Sunnuntait ovat usein niitä päiviä, kun arjen hulinat nollataan ihan vaan olemalla, ja ottamalla mahdollisimman rennosti. Lapsiperheessä moinen ei liene itsestäänselvyys, mutta eilen mun kännykkä täyttyi poikkeuksellisesti useasta, rauhallisesta hetkestä räpsäistystä kuvasta. Kuvanlaatu on vähän kehno, mutta tärkein välittynee..
Nämä tällaiset sunnuntaihetket ovat onnistuessaan todella voimaannuttavia ja tärkeitä. Näissä hetkissä kuunnellaan, ja annetaan aikaa toisillemme.
Nyt onkin sitten taas voimia ottaa vastaan jos jonkinnäköiset uutiset, suurimpana sekä ahdistavampana varmaan se, että emme saa jatkaa puheterapiaa nykyisen terapeuttimme kanssa, koska useiden ikävien sattumien vuoksi hakemusten käsittely on vienyt liikaa aikaa, sekä meillä että Kelalla. Ja Rinnekodissa myös. Meidän paperit ovat hukkuneet matkanvarrella ja kaikenlaista säätöä on ollut. Tämä byrokratia ja paperishow tekee surulliseksi, ja se on valehtelematta kaikista suurin tekijä, joka meidän arkeamme oikeasti vaikeuttaa! Joka vuosi samat hiton hakemukset, sekä odottelut! Ollaan muutenkin niin huonoja näissä tällaisissa jutuissa..
Nyt ei auta kuin toivoa, että löydämme terapeutin tytölle jostain sitten kun hakemus on käsitelty Kelalla. Se ei välttämättä ole mikään helppo rasti. Itku tirahti, kun tämän uutisen äsken kuulin mutta nyt ei auta kuin päästä tämänkin yli, ja jatkaa eteenpäin..