47 palasta

Down syndrome awareness month

20.38

Moni varmasti on jo kuullutkin, että lokakuu on kansainvälinen Downin syndrooman tietoisuuskuukausi ja siitäpä syystä ajattelin hieman rustata ajatuksiani aiheen tiimoilta.

Tänään eksyimme puolivahingossa katsomaan vuonna 2018 tehtyä Lapseni on down akuutti-jaksoa , johon myös meidän perhe sai antaa pienen suloisen osansa.

Vaikka olen nähnyt tuon jakson jo lukuisia kertoja, olin hämmentynyt siitä kuinka suuria tunteita se edelleen nostatti pintaan. No ihan alkuunsa tietenkin omien pikku murusten ihastuttava pikkuipanapresenssi sai kyyneleet valumaan valtoimenaan, mutta myös jakson informatiivinen puoli vaivutti syviin mietteisiin.

Tieto siitä että esimerkiksi Tanskassa ja Islannissa todettujen Down-raskauksien abortointiprosentti on 100 (Suomessakin 60), nostaa synkät pilvet tämän äiti-ihmisen yläpuolelle. Mietin maailmaa ilman näitä meidän extrakromosomi-ihanuuksia? Mietin sitä kuinka aborttipäätöksen tehneet vanhemmat voisivat mahdollisesti päätyä toisenlaiseen ratkaisuun, jos vaan tietäisivät kuinka arvokasta ja ihanaa elämä on diagnoosista huolimatta? Jos ennakkoluulot murrettaisiin ja pelot saataisiin kaikkoamaan?

En tuomitse. Ymmärrän. Paremmin kuin arvaattekaan.

Suurimman tunnemyllerryksen tänään saikin aikaan ajatus siitä, että mitä jos me olisimme saaneet tietää Pirpanan diagnoosista raskausaikana? Olemme usein asiaa miettineet ja tuntuu hirveältä ajatella, että olisimme saattaneet päätyä raskauden keskeytykseen tietämättömyytemme sekä pelkojemme vuoksi. Vaan niin kuin lääkäri tuossa Akuutin jaksossa totesikin nt-ultrien parhaaksi puoleksi sen, että aina joku livahtaa vaivihkaa läpi seuloista - ja niin teki myös meidän Piippis.

Ja se jos mikä menee tunteisiin.

Pirpanan syntymä oli meille lottovoitto. Siltä se nyt tuntuu.

Vaan toisin tunsimme silloin kun diagnoosiepäilyn kuultuamme meidät valtasi kauhu, pelko, hämmennys ja epätoivo. Tunsimme suurta surua. Niin se vaan oli. Hyvinpä pian kuitenkin sukelsi ihana pieni tyttösemme sydämiemme sopukoihin, ja jo vuorokauden sisään syttyi meissä vanhemmissa suurensuuri tarve suojella sekä pitää huolta suloisesta Pirpanaisestamme.

Nyt 15 vuoden yhteiselon jälkeen voimme koko perhe yksimielisesti julistaa Piippiksestä elämämme suurimman sekä rakkaimman The Gurun. Maailmanmullistajan. Suunnannäyttäjän. Ennakkoluulojen karistajan.

Meidän tättähäärän, suukottelijan, ilopillerin, ärrinpurrin - pirskahtelevan Pirpanaisen.

Kuva: Mira Pelo/Yle

Hänen, jonka silmät ovat kuin galaksit.

Tähdeltä saapuneen.

Internetin syövereistä löytyi myös meistä kirjoitettu artikkeli, jonka Yle julkaisi aikanaan. Koen niin, että juuri tänään minun ei välttämättä tarvitse lähteä kirjoittelemaan faktoja liittyen Downin oireyhtymään. Kun esikoistyttäremme tupsahti maailmaan, ryhdyin melkeinpä heti tosi avoimesti kertomaan sekä kirjoittamaan elämästämme extrakromosomin tahdittamana. Meidän perhe pyrkii levittämään tietoisuutta vuoden jokaisena päivänä - meille ominaisella tyylillä.

Jokaisen perheen tarina on omanlaisensa - myös Ds-perheissä.

Tämä on meidän.

Linkkaan uusille lukijoille tähän loppuun vielä haastattelun, jonka teimme Aamu tv:ssä tuon Akuutin tiimoilta. Lisää tietoisuutta luvassa ensi viikolla, kun sukelletaan mm, Pirpanan harrastusten pariin.

Ihanaa viikonloppua tyypit!

Nordis

Tytöt haluaa keikalle

14.29

Kun ipanat olivat pieniä, lohdutin usein itseäni muunmuassa sillä, että vaikka kasvavat ja taaperoaika ei kestä ikuisuuksia, tulee se aika kun saan omistani maailman parasta keikkaseuraa ja yhdessä vietetty aika on toisenlaisella tavalla ihanaa.

Nyt saamme elää juuri sitä aikaa - ja se on muuten todellakin ihanaa!

Keskiviikkona koitti jo kuukausia odotettu ilta, kun sain viedä Pirpanan Nylon beatin keikalle Helsingin jäähalliin. Neiti sai liput 15-vuotis-synttärilahjaksi toukokuussa ja hän oli niistä hyvin hyvin onnellinen. Viime syksynä Kuusamossa reissatessamme typy hurahti jostain syystä Naikkareihin isosti, ja ei mennyt kun muutama päivä niin bändi ilmoitti comebackistään!

Oman lipun ostin työpaikan hoitolapsukaisten vanhemmilta lahjaksi saadulla Tiketin lahjakortilla (<3).

Mun ja Pirpanan yhteinen ilta sai heti alkuun hieman koomisia piirteitä, kun muu perhe jätti meidät Veikkaus-areenan eteen ja hyvin pian totesimme olevamme väärässä paikassa! Kyyti tietenkin oli jo ehtinyt lähteä ja jouduimme käännyttämään hovikuskimme takaisin, jotta ehtisimme ajoissa NORDIKSELLE!

Veikkaus areenan edessä seisoi kaverinsa kanssa eräs menneen kauden Vain elämää-ohjelmastakin tuttu räpäyttäjä, joka kysyi meiltä hymyillen että "Ootteko kenties menossa Nylon beatin keikalle?" Vastasimme että olemme ja kuulimme myös että olemme jo kolmas porukka, joka oli erehtynyt lokaatiosta.

Piippistä nauratti, koska juuri olimme autossa pohtineet että mitäköhän se äiti tällä kertaa keksii säätää - melko usein kuuluu tapoihini. Sukuvika.

Konsertti kesti 2 tuntia ja koko tuon ajan saimme yhdessä (odotetusti) kokea koko tunneskaalamme laajan kirjon. Välillä liikutus eskaloitui kyynelten virtaan, kun taas seuraavassa hetkessä lauleltiin sydämiemme pohjasta. Pirpana lauloi niin kovaa, että äänikin lähti hetkellisesti ja se nauratti neitiä kovasti. "Mä en pytty laulamaan ku multa lähti ääni!", hän ilmoitti mulle hämmentyneenä.

Tuon kaksituntisen aikana mun oli pakko pistäytyä naistenhuoneessa, ja Pirpana jäi hetkeksi istumaan yksin katsomoon. Nämä ovat niitä erityiselämän pattitilanteita, kun joutuu pohtimaan hyvin tarkkaan että voiko nuoren jättää yksin vai ei. Olemme nyt kuitenkin sen verran luottamusta opetelleet, että uskaltauduin tämän peliliikkeen tekemään ja siellähän se neiti istui hyväntuulisena katsomossa laulellen, kun n. 4 minuutin poissaolon jälkeen palasin omalle paikalleni. Vessa oli onneksi melkein katsomon vieressä.

Jos neiti olisi päättänyt lähteä jonnekin, olisi hän joutunut pyytämään vieressä istuvalta mieheltä että voisiko hän nousta ja olin satavarma että hän ei niin tekisi. Ja tottahan se on (mitä avustaja koulussa sanoi) että Pirpana on jo ysiluokkalainen ja kyllä hänen kanssa tulee näitä asioita jo harjoitella. Se vaan tuppaa olemaan meille vanhemmille aika-ajoin vähän vaikeaa. Ollappa kuitenkin itselle taas armollinen.

Tässä opetellaan. Ihan jokainen.

Muistoksi ihanasta illasta Piippis osti omilla rahoillaan t-paidan, joka on keskiviikosta asti ollut ahkerassa käytössä. XS koko on vähän reilu, mutta just sopivasti räppi.

Huomioita, joita tein jäähallilla:

* Ihmiset kohtelevat erityisneitiä todella ihanasti ja saimme lukuisia hyväntuulisia hymyjä illan aikana.

* Koska meidän mini-ihanuus on sen vajaa 140 cm "pitkä" niin monet varmasti luulevat häntä nuoremmaksi ja esimerkiksi järjestysmiehet mm, vilkuttelivat hänelle kun lähdimme kotiin. Minusta se kuitenkin on vaan ja ainoastaan söpöä, enkä usko että Pirpanakaan asiasta mieltänsä pahoittaa - päinvastoin. Vilkutti kaikille iloisesti takaisin ja jatkoi onnellista pulinaansa.

"Äiti mä en voi uskoa että näin Nailon biitin livenä!"

Lopuksi vielä tiivistetty keikka-arvio. Vuosikymmenten jälkeen Naikkarit eivät todellakaan pettäneet. Oli mahtavaa tajuta, että melkeinpä kaikkien biisien sanat pulpahtivat vanhasta muistista ja meille tarjoiltiin sitä, mitä hyvältä keikalta voi odottaa. Jonna sekä Erin näyttivät upeilta ja visuaalisesti koko kaksituntinen hiveli silmää. Tanssijat olivat tajunnanräjäyttävän loistavia ja rytmiryhmä Suomen parhaimmistoa.

Kyllä mä sanoisin että viis kautta viis. Muuta ei voi. Olen hyvin onnekas, kun sain kokea tuon illan just mun oman ihanan Pirpanan kanssa.

Rakastan.

Laitan tänään vielä mun instagramin stooreihin muutaman videon keikalta. Lisää keikkajuttuja myöhemmin sitten taas. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä todella viimeinen.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Arki

Syysunelmaa

12.42

Voi kuinka olenkaan kaivannut tätä! Läppärin näppäimistön napsuntaa hetkellisen ajatustenvirran tahdittamana, tunteiden tallettamista mulle ominaiseen tyyliin sekä niiden purkamista - hetkeä ihan vain itselleni sekä omalle tärkeälle "jutulleni".

Olen kuluneiden kuukausien aikana palannut tosi usein vanhojen tekstieni pariin, ja päällimmäisenä tunteena aina on ollut hämmästys sekä kiitollisuus siitä, miten ihania juttuja täältä blogista löytyykään! Paljon tapahtumia, jotka olisivat muuten jo todennäköisesti unohtuneet ruuhkavuosien jalkoihin..

Pitkä matka on kuljettu blogini ensimmäisestä postauksesta tähän päivään. Vauvat ja taaperot ovat kasvaneet teineiksi, ja perheemme arki on muuttanut merkittävästi muotoaan uudenlaiseen suuntaansa.

Olemme yhdessä kokeneet kuluneen 15 vuoden aikana aivan mielettömän upeita juttuja, mutta samalla myös elämän suurimmat surut sekä kaipaukset. Blogin myötä myös sen lukijat ovat saaneet osittain myötäelää mukanamme elämän vuoristoradalla. Tässä kohtaa onkin hyvä hetki kiittää kaikesta saamastamme tuesta ja palautteesta, jota vuosien varrella olemme saaneet niin netin kautta kuin ihan kasvotustenkin. Erityisen hyvältä on tuntunut saada palautetta vertaisvanhemmilta, jotka ovat saaneet tukea ja lohtua mun kirjoituksistani sekä meidän tarinasta. Saan edelleen ihania viestejä ja jokakerta liikutun kyyneliin asti.

Kiitos tyypit.

Tässä hetkessä elämä on melko mukavasti eteenpäin soljuvaa. Kolmen (okei yks vielä kurkkii nurkan takana mutta kohta siellä myös) teini-ikäisen nuoren kanssa kototalomme seinien sisäpuolelle mahtuu tunteita jos jonkinlaisia, mutta toistaiseksi olemme kaikki hyvin pärjänneet.

Erityisnuoren kanssa teiniys asettaa arkeemme muutaman extrahaasteen, mutta toisaalta aikuiseksi kasvamiseen liittyy hänen kohdallaan myös erityisen suloisia piirteitä.

Huomenna allekirjoittanut ja Piippis ottavat kaksinkeskeistä laatuaikaa, ja lähtevät Helsinkiin viettämään jo kuukausien ajan odotettua keikkailtaa. Joku ehkä osaakin jo arvata (varsinkin meitä instagramissa seuranneet), että mistä mahtaa olla kyse?

Uskon että tuota erityisen suloista meininkiä tulee sisältymään huomiseen iltaan rutkasti. Siitä ehkä lisää sitten myöhemmin.

Hassutteluhöpsöttelyä auringon laskiessa

Pohjoisesta etelään paluun jälkeen oma olotilani on ollut aika-ajoin hieman ontto. Parempaa sanaa en keksi tuota fiilistä nyt kuvaamaan. Huomaan kaipaavani jatkuvasti suunnanvaihtoa toisaalle (sekä kärsimystä Utsjoki-ikävästä), enkä näe perheemme tulevaisuusnäkymää ja loppuelämän kotia täällä pk-seudulla. Saa nähdä mihin elämä meidät kuljettaa, mutta tällä hetkellä (niin kauan kun lapset käyvät peruskoulua), lienee tukikohtamme täällä Keski-Uudellamaalla nuorison toiveesta.

Toki usein myös kauhulla mietin, että jos ja kun suunnanmuutos tulee tapahtumaan, niin kuinka kykenen jättämään tämän talon, joka on ollut hyvin tärkeä tekijä suuren perheemme historiassa?! Mahdollisille uusille lukijoille tiedoksi siis, että isäni on ollut rakentamassa tätä torppaa ja aluksi sitä asuttivat siskoni perheineen, jolta ostimme talon 12 vuotta sitten.

No, sen irtioton aika ei ole luvassa vielä hetkeen. Sitä tunnetta on tässäkohtaa vielä turha lähteä työstämään liiaksi.

Vaikka jatkuva kaipuu ja haaveilu on läsnä, huomaan usein myös pysähtyväni sen ajatuksen äärelle, että kaikki on tosi hyvin nyt ja on syytä olla monesta asiasta onnellinen sekä kiitollinen. Meillä on ihana jengi, ja viihdymme tosi hyvin yhdessä. Arkisin kun kaikki ovat kotiutuneet töistä ja koulusta, koti täyttyy hyväntuulisesta puheensorinasta, kinastelusta, kikattelusta ja sohvalla pötköttelystä. Kissoja ja koiria rapsutellaan ja heidän hölmöilyille yhdessä naureskellaan.

Olemme siis rakentaneet yhdessä onnellisen ja toimivan arjen, joten siitä jos mistä pitäisi osata olla nyt kiitollinen eikä liiaksi kiirehtiä tulevaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Tällä hetkellä ajankohtaisia kutkuttavia juttuja elämässä on mm, H:n bändin vuosien tauon jälkeinen aktivoituminen ja marraskuussa tupsahtaakin eetteriin uusi Snipe drive-albumi. Viime viikonloppuna keikkailivat pitkästä aikaa ja levynjulkkareita odotellaan kovasti jo!

Myös muita kivoja tapahtumia on luvassa, mutta niistä kirjoittelen lisää myöhemmin.

Nyt on siis tullut aika toteuttaa yksi realistinen unelma, joka on kytenyt ajatuksissa jo pidemmän tovin ja josta olen instagramini puolella jo vähän vihjaillutkin. Kalenteriin on raivattu tilaa blogille ja tulen ottamaan itselleni sekä ajatuksilleni aikaa nyt useammin. Kirjoittaminen on parasta terapiaa ja vaihtelua hulinapäiville taidevarhaiskasvatuksen parissa sekä arkisille tunnemyllerryksille kotopuolessa.

Jos jaksoit lukea niin jätä ihmeessä jälkesi joko kommentteihin tai instagramiin. Mukavia syyspäiviä kaikille ja palataan pian <3

Ja niin vielä! Tämän postauksen kuvat on räpsitty viime sunnuntaina, kun piipahdimme Tuusulan Fjällbossa ihastelemassa auringonlaskua ja heittelemässä vähän virveliä. Halusin pitää tämän tekstin kuvat yhtenäisinä, joten palaillaan kuluneiden sekä tulevien kuukausien lemppariotoksiin sitten taas seuraavissa julkaisuissa.

Kiva jos olet siellä!

Ikävä

Muisto vain jää

15.49

"Päivä kaunein sammuva on
Kukka kuolee korvaamaton
Kun päättyy tää
Muisto vain jää
Kun sä lähdet tänään pois
Huomiseen en uskoa vois
Kun päättyy tää
Muisto vain jää"

Kaunis muisto jäikin.

Äiti sekä isä laulamassa yhdessä lapsuudenkotini olohuoneessa kyseistä Joukon ja Kostin kappaletta. Isä kitarassa, äiti kauniina siinä vieressä.

Omien vanhempien menetys on ollut minun elämässäni tuskallisin kokemus, ja nyt viimeisimpänä äidin poismenon jälkeen elämässäni on alkanut täysin uusi ajanjakso. Olen menettänyt parhaan ystäväni, tukijani, perhettämme iloissa sekä suruissa kannatelleen voiman.

Suru on päivittäin läsnä, mutta vieläkin tuskallisempaa siitä tekee se, kun joutuu vierestä seuraamaan omien murusten ikävää ja surua.

Kuluneella viikolla olen sulkenut syliini kaikki kolme - kun kaipuu tarttuu tiukasti pieniin isoihin.

"Mulla on ikävä mummia ja pappaa".

Toissailtana pötköttelimme Pirpanan kanssa sängyssä, kun yhtäkkiä neiti kuiskasi hyvin hiljaa: "Voi kun mummi voisi olla tässä". Näissä hetkissä mun rintaa puristaa. Tunnen melkein fyysistä kipua kun näen kaikista rakkaimman tuskan. Vaikka kuinka lujasti rutistan ja suukotan, tiedän että lohtu on laiha siihen ikävään nähden, mitä lapseni kokee. Kyyneleet valuvat poskia pitkin ja raastava tuska tulee jostain todella syvältä.

Äiti <3

Ainoa asia mikä tuo lohtua on, että meillä on aivan hirmuisesti ihania muistoja rakkaista, ja niiden voimalla arkea on vaan tarvottava eteenpäin. Isäni oli myös sangen taitava viljelemään omia lentäviä lauseitaan, ja ne myös ovat jääneet elämään hyvin vahvasti. Harva niistä vaan julkaisukelpoisia. Heh.

Tikku pois varpaasta. Vakavaa puuhaa.

Juttelemme lasten kanssa kuolemasta melko usein. Työstämme ikäväämme ajatuksella, että mummi sekä pappa elävät mukanamme perhosina, pihan mustarastaina, lähimetsän lehtopöllöinä ja ylipäätänsä kaikkina kauniina asioina ympärillämme.

Jos lamppu yhtäkkiä sammuu, on se mummin tai papan jekku.

Kun auringonlasku on erityisen kaunis, on mummilla ja papalla osuutensa asiaan.

Hääpäivänämme Nuorgamissa syttyi taivaalle syksyn ensimmäiset revontulet. Mummin sekä papan toimesta tietenkin.

Nuorgam 2023

Piippis on hurahtanut totaalisesti Vaiana-elokuviin, ja nyt meillä katsotaankin Vaiana 2:sta monta monta kertaa viikossa. Elokuvassa Vaianan mummi ilmestyy aika-ajoin tukemaan sekä antamaan neuvoja rakkaalleen, ja jokaikinen kerta näiden kohtausten aikana Piippis romahtaa totaalisesti. Vaikka kyyneleitä piisaa niin koen itse, että elokuvan katsominen on todella hyvä keino työstää surua. Juttelemme usein siitä, että oikeassa elämässä emme voi poisnukkuneita rakkaita nähdä, mutta ihan niinkuin elokuvassakin, elävät meidän rakkaat mummi sekä pappa mukanamme kokoajan. Emme vain näe heitä.

Joskus havahdun pohtimaan, että olisi kamalaa jos Piippis ei ymmärtäisi kuoleman lopullisuutta samalla tavalla kuin sisaruksensa. Että ajattelisi mummin ja papan kadonneen heidän elämästä omasta tahdostaan. Tällaisia kamalia ajatuksia joskus pohdin, mutta uskon silti vahvasti että kyllä Piippis tietää ja ymmärtää.

Äidin hautajaiset

Isän hautajaiset

Lapsille mun vanhemmat olivat kahden muun isovanhemman lisäksi kaikki kaikessa. Mun vanhemmille lapsenlapset olivat kaikki kaikessa.

Papan vitsejä muistellaan harva se päivä. Muistellaan, kuinka ihanaa oli Nuorgamissa tulla koulusta kotiin, kun mummi oli siivonnut ja leiponut korvapuusteja. Toissailtana Piippis muisteli tuutulauluja, joita mummi heille aina lauloi. Suojelusenkeliin en enää itse kykene, sillä se laulettiin kummankin siunaustilaisuudessa.

Yhteiset Uno-pelihetket eivät unohdu koskaan.

Sanat eivät riitä kertomaan kuinka onnellisia olemme siitä, että mummi ehti käydä luonamme pohjoisessa! Kuulin äidin ystävältä, että päivää ennen kun joutui sairaalaan, oli hän sanoittanut onnentunteensa siitä kuinka olen löytänyt oman tieni ja uskallan toteuttaa unelmiani. Tässä kohtaa silmät nyt sumenevat ja kirjoittaminen hankaloituu huomattavasti.

Isä ei ehtinyt nähdä elämäämme pohjoisessa, mutta tiedän että jos olisi kuullut kolme vuotta sitten suunnitelmistamme, hän olisi alkuun varmasti sanonut pohojalaiseen tyyliinsä jotain tosi nasevaa. Lopulta olisi kuitenkin ollut onnellinen puolestamme ja viihtynyt äidin kanssa luonamme.

Reissucitikkaamme isä olisi rakastanut. Autoilijamies kun oli henkeen sekä vereen.

Mummin korvapuusti Nuorgamissa.

Luopumisen tuska. Se ei varmasti koskaan hälvene. Ikävä ei koskaan helpota. Etelässä yksi hyvä puoli on se, että pääsemme aina halutessamme mummin sekä papan haudalle. Olen lukuisat kerrat siellä yksinään höpötellyt ja työstänyt sillä tavalla omaa suruani. Joku saattaisi pitää ihan höpsähtäneenä, jos näkisi tai kuulisi.

Kaiken surun keskellä olen kiitollinen siitä, että meidän lapset ehtivät viettää rutkasti laatuhetkiä mummin sekä papan kanssa, ja että ipanat tulevat muistamaan heidät aina. Kun Piippis syntyi, asuimme vanhempieni alakerrassa ja siitä lähtien olivat todella olennaisena osana mukana perheemme elämää loppuun asti. Saimme tarvittaessa aina kaksinkeskistä aikaa H:n kanssa ja lapset nauttivat mummin sekä papan seurasta täysillä.

Pirpana eräs ilta hiljaa nukkumaankäydessä kuiskasi: "Rakastan teitä mummi ja pappa".

Rakastamme.

Kaipaamme.

Terkkuja universumiin.

Taitava

19.56

Olen kirjoittanut tätä blogia yli 13 vuotta. Aktiivisesti ja ei niin aktiiviisesti - elämäntilanteen mukaan. Niihin vuosiin mahtuu paljon ilon sekä surun hetkiä - elämää isolla E:llä!

Tänään haluaisin hieman iloita ja antaa hetkellisen ajatuksenvirran taas lentää. Iloita onnistumisista ja saavutuksista. Suurista harppauksissa pienen suuren ihmisen elämässä. Harppauksista joita emme ole tietoisesti edes odottaneet, mutta jotka ovat tehneet meidät vanhemmat hyvin onnellisiksi.

Viimeisin pieni arjen onnenhippunen ilmaantui aivan normaalissa arki-illassa, kun huomasimme että neitokainen haki omatoimisesti matikan läksyt olohuoneen pöydälle, avasi kirjan läksyjen kohdalta, kaivoi vielä penaalinsa ja ryhtyi tuumasta toimeen. Ensimmäistä kertaa annoin neidin jatkaa täysin itsenäisesti tuota omatoimista hommaansa silläkin uhalla, että lopputuloksen olisimme joutuneet korjaamaan ja työstämään tehtävät yhdessä uudelleen. Hämmästys oli sangen onnellinen kun tarkistaessani läksyjä huomasin tehtävien olevan täysin oikein tehdyt, ja käsialakin oli selkeää sekä ymmärrettävää! Neiti käytti todella taitavasti lukusuoraa ja kehitystä kuluneen syksyn sekä talven aikana on tapahtunut aivan valtavasti! Vaikka syksyllä sairasteluiden vuoksi poissaoloja on kertynyt paljon, se ei ole onneksi kuitenkaan merkittävästi vaikuttanut neidin mukavasti noususuhdanteessa olevaan kehityskäyrään opiskelun saralla. Koulussa opettajat sekä avustajat ovat tehneet hyvää työtä, ja siitä me vanhemmat kajautammekin ilmoille mitä suurimmat kiitokset!

Pirpana viihtyy koulussa tosi hyvin tätä nykyä, ja iltapäivisin kotiin palaa iloinen tytöntylleröinen. Sunnuntain traditioksi on muodostunut, että illalla ennen nukkumaanmenoa tsekataan netistä tulevan viikon kouluruokalista. Ilonkiljahdukset kajahtavat melkeinpä jokaisen ruokalajin kohdalla, mutta ohrapuuro ja pinaattikeitto tekevät pienen poikkeuksen siinä mitä fiilistelyyn tulee.

Yhteisen kolmentoista (kohta neljäntoista) vuoden aikana on ollut ihana huomata, että Piippiksen kehityksen kanssa ei ole tarvinnut liiaksi stressata. Neiti on saanut olla juuri se mikä on, eikä minkään sortin käyristä tai normikehitykseen kuuluvista odotuksista ole tarvinnut murehtia samalla tavalla kun muiden lasten kanssa. Tosin emme me kyllä kahden muunkaan kanssa olla liiaksi stressattu. Jokainen lapsi on ollut ihana ja rakas juuri sellaisena kuin on - ja ehkä juuri sen Pirpana on meille opettanutkin! Elämässä pärjää vallan mainiosti, vaikka kehittyykin täysin omaan tahtiinsa! Meille se on ollut hyvin luontainen tapa ajatella.

Pirpana on oppinut puhumaan, ja me perheenjäsenet sekä kaikki hänelle läheiset ihmiset ymmärrämmekin puhetta hyvin. Harmillista kuitenkin on että puheterapia evättiin, sillä olen varma että neitokaisen puhetta olisi saatu "hiottua" vieläkin selkeämmäksi, jos terapiaa olisi jatkettu. Joskus ulkopuolisen ihmisen voi olla hieman hankalaa saada selvää puheesta, mutta ymmärretyksi hän tulee ja se on tärkeintä.

Lukutaito Piippikselle kehittyi pikkuhiljaa, ja siitäkin saamme kiitollisia olla. Se avaa muutenkin valtavan mielikuvituksen omaavalle tyypperöiselle paljon uusia ulottuvuuksia. Youtubea sekä telkkaria tyttö osaa käyttää jo vähän liiankin taitavasti, heh.

Mielikuvituksesta sekä Youtubesta tulikin mieleen, että muistojemme syövereistä löytyy yksi kahden vuoden takainen klippi, joka on melko timanttinen. Sain itse maestrolta luvan julkaista sen täällä blogissa ja nyt siis ensiesityksessä Pirpanan ensimmäinen oma ASMR-video. Hän työsti sen salaa pohjoisen kodin vintillä, ja videon keskivaiheilla isi yllättääkin neitokaisen nauhoitusten lomasta. Hersyvä nauru on hyvin tarttuvaa!

Ja yhä edelleen oman videon katseleminen saa aikaan onnellisia naurunpärskähdyksiä.

Pieni varoituksen sananen! Jos hampaiden narskutus ei kuulu sinun ASMR-elämykseesi, kannattaa kurkata klippi varoen.

ASMR oli mummin ja meidän lapsosten yhteinen juttu. Nuorgamissakin saimme koko porukka nukahtaa Flikkaasen supinaan, kun koko jengi mummin meillä ollessa vintillä nukuimme. ASMR huuma on mitä ilmeisemmin tullut jäädäkseen, sillä se ei ole vieläkään laantunut.

Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti. Jos on tylsää, voi tehdä vaikka oman kuiskutteluvideon.

Ja vielä kivempaa on, jos sen tekee salaa.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

Pages

Down syndrome awareness month

Tytöt haluaa keikalle

Syysunelmaa

Muisto vain jää

Taitava

47 Palasta / Agu

Ota yhteyttä

Sivuillani piipahtaneet

Hae tästä blogista

arkisto

Suosituimmat

Facebook

Tunnisteet