puheeksi myös työpaikallani. Onneksi työharjoittelupaikallani ymmärrettiin tilanne oikein hyvin ja sovin ohjaajieni kanssa, että suoritan näytön vasta vuodenvaihteen jälkeen - tämä siis omasta toiveestani. Tuon keskustelun aikana sydämeltäni putosi iso kivenjärkäle ja olo helpotti huomattavasti.  Nyt olen saanut rauhassa keskittyä nuorten kanssa olemiseen ja nuorisotalolla oppimiseen - ilman ylimääräisiä näyttöpaineita paperitöineen ja aikatauluineen.


Se mitä haluan tässä nyt todeta on, että jokainen meistä kokee joskus näitä alamäkiä elämänsä aikana ja kenenkään voimat eivät kestä loputtomiin. Tärkeintä on tiedostaa omien voimiensa kapasiteetti ja osata toimia sen pohjalta. Olen todella tyytyväinen ja onnellinen siitä, että itse uskaltauduin tuon oman päätökseni näytön lykkäämiselle tekemään ja sen ansiosta meidän ipanat ovat saaneet seesteisen sekä rauhallisen, hyvänmielen joulunalusajan. Aamuisin kun olen saanut kaksi vanhinta kouluun, olemme lähteneet pienimmän kanssa viettämään kaksinkeskeistä aikaa esimerkiksi kaupoille, mummolaan tai kahvilaan.. Kotiin on tehty joulua ja rauha on totisesti saapunut myös äidin sydämeen. 

Oma tilanteeni on nyt siis se, että opiskeluissani ei kummempaa muutosta tapahtunut ja aloitan osaamisalaopintoni tammikuussa alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Muutos minussa ja sitä kautta koko perheessäni oli sen sijaan hyvin merkittävä tämän pienen päätöksen tekemisen jälkeen. Tästä olen itselleni kiitollinen! Itse uskon, että matka tällaisesta uupumustilasta kohti jopa lievää masennusta ei ole kovinkaan pitkä.
 


 Loppu hyvin - kaikki on kivasti juuri nyt. Halusin tosiaan keventää tätä hieman tylsääkin tekstiä meidän kodin jouluisilla yksityiskohdilla - ettei tilanne näyttäisi teidän lukijoiden silmissä liian vakavalta. Joulu on ollut mulle aina tosi rakas asia, joten myös siksi tämä rauhoittuminen sekä heittäytyminen sille on ollut tärkeää ja terapeuttista.

Nyt on ollut aikaa keskittyä esimerkiksi näihin allanäkyviin hetkiin. Ihanaa kun olemme saaneet nautiskella tuon karvaisen kultamurun läsnäolosta. Hän kun on aivan super ja pitää meidän kaikkien hyvinvoinnista omalta osaltansa hyvää huolta.




 Laitanpas vielä tähän loppuun perheemme muita kuulumisia. Poitsu jatkaa futishommiansa onnellisena ja iloitsee saamastaan pelinumerosta (joka on 10 niinkuin Messillä ja Modricilla). Aamuisin koko jengi nousee reippaasti sängystä(mme) - kiitos joulukalentereiden ja olohuoneessa soivan jouluradion! Koulusta sekä eskarista kotiutuu iloiset ipanat, ja eteisessä heitä vastaanottamassa on huojentunut Ryti suukkoineen (kuvassa). Taksikuskia naurattaa iltapäivisin penkissä nuokkuva neiti, joka on viisaana ymmärtänyt käyttää 45 minuuttia kestävän taksimatkan hyödyllisesti.

Ensi viikolla pienin rakkaista piipahtaa hammaslääkärin penkissä ja ennen sitä juo pienen rauhoittavan mehutilkan. Tuo operaatio jännittää mua kovasti mutta eiköhän me siitäkin selvitä kunnialla. Ja niin, tuo pienin oppi ensimmäisenä meidän ipanoista sanomaan "ärrän" viime viikolla. Nyt pärisee niin mahottoman hienosti jo!

Seuraavaksi valloitamme keittiön ja ryhdymme työstämään perinteistä  joulunajan paholaisen hilloa :) Tunnelmallista loppuviikkoa kaikille! Ei hosuta liiaksi vaikka joulua elelläänkin.


hammaslääkärissä

Viimeinen niitti - me totta vie tarvitsemme vammaisen pysäköintiluvan!

17.15

Jaan teille lukijoille eilisen facebook-päivitykseni. Se kuuluu näin:

Kipaisin töiden jälkeen hakemassa koiran ja lapset mummolasta. Viedessäni ensiksi Rytin autoon, kävin seuraavanlaisen keskustelun yläkerran naikkosen kanssa (ryntäsi roskakatoksesta, oli varmaan odotellut mua siellä tovin).

Naikkonen: "Mun tyttö jättää auton aina tonne kauemmaksi" *Yrittää vetäistä oven mun nenän edestä kiinni*
Mä: "Mulla on kolme lasta ja koira,en viivy kauaa.."
Naikkonen: "Mun tyttärellä on neljä lasta! “
Mä:" Onko niistä yksi kehitysvammainen? “ (oli pakko)
Naikkonen: "No sitten on varmaan tultava ambulanssilla! “

Kihisen inhosta edelleen. En ymmärrä näitä jotka eivät osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle piirun vertaa. Rauhaa, hyvää mieltä ja - tahtoa vaan hällekin näin joulun alla.. 

P. S En ollut hälytysajoneuvojen tiellä ja vaihtoehtoisia parkkiksia ei ollut kun joku asukas varaa vieraspaikkaa omalla autollansa.


 Kun päivä on muutenkin ollut super huono, ei totaaliseen romahdukseen suurempia sitten enää tarvitakaan. Itkin ensimmäistä kertaa lapsiltani piilossa, kun pääsimme kotiin reissultamme. Koin oloni harvinaisen loukatuksi." Että kehtasikin aliarvioida mun tuonhetkistä tilannettani ja vähätellä lastani!" Normaalisti en ehkä ihan näin suuresti moiseen reagoisi mutta eilen tuntui pahalta, sillä olin kuullut jos jonkinlaisia huonoja uutisia ja fiilikset olivat valmiiksi maassa.

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always". 

Nyt sain konkreettisen muistutuksen tuostakin sanonnasta, johon tasaisin väliajoin some-maailmassa törmää. Kun aina itse muistaisi olla ystävällinen ihan kaikille, ei ainakaan omalta osaltansa koskaan lisäisi toisen pahanolon taakkaa enempää.

No mutta. Olen jo oikein hyvin selvinnyt eilisestä mutta tuon tapahtuman ansiosta muutimme pysyvästi kantaa siinä, mitä tulee inva-pysäköintiluvan hommaamiseen. Olemme kyllä olleet tietoisia että meillä olisi oikeus sellaista hakea, mutta eiliseen iltaan asti olemme kokeneet sen olevan meille tarpeeton. Moni muu tarvitsee meidän inva-paikkaamme paljon enemmän - mehän sentään kävelemme jokainen ihan mallikkaasti!

Nyt kuitenkin väitän, että jos automme ikkunassa olisi ollut inva-lappunen näkyvillä, ei tuo yläkerran emäntä olisi suutansa minulle avannut ja varmasti olisi ihan suosiolla päästänyt perässänsä sisään rappukäytäväänkin. Hitsi vie!


Piippiksen kanssa kyllä kävelee, mutta jotta pidemmän matkan tarpominen olisi kolmen lapsen kanssa turvallista, tarvitaan siihen ainakin kaksi aikuista. Piippis nimittäin on hyvin nopea ja itsepäinen - kun sille päälle sattuu. Siksipä aiomme perjantaina Rinnekoti-käynnin yhteydessä anoa tuota sinistä lärpäkettä itsellemme. Tämä jos mikä on varmaa.


Toissapäivänä uskaltauduimme piipahtamaan Helsingin sykkeessä samalla reissulla, kun Pirpanainen kävi hammastarkastuksessa uudessa lastensairaalassa. Vaan sepä täytyy kyllä todeta, että tämän kolmikon kanssa sai pitää silmät selässäkin vilkasliikenteisessä kaupungissa - kauppatorin rannassa ja Espan vilinässä. Parkkipaikka kaupungista löytyi onneksi helposti, mutta kyllä totuus on vaan se että silloin kun paikat ovat kortilla, on vammaisen pysäköintilupa meidän lastenkin turvallisuuden kannalta tosi tärkeä lappunen.


 

Tässä muutama lupaamani kuva tuolta lastensairaalan visiitiltä. Ensimmäistä kertaa mimmi uskaltautui makaamaan rauhallisesti hammaslääkärin penkissä niin, ettei äidin pitänyt maata siinä hänen kanssaan. Kovin oli reipas tyttö ja ammattilaisen tehdessä työtään, säästyttiin myös ylimääräisiltä yökkäyksiltä.

"Tuomio" oli odotetunlainen ja vuodenvaihteen jälkeen meidän postilaatikkoon tipahtaakin sitten  aika nukutushammashoitoon. Pienessä anestesiassa neidin narskutuksesta aiheutunut lohkeama korjataan, hampaat fluorataan ja pinnoitetaan. Vaikka ajatus vähän kauhistuttaa, on tässäkin tapauksessa nyt vaan ajateltava rakkaan ipanan parasta. Oikein hyvin hoitivat sairaalassa myös äidin pelkoa ja jäin tosiaan hetkeksi juttelemaan lääkärin kanssa tuon hammastarkastuksen jälkeen. Nyt olotila on ihan luottavainen ja tyyni.



Kun lähdimme Töölöstä kohti keskustaa, kuului takapenkiltä iloinen huudahdus: "Kivaa oli olla sairaalassa!". Ja totta se kyllä onkin! Jäimme tuon hammastarkastuksen jälkeen hetkeksi värittelemään omia kalojamme, jotka sitten lopulta skannasimme ison tuloaulan suurensuurelle screenille! Lähtiessämme siellä uiskenteli mm. "Heikki 35 vee"-seeprakala ja "Agu 34 vee"- pallokala.

Myös iso merivesiakvaario ihastutti ipanoita Nemo-kaloineen.


Mutta että sellaisilla asioilla tänään liikenteessä. Haluan sydämestäni toivottaa koko perheen puolesta kaikille rakkaille lukijoille oikein rauhallista ja hyvää itsenäisyyspäivää.  Nauttikaamme vapaapäivästä ja rakkaistamme.




Kipuilua

Viikon tauon jälkeen..

11.44

... pääsin takaisin työharjoittelun pariin.

... pidin ensimmäisen taukopäivän pyykkäämisestä.

... iloinen ekaluokkalainen kipitti reippaana taksiin.

... join kupin kahvia.

... meikkasin.

... tarkistin eskarilaisen läksyt.

... yhtäjaksoinen yöuneni venähti kymmenen tunnin pituiseksi.

... ruokahaluni on palautunut normaaliksi ja leivoin alkavan viikonlopun kunniaksi perjantai-aamun tonnikalapiirakan.  


Rakas, rakas harju.

Olihan viikko, mutta onneksi se on nyt lusittu.  Niinkuin arvata jo saattoikin, tarttui tuo viheliäinen vatsatautipöpö koko jengiin isiä lukuunottamatta. Vaikka kyse ei mitä ilmeisemmin ollutkaan siitä kaikistä kenkuimmasta norosta, kesti toipuminen meillä kaikilla pitkään ja erityisen isosti tämän kaiken koki jälleen kerran Piippis, joka sairastui viime lauantaina minun kanssani samaan aikaan. Voi pientä murua kun oli niin totaalisen surkeana!

Tässäpä se taas nähtiin, että vaikka nämä masutaudit usein ovatkin hyvin nopeasti ohimenevää sorttia, erityislapsen kohdalla toipuminen on usein asteen verran kinkkisempää. Oksentelu Pirpanalla kesti vain yhden yön, mutta sohvalla makaaminen ja yökkiminen kesti usean päivän ajan. Jouduimme taas jo hetkeksi huolestumaan ihan tosissaan, mutta koska neiti kuitenkin joi hyvin ja juomat pysyivät sisällä, emme lähteneet kiikuttamaan tyttöä päivystykseen vaan annoimme levätä kotosalla. 



Kuluneella viikolla ei juurikaan naurattanut se että tämä sairastelu osui mun työharkkaviikolle, mutta nyt jo ehkä uskallan vähän hymyilläkin.. Alkaapa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että joku pöpö meidän perheeseen iskee aina kun mun pitäisi suorittaa näitä kouluun liittyviä velvollisuuksia jossain toisaalla. Onneksi työpaikalla sekä koulussa joustetaan sekä ymmärretään, ja eilen pääsinkin onnekseni jo takaisin harjoittelun pariin. Tänään luvassa pizzaperjantaita nuorisotalolla ja huomenna vietetään perheen kanssa ansaittua tervettä vapaapäivää.

Tämän kuvan räpsäisin taudin vielä jyllätessä.

 Jos jotain positiivista taas halutaan tuosta kuluneesta viikosta hakea, todettiin yhdessä H:n kanssa että nyt ei ainakaan tarvitse huolehtia sitä että osaako Piippis oksentaa vai ei. Oikein hienosti osaa!  Piippis ei ole koskaan elämässään ögännyt kunnolla vaikka yrittänyt on. Tämä asia on luonnollisesti vähän mietityttänyt meitä vanhempia ja varsinkin kun luin jokunen kuukausi sitten, että tämä vaikeus olisi jopa tyypillistä monelle ds-ipanalle. 

No mutta. Se siitä sairastelusta. Kuluneen viikon aikana meidän kotiin on tullut joulu (koska aikaa sen tekemiselle on ollut rutkasti) ja kuvia meidän joulukodista mahdollisesti luvassa myöhemmin. Nyt porskutetaankin sitten loppuvuosi terveenä ja yksikään tautipartikkeli ei ole tervetullut enää tähän taloon. 

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

<3


Arki

Vatsatauti - satavarma stoppi arjen hulinoille

15.34

Viime yönä opin jälleen jotain uutta äitiyteni polulla - koskaan ei näemmä kannata ääneen iloita omaa energistä olotilaansa ja päivittäisiä aikaansaannoksiaan. Se kostautui ainakin tänään nopeammin kuin mitä ikuna olisin osannut arvatakaan.

Tapahtuipa nimittäin niin, että olin eilen illalla juuri kömpinyt vaihtamieni puhtaiden hyväntuoksuisten lakanoiden alle ja mielessäni kiittelin suuresti lähiapteekin farmaseuttia, joka suositteli minulle juuri oikeita vitamiineja kohentaakseni syksyistä väsähtänyttä olotilaani. Mieli on muuttunut päivä päivältä valoisammaksi ja kaivattu energia palannut kehoon - ihan huikea fiilis! Päivittäiset äitiraivarit ovat vähentyneet huomattavasti ja koko perheellä on sen myötä miellyttävämpi olla. 

No mutta palataanpas aiheeseen. Uinahdin pariksi tunniksi ja heräsin puoliltaöin siihen, kun pieni itkuinen kulta kömpi kainaloon. Yritin kysellä että mikä surettaa, mutta neiti veti peiton korviin ja nukahti samantien. Hyvin pian nenääni kantautui lievähkö oksun tuoksu ja siltä istumalta säntäsin lastenhuoneeseen tsekkaamaan tilanteen. Epäilykseni kävivät toteen ja tajusin, että kerrossängyn alapeti oli laatoitettu kohtalaisen massiivisella ögällä. Tämän jälkeen vasta huomasin vanan johtavan myös lastenhuoneesta meidän sänkyyn asti. Hieno homma!

(Olen pahoillani näistä yöllisistä "hetken kuvista", sekä niiden huonosta laadusta. On pakko silti jakaa niitä nyt täällä, sillä ne kertovat hyvin kuluneen vuorokauden tunnelmista) 

Toinen koneellinen menossa tässä..
En raaskinut millään herättää neitiä ja ajattelin odotella ainakin siihen asti, että isi tulee kotiin töistä niin voimme yhdessä vaihtaa neidille puhtaat vaatteet, tarvittaessa suihkutella ja samalla poistaa likaiset petivaatteet sängystämme. Vaan eipä siinä aikaakaan mennyt, kun neiti aloitti oksentamisen uudestaan ja silmänräpäyksessä kiikutinkin likan jo kylpyhuoneeseen. Tilanteen rauhoituttua suihkutin neidin ja isi saapuikin sitten aikamoisen yrjökatastrofin keskelle työpäivänsä päätteeksi. Luovutin tytön H:n haltuun ja jäin itse siivoamaan sotkuja sekä lastaamaan pesukonetta.

Pian pieni potilas sitten halusikin jo palata unosille ja sängyn suojausoperaation jälkeen hän sitten pääsi nukkumaan. Kuuden aikoihin poika kömpi mun kainaloon ja ehdin jo hänellekin ääneen todeta, että pikkusisko taisi päästä helpolla ja paha olo johtui ilmeisesti jostain sopimattomasta sapuskasta ym:sta. Valitettavasti hetken päästä tajusinkin jo olevani väärässä ja tauti jatkoi jylläämistään. Aamukymmeneltä neiti oksensi viimeisen kerran ja sitten starttasivat hieman toisenlaiset vatsaoireet.

Laitoin jo yöllä viestiä Piippiksen luokan puhelimeen että neiti ei tänään tule kouluun koska sisko sairastaa, ja samanmoisen tekstarini näpyttelin myös eskarilaisen opelle aamuvarhaisella. Olemme tosi tarkkoja H:n kanssa siitä, että jos vatsataudin vaara on olemassa niin me emme omalta osaltamme sitä ainakaan eteenpäin levitä. Vaikka tällä kertaa oma kuopuksemme sairastelee todella reippaasti ja sen kummempia murehtimatta, voi joku toinen ipana kokea ja sairastaa rajummin. Meidänkin perheestä sellainen murunen löytyy ja nyt jännityksellä odotammekin, iskeekö pöpö häneen. 

Tässä realistisia otoksia tavallisen talvivatsataudin valtaamasta kodista.


Hymy ei hyydy ja glitteriä piti saada poskiin pöpöstä huolimatta <3
Isoveli teki pikku potilaalle kenkälaatikosta nukkekodin. Sydän tähänkin.
Yhdessä rakensivat "kaupungin" olohuoneen lattialle.
Isi kävi täydentämässä kodin ämpäriarsenaalia niin ei tarvitse enää pottaan ögätä..
Vaikka sairastaminen ei mukavaa koskaan olekaan, on siinä jollain hassulla tavalla aina myös se positiivinen puolensa. Se on pakollista pysähtymistä kaiken kiireen keskellä ja se on perheen yhteistä omaa aikaa. Ihan kaikki muu jää toisarvoiseksi ja tärkeintä on oman rakkaan tervehtyminen sekä hyvinvointi.

Positiivinen asenne auttaa tässäkin asiassa paljon ja bonuksena kaiken tämän pyykkirumban keskellä olkoon nyt vaikka se, että tuleepahan pitkästä-aikaa pestyä peittoja ja tyynyjäkin petivaatteiden ohella. Ja jos tauti nyt sattuu iskemään tuohon esikoiseenkin, ei hetkeen tarvitse ainakaan ummetusongelmia murehtia. Ni. 
 Tsemppiä vertaistovereille. Nyt taitaa olla liikenteessä taas paljon kaikenlaista. Jos tämä pöpö on pakko sairastaa, mielelläni hoidan sen alta pois ennen joulua. Positiivista siis sekin ;)

Ja loppukevenyksenä kerrottakoon, että meidän ihana rakas karvakaveri Ryti saapui tänään neljäksi viikoksi sulostuttamaan sekä tämänpäiväistä sairastupaa että hulina-arkea. Ihan parasta on se!

 (Juuri kun olin painamassa julkaisu-nappia, kantautui ruokapöydästä korviini ipanoiden keskustelu joka meni jotakuinkin näin:

PikkuW: "Hei Piippis mikä sä sanoitkaan että susta tulee isona?"
Piippis: "Meteoriitti" )

kehitysvammatyö

Ruuhkavuodet ovat tässä ja nyt

9.07

Kello on yli puolenyön. Olen pari tuntia pyörinyt iltavuoron jälkeen sängyssäni eikä uni ota saapuakseen. Päätän nousta ylös sängystä ja istahdan toviksi sohvalle kirjoittelemaan.
Tämäniltainen kuvio on toistunut pariin otteeseen viime viikkojen aikana, mutta muutaman tekstin kohdalla julkaisunappi on jäänyt painamatta. Liian arkoja asioita tähän harmaaseen syksyyn kerrottavaksi kai? Tai sitten kärsin jonkin sortin blogiujoudesta, joka mahdollisesti hälvenee sitten taas jossain vaiheessa - valon saapuessa. 

Onpahan ollut kiireisiä viikkoja nämä kuluneet. Uusi työharjoittelupaikka nuorten parissa on ihan mahtava ja olen astunut maaperälle, joka on mulle entuudestaan täysin vieras. Nuoret ovat kuitenkin yllättäneet avoimuudellaan ja lähestyvät minua helposti - se on ollut hyvä huomata. Työntekijänä olen talossa toiseksi vanhin ja se on kieltämättä tuntunut vähän omituiseltakin aika-ajoin,heh. Ikäerot eivät työpaikalla kuitenkaan näy ja henkilökunta on aivan huippua. Nuoristotyöhön hakeutuu roppakaupalla hyvää porukkaa ja nämä seuraavat 4 viikkoa hurahtavat varmasti vähän turhankin nopeasti kun sen saa viettää niin kivojen tyyppien kanssa.

Harjoitteluni on ilta- sekä viikonloppupainotteista ja tässä elämäntilanteessani se sopii mulle oikein kivasti. Ihanaa kun aamulla saa juoda aamukahvinsa rauhassa ja töihinkin jää rutkasti aikaa valmistautua. Työpaikalla sitten ollaan täysillä läsnä nuorille, kuunnellaan toivemusiikkia ja bilistä pelataan paljon! Illalla on rauhoittavaa ajella hissukseen kotiin, radion soidessa hiljaa taustalla. Täydellisiä hetkiä ihan vain itsekseen olla ja mietiskellä. 

Viikonloppuna vietettiin tyttöjen iltaa talolla, ja sinne poitsuilta oli luonnollisesti pääsy kielletty. Lettikampauksia, glitteriä, sokerointia, meikkausta, tortilloja ja mokkapaloja. Kaikkea super kivaa! Ei minun nuoruudessani vaan tuollaisia ollut mutta mahtavaa että nykyään tällaisia tapahtumia nuorille tarjotaan.  

Vapaapäivinäni olen keikkaillut edellisessä harkkapaikassani ja monen vuoden tauon jälkeen tienannut ihan oikeaa palkkaa tehdyllä työllä. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä tutut asiakkaat ottavat iloisena vastaan ja itse nautin myös suuresti heidän seurastaan.  Olen siis hyvää vauhtia matkalla kohti uutta ammattiani ja sen monimuotoisuus tekee onnelliseksi sekä kiitolliseksi. Tämä aikuisopiskelun aloittaminen oli ihan huippuidea!

Pitkät viikot kuitenkin vaativat veronsa. Uusimpana liitännäisenä tämä unen saamisen vaikeus. Iltavuoron jälkeen se on yllättävän haastavaa - ainakin vielä toistaiseksi. Tilanteet onneksi elävät ja muuttuvat, asioihin tottuu. Ehkäpä tämäkin tästä taasen. On ollut pakko kuitenkin rauhoittua hieman ja asettaa työharjoittelun loppuunsaattaminen nyt tärkeimmäksi prioriteetiksi perheen jälkeen. Kaikki muut omat jutut saavat nyt odotella hetken aikaa.



Ruuhkavuodet ovat viimeistään nyt tavoittaneet meidänkin jengin. Tänään futista, sunnuntaina turnaus, ensi viikolla Piippiksen kuvauksia ja tammikuussa startataan vielä kuopuksen keijujumppakin. Jokaisella ipanalla on "oma juttunsa" ja se on tärkeää heille - sitä kautta myös meille vanhemmille tietenkin.

Koska harrastuksiin on myös reissattava turvallisesti ja ajallaan, 7 vuotta palvellut automme jouoduttin vaihtamaan uuteen. Uusi auto on toki ihana, mutta vanhaan liittyy hirmuisen paljon kauniita muistoja. Odotin Piippistä kun saimme sen ja olin tosi onnellinen ensimmäisestä yhteisestä menopelistä. Appiukko sanoi silloin meille, että "Tämä auto tulee kestämään siihen asti, kun esikoisenne menee kouluun". Näin tapahtui. 

Tuolla autolla kurvasimme kolme kertaa synnyttämään ja sen lempeässä hyrinässä matkasivat timanttiset pienokaiset ensimmäistä kertaa laitokselta kotiin. Sillä on reissattu lukuisat kesäreissut ja sen kyydissä on itketty sekä naurettu. Tällaiselle erityisherkälle äiti-ihmiselle nämä autonvaihdotkin ovat näköjään omanlaisensa kriisin paikka. Ehkä selviän tästäkin.

Olen listannut lukuisia tärkeitä postausaiheita puhelimeen ja tulen tekemään kaikkeni, että  löydän aikani niiden kirjoittamiselle. Elämänmuutoksia, pelkoja, mielipiteitä ja harmituksenkin aiheita. Onnea, iloa ja odotusta. Näitä aiheita lisää blogissa toivottavasti pian. 

Mukavaa keskiviikkoa kaikille! 

<3













Suosituimmat

Facebook