Ilo

Tässä hetkessä

15.14

Suomen pohjoisimmasta kylästä kajahtaa heipäheit kaikille pienen kirjoittelutauon jälkeen!

 Hiljaisuuteen on ollut monta syytä, mutta ilokseni nyt hiihtolomalla on aikaa taas kömpiä vintille omaan rauhaan kirjoittelemaan ja kertomaan kuluneen kuukauden kuulumisia. 

Vaikka saammekin elää täällä luonnon keskellä, pienessä n. 140 ihmisen kylässä, on arki täällä läsnä ihan yhtälailla kuin etelänkin hulinassa. Näin talvisin pihalta kantautuu ainoastaan satunnaisten moottorikelkkojen pärinöitä, mutta iltaisin ei sitäkään vähää. Kettu saattaa karjua Tenolla tai tunturissa, mutta nyt niitäkään ei ole ollut nyt yhtä paljon kuin esimerkiksi viime vuonna. 

Kaikesta rauhasta sekä hiljaisuudesta huolimatta tammikuu oli minulle itselleni aika armoton, ja jouduinkin lopulta ottamaan pienen aika-lisän. Jäin viikoksi sairaslomalle töistä, ja sain onnekseni tuon viikon aikana selviteltyä ajatukseni sekä kasattua itseni taas jotakuinkin kokonaiseksi. Tajusin, että en ole tehnyt surutyötä äidin kuoleman jälkeen vielä kertaakaan niin, että olisin ihan vaan yksin omien ajatusteni kanssa. Arjen hulinat kuljettivat tasaiseen tahtiinsa mukanansa (mikä oli tiettyyn pisteeseen asti tosi hyvä asia), ja vuodenvaihteen jälkeen työstämätön suru teki tepposet.

Kuinka sitten tämä kaikki ilmeni? Se ilmeni kykenemättömyytenä ottaa vastaan minkään sortin vastoinkäymisiä. Pienetkin asiat tuntuivat jättiläisen iskuilta. Roolini äitinä sekä koulunkäynninohjaajana työpaikallani tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Iltaisin kotona itkin suruani sekä ikävääni. Äiti oli 39 vuotta henkilökohtainen mentorini sekä paras ystäväni, mutta nyt hän ei ollutkaan sparraamassa sekä antamassa kaipaamiani neuvoja tai tsemppauksia. 

Ilokseni kuitenkin saimme huomata, että tuo viikko jolloin sain hengitellä ja olla hetken aikaa omassa hiljaisuudessani, teki tehtävänsä. Koulusta kotiutui joka päivä onnelliset sekä iloiset lapset, ja siitä sain valtavasti voimaa. Sain voimaa läheisistäni sekä ystävistäni, joille purin tuntemuksia ja tunnustin voimattomuuteni. Sain tukea ja lämpöä. 



Auringon säteet alkoivat lisääntyä niin Tenojoen laaksossa, kuin oman päänikin sisällä. 
Tässä hetkessä mulla on tosi hyvä ja rauhaisa olotila. Siihen vaikuttaa monikin asia. Listaanpa niistä nyt muutaman. 

  • Reissucitikkaamme on vihdoin löytynyt moottori. Se on jo maksettu, ja tekee nyt matkaansa Virosta kohti Suomen Ivaloa. Siellä kulkupelimme odottaa tulevaa remonttia, ja toivottavasti pian saamme rakkaan automme takaisin kotipihaan. 
  • Kesän muutto on jännittänyt minua jo tovin verran, mutta nyt huonekaluillemme on löytynyt kuljetus, ja senkään suhteen ei enää tarvitse turhia ressata. Toivotaan että kaikki vaan lutviutuu suunnitelmien mukaan. 
  • Työkuviot etelässä ovat selkiytyneet, koska ilokseni entisistä työpaikoistani on otettu yhteyttä. Se on valtavan iso kunnianosoitus minulle itselleni, ja saa sopivasti itsetuntoni kohoamaan - se kun aina tasaisin väliajoin tuppaa tipahtamaan vähän turhankin syviin kuoppiin. Sellainen olen aina ollut. Nyt tilanne siis se, että kun heinäkuussa palailemme kotopuoleen, niin lomailen pari viikkoa ja sitten alkaa arki Keravallakin. 
  • Ja sitten on se valo! Valo lisääntyy joka päivä n.10 minuutin verran. Aurinko paistaa jo tuntureiden yläpuolelta mukavasti meidänkin laaksoon, joten aurinkolasit on saatu kaivaa kaappien perukoilta.

Saimme myös mitä ihaninta seuraa tänne Nuorgamiin, kun kummitätini kera kahden ystävänsä (entisiä työkavereitani) saapuivat perhettämme ilahduttamaan. Ajelimme naisporukalla eräänä kauniina talvisena lauantai-aamuna Norjan puolelle taianomaisia pastellinsävyjä ihastelemaan. 

Kummitätöseni oli äitini paras ystävä, ja koin syvää tunnetta siitä, että äiti oli kanssamme tuolla reissulla. 
Nessebyn kirkko kylpi pastellin sävyissä. Matkalla näimme 2 hiiripöllöäkin!
Reissumme päätepiste sijaitsi Isokivenvaaralla. Kaunista oli.

Ja sitten on vielä yksi onnellinen asia, joka saapi päivittäin suupielemme hymyyn. Täällä pohjoisessa asustellessamme, on perheemme lisääntynyt yhdellä aika isollakin karvakaverilla. Maaliskuun lopussa jengiimme liittyy hieman pienempi (mutta sitäkin isokorvaisempi) pikkujätkä. Kaveriperheessämme Itämainen lyhytkarva sai 6 pentua, ja niinhän siinä sitten kävi, että mekin yhden varasimme kotiinviemisiksi. 

Ja tässä hän on <3

Kevät-talvi 2024 on opettanut minulle sen, että on ihan ok voida joskus vähän kehnosti. Ihan jokaisella mielentilalla on tarkoituksensa, ja tärkeintä on osata toimia oikein silloin kun mielialamittari värähtää väärään suuntaan. Mulla itselläni on nyt työkalut pakissa valmiina, ja työstän niiden avulla omaa hyvinvointiani ihan kokoajan.  Kun pidän itsestäni hyvää huolta, voi koko perhe hyvin. 


Nyt vähän tarvottiin, mutta päästiin kuitenkin määränpäähän. Sitä tuo ylläoleva kuva hyvin kuvastaa.


Arjen pieniä onnenhetkiä on esimerkiksi koulumatkalla kotiin napattu pizza, jonka sitten saapi pulkkakyydillä kotopuoleen kuljettaa.


Kaikista tärkeintä on kuitenkin tämä rakas porukka, sekä meidän yhteiset hassut jutut. Naurut, itkut, kipuilut ja toistemme läheisyys. Tuki sekä turva ihan kaikessa. 


Tässä hetkessä on nyt kaikki. Sen jos minkä kulunut vuosi on minulle opettanut. Tässä hetkessä on tunturit, luonto, hiihtoloma ja jokailtaiset lautapelihetket. Tässä hetkessä on ikävä, kaipaus. Ystävät pohjoisessa ja ystävät etänä etelässä. 

Tässä hetkessä on myös jännitystä ja odotustakin. 

Tässä hetkessä on ilo.

Nimpparityttö eilen kera toivelahjansa

Nyt me nautiskellaan lomailusta, eikä meillä ole mitään ennalta tehtyjä suunnitelmia (koska ei ole autoakaan). Tällainen on loppujen lopuksi ihan mukavaa. Suosittelen kaikille joskus kokeiltavaksi.

Parin viikon päästä H lähtee työmatkalle Vietnamiin, ja minä jään tänne pohjoiseen arkea tarpomaan ipanoiden kanssa. Toivotaan suotuisia säitä sekä noro-vapaata viikkoa.  

Tänään instagramissa toivottiin kuulumis-postausta, ja sellaisen toiveestanne rustasin. Huomenna tarkoitus kirjoitella hieman toisenlainen kertomus liittyen Pohjois-Norjan matkakohteisiin. 

Täällä kaikki hyvin, palaillaan pian!

Herkkikset

12.51

 Ajattelin tänään kirjoitella muutaman sanasen aiheesta, jota olen itse pohdiskellut viime aikoina paljon. Se on aihe, joka nostaa pintaan ristiriitaisiakin tunteita. 

Vaikka tiimimme koostuu hyvin erilaisistakin persoonista, on muutamia luonteenpiirteitä jotka yhdistävät meitä kaikkia erityisen vahvasti.

Olen aikanaan kirjoittanut postauksen, jonka ilokseni onnistuin kuin onnistuinkin löytämään blogistanian syövereistä. Hämmästyin kun tajusin, että se on rustattu melko lailla tasan tarkkaan 8 vuotta sitten! Voisiko tästä vetää jonkin sortin johtopäätöksen, että juuri tämä vuodenaika saa meidät herkkikset tuntemaan vieläkin isommin? Tai ehkä kiinnittämään siihen huomiota enemmän kuin normaalisti? 

Tänään pohdiskelenkin siis aihetta herkkyys, ja sitä miten se näkyy meidän perheessä. 

Vaikka olemme kumpikin H:n kanssa vahvasti tuntevia aikuisia niin väitän, että Pirpanan syntymä on vahvistanut tunteiden kokemista ja niihin reagoimista entisestään. Piippis kun kokee kaiken hyvin isosti, eikä epäröi tunteitaan näyttää.

 Nauru helähtää ihanasti, ja se on hyvin tarttuvaa. Koko perhe kokee suuren endorfiiniryöpyn, kun esikoinen kikattaa! Huumorintajunsa on myös poikkeuksellisen erinomainen, ja sen saamme myös yhdessä perheen kesken jakaa. Bonus!

Suru tulee sydämestä, ja suuret kyyneleet vierivät pieniä poskia pitkin. Onneksi suru saattaa hetkessä muuttua hymyksi tai jopa hersyväksi nauruksi, jos esimerkiksi pikkusisko tai pikkuveli sanoo jotain hauskaa. Myös äidin tai isin kainalo on parasta laatuaan helpottamaan pahaa mieltä. 

Pettymys ilmenee kantapäiden kopinana sekä ovien paiskomisena. Fyysinen voima ei kohdistu toiseen ihmiseen. Ei koskaan. 

Pirpana on onneksi taitava löytämään keinot helpottamaan surumieltä. Esimerkiksi mummin kuolemaa ja ikävää käsittelee käsikorunsa avulla. Kun rakas mummi nukkui pois niin päätimme heti, että tuon Roosa nauha-käsikorun Piippis saa, sillä tykkäsi sitä aina kosketella kun se mummin kädessä oli.

 Äidillä ja Pirpanalla oli todella läheinen ja ainutlaatuinen suhde. 

Ikävän iskiessä lujasti suukottelee neiti tuota rannekorua, ja kuiskailee hiljaa mummille terveisiänsä. Tuokin tunne on hyvin tarttuvaa sorttia, ja usein löydänkin itseni kyynelehtimästä Pirpanan vierestä.

Voimakoru. "Mummi".

Usein vintillä soi myös Arpan "Hauki", jota yhdessä äitini kanssa kuuntelivat. Äiti rakasti Arppaa. Nyt me kaikki rakastamme.

Pienenä keventävänä esimerkkinä tästä tunteiden käsittelystä haluan kertoa mitä isosisko teki, kun pienemmät sisarukset kinastelivat äänekkäästi. Piippis haki paperia sekä tussit, ja kirjoitti paperille tiukkasanaisen mielipiteensä asiasta. Siitä todistusaineistoa alla :


Ja sitten me kaikki taas vähän kikatettiin. Arjen tilannekomiikkaa meidän perheen tyyliin.

 No mutta. Myös lohduttajana esikoinen on parasta laatuaan, ja empatiaa häneltä ei totta vie puutu! Isosisko on varmasti kasvattanut omalla tavallaan myös pienempiä sisaruksiaan tuntemaan sekä kokemaan. Perheessämme on lupa olla juuri sellainen kuin on. Muiden vuoksi ei tarvitse peitellä tunteitaan. Itku on luonnollista yhtälailla kuin naurukin. 

Itse olen aina ollut herkkä, enkä yleensä edes muiden ihmisten läsnä ollessa kykene tunteitani peittelemään. Se aiheuttaa aina silloin tällöin hieman kiusallisiakin tilanteita, mutta niissä hetkissä yritän itselleni muistutella että kyse on hyvin inhimillisestä asiasta. Olemme kaikki omanlaisia, eikä ketään pitäisi "ruoskia" herkkyyden vuoksi. Eikä kukaan onneksi toistaiseksi ole niin tehnytkään.

Lasten maailmassa tilanne on ehkä hieman hankalampi. Lapsi usein häpeää sitä, että itku tirahtaa herkästi - tämän olen omistani havainnut. Koulussa olen nyt myös oppinut sen, että pettymyksen ja surun keskellä äiskän ei kannata lähelle tulla, sillä se vain vahvistaa tunnereaktiota. Luonnollista, mutta nykyään osaan pysytellä kaukana! Heh.

 Onneksi kuraattorin opastuksella myös minun jälkikasvuni on löytänyt keinoja työstää pettymyksen ja surun hetkiä koulussa. Koulun kuraattori sekä nuorisotyöntekijä kumpikin vuorollaan myös itketytti äiskää toteamalla :

  "Sinulla on ihanat lapset".

Tämän allekirjoitan täysin <3 Aitous sekä sensitiivisyys on lahja, vaikkakin joskus saattaa hieman hankaloittaa eloa hetkellisesti.

Jokainen ipanoistamme on ihan oma persoonansa kera omien vahvuuksiensa sekä mielenkiinnonkohteinensa, mutta heistä voi myös havaita hirmuisesti samoja luonteenpiirteitä: empaattisuus, herkkyys sekä huumorintaju - siinäpä ehkä ne selkeimmät.

Pirpanan jokailtainen nenähieronta

Tällä kolmikolla on aivan oma maailmansa, kun sille on oikea hetki. Ovat erottamattomat ja antavat toisillensa mittaamattoman arvokkaita asioita. Opettavat suvaitsevaisuutta sekä välittämistä. Rakastavat ja saavat kokea olevansa tärkeitä sekä rakastettuja - osa tiimiä.

On ilo, etuoikeus sekä elämän suurin tarkoitus seurata tätä kaikkea vierestä. Kasvattaa näitä pieniä suuria ihmisiä, ja antaa heille vapaus olla juuri sellaisia kuin ovat.


nightsofnorthernlights auroramökki

Sielunmaisemissani

13.57

...tai pikemminkin sielunmaisemissamme.

Haluan kertoa teille nyt paikasta, josta on tullut hyvin merkityksellinen meille näiden kuluneen puolentoista vuoden aikana. Se on paikka, johon riennämme rauhoittumaan aina kun tarvetta sellaiselle on. Vaikka elämme nyt täällä pohjoisen kauneuden keskellä, on arki kuitenkin samanlaista kuin mitä se oli etelänkin kodissa. Tai no ei se nyt aivan samanlaista ole, mutta arkea se on kuitenkin. 

Joskus sitä arkea on siis pakko päästä hetkeksi pakoon, ja onneksemme meidän ei tosiaan tarvitse kulkea kuin kilometrin verran pohjoisempaan, jotta kykenemme irroittautumaan työviikon hulinoista. 

Minua ihan huvitti kun pläräsin kuvia Aurora-mökissä vietetyistä hetkistä ja tajusin, että otoksia on kertynyt melkoisesti jokaiselta vuodenajalta. Tulette nyt näkemään niistä muutamia.


Joululomalla päätimme, että lähdemme yhdeksi vuorokaudeksi mökille nautiskelemaan puusaunan lempeistä löylyistä sekä ihastelemaan tähtitaivasta höyryävään ulkoporealtaaseen. Iloksemme Tenon ylle aukesivat myös mitä upeimmat revontulet, ja niiden loimuihin saimme lopulta H:n kanssa nukahtaa.


(Kuvat sumeita, mutta ehkä tunnelmasta saa ainakin osittain aavistuksen)


Ennen kun saavuimme mökille, kuopusta huoletti se että onkohan paikanpäälle koristeltu joulukuusta ollenkaan? Yllätys olikin siis luonnollisesti mieluinen kun huomasimme, että söpö pikku kuusi odotti olohuoneessa valoineen sekä koristeineen. Tunnelma oli jouluisen lämpöinen.


Aurora-mökissä on 1 pieni makuusoppi, jossa meidän ipanat tykkäävät ihan hirmuisesti nukkua (ja lukea!). "Ruukaamme" pakata aina mukaan omat petivaatteet, jotta tunnelma olisi mahdollisimman kotoisa :)

Toki lomailijoiden on mahdollista tilata liinavaatteet valmiiksi mökkiä varatessaan, ja monelle se onkin helpoin vaihtoehto. 



Me aikuiset nukumme aina olohuoneen levitettävällä sohvalla (takkatulen loimutessa), ja heräämisen hetkellä tunne on jokakerta epätodellinen - Teno-joelle avautuva näkymä suurista ikkunoista on hyvin ainutlaatuinen..

..vuodenajasta riippumatta. 




Muutaman tärkeän muiston haluaisin teille erityisesti reissuiltamme jakaa. 

Äitienpäivänä 2023 saimme ex tempore ajatuksen kurkata netin kautta, josko Aurora olisi vapaana (kaipasimme päivään jotain pientä "spessua"). Iloksemme huomasimme että onhan se! Varasimme mökin omaan käyttöömme, ja lähdimme viettämään yhtä elämäni ikimuistoisimmista äitienpäivistä. 

Tuona sunnuntaina jäät lähtivät Tenosta, ja päivän kohokohta olikin seurata mökin ohi lipuvia jäälauttoja - emmehän sellaista koskaan aikaisemmin olleet nähneet. Perheemme rohkelikot (kaksi nuorimmaista) uskaltautuivat jopa pulahtamaan niiden keskelle! 

Mieleen jäi myös eräskin lokki, joka sai koko porukan suupielet leveään hymyyn, Suoraan mökkimme kohdalla tuo lintunen lensi jäälautan päälle, ja matkusti siinä pienen matkaa kohti jäämerta. N. 200 m matkasta nautittuaan, lennähti taas mökin kohdalle ja valitsi uuden lautan. Jälleen matkasi sen 200 m ja tämä kuvio toistui lukuisia kertoja. 



Toinen rakkaistakin rakkain muisto on se, kun ystävämme lensivät etelästä maaliskuussa luoksemme ja vietimme yhdessä täällä H:n pyöreitä. Varasimme mökin koko viikonlopuksi, ja kutsuimme illalla myös paikallisia ystäviämme sinne juhlimaan. Saunoimme, söimme ja rentouduimme ulkoporeissa. Jälleen kerran myös revontulet saapuivat valaisemaan rakkaan juhlapäivän iltaa. Luontoäitikin päätti siis osallistua kemuihin.


Aiemmin päivällä olimme varanneet Nights of northern lightsilta liukulumikengät, ja ensikertalaisina suksimme sangen onnistuneesti Skaidijärven kodalle grillaamaan makkaraa sekä poksauttamaan skumpat sankarille. Paikalla oli myös liuta hollantilaisia, jotka raikuvalla äänellä intoutuivat kajauttamaan ilmoille synttäriaariatkin sankarille.

Aurinko paistoi ja tunturissa oli aivan täydellinen kevätpäivä. Nämä ovat juurikin niitä hetkiä, jotka säilyvät sydämen sopukoissa hamaan loppuun asti. 

Ihania, rakkaita muistoja!



Seuraavana päivänä myös mummi sekä pienet muruset pääsivät mökille juhlimaan nelikymppistä. Olivat nelistään viettäneet edellisen vuorokauden laatuaikaa yhdessä meidän kotona, sillä äidin tänne saapuminen oli ajoitettu tarkoituksella samaan ajankohtaan. Hän itse sitä vaati.

Ja nyt taas itkettää vähän. 

 Onneksi äiti ehdit vielä tänne luoksemme, ja sait nähdä tämän meille tärkeän paikan. Ihastuit siihen myös.

 Ikävä sua.



(Nuorgamin paikallisesta ravintolasta saapi muuten todella herkullista pizzaa. Ja sushiakin aina perjantaisin. Mökkireissuilla maistuupi vielä erityisen hyvältä!)

Vuoden 2023 viimeiset kylvyt

Olemme niin kiintyneitä tähän paikkaan, että ilmaisin jo halukkuutemme ostaa sen jos se joskus tulee myyntiin. Kyse ei siis ole mistään ihan pienestä hurahduksesta, heh. 

Laitan tähän loppuun vielä muutaman tunnelmointikuvan.

Syksyllä saimme saunan lauteilta ihastella alla näkyvää maisemaa. Se menisi aivan taulusta!



Kesällä yöttömän yön aurinko paistoi terassille. Naapurin hieman suuremmassa Arktika-mökissä paikalliset ystävät juhlivat syntymäpäiviä, ja kävimme H:n kanssa vuorotellen siellä sankaria onnittelemassa. 




Samaisella reissulla salakuvasin kaksi kaverusta iltalenkillä rannassa. Puissa juuri puhjennut lehtivihreä sekä auringossa kylpevä Teno. Lapin kesä!




Kauneinta ruskaa ihastelimme porealtaasta käsin vuonna 2023. Edeltävänä syksynä oranssin sävyt jäivät hieman vajavaisiksi. Syytä siihen en tarkalleen ottaen tiedä. 




Kylvetty on. Se lienee ainakin selvää. 

Jostain syystä meidän naperot tykkäävät käyttää tuota poreammetta ilman poreita. Silloin on helpompi kuunnella luonnon ääniä ja hiljaisuutta. Itsekin suosin samaa. 

Auroran terassilla olen kuunnellut pöllöjen huhuilua sekä vesilintujen laulelua. Eräänä syksyisenä aamuna kun heräsimme, oli vastarannalla 7 joutsenta. Saattoi niitä olla enemmänkin. Siinähän se aamupäivä meni mukavasti lintuja ihastellessa.



Minulle oli tärkeää saada kertoa teille tästä paikasta. Siihen liittyy niin paljon kauniita muistoja ja sydäntä todella raastaa tieto siitä, että joudumme tästäkin luopumaan. 

Muutaman viikon päästä saamme etelästä erittäin rakkaita vieraita. Ei liene vaikea arvata, missä majoittuvat? Luvassa siis lisää ihania Aurora-hetkiä. Vielä ei ole tullut aika heittää hyvästejä.

Ei vielä. 

Suosituimmat

Facebook