fröbelin palikat

Fröbelin palikat - saikkuviikon jälkeinen piristysruiske!

20.48

Kuluneeseen viikkoon on sisältynyt pääsääntöisesti kröhää, niiskutusta ja lukuisia pärskäytyksiä. Lapset jo toipuvat, mutta me vanhemmat vielä hieman podemme - itsehän sairastuin perjantaina töistä kotiin tultuani. Tunnollinen harjoittelija ja sitä rataa.. 

Hurahtaneen viikon varrella on fiilis ollut hyvinkin useasti sellainen, että jotain piristystä arkeen olen kovasti kaivannut ja ääneenkin sen taisin H-paralle mainita. Tänään tuo odotettu piristyminen sitten tapahtui taudista huolimatta, kun suuntasimme ystävien kanssa kohti Järvenpäätä, Fröbelin palikoiden syyskiertueen ensimmäistä keikkaa.


 Fröbelin palikat on kyllä oikeasti ihan huikea kokoonpano! Fanitin sitä itse aikanaan ja nykyään jorailen sutsisatsisatsaata omieni kanssa harva se päivä. Työpaikalla kyseisen orkan tuotanto kuuluu asiakkaiden päivittäisiin musatoiveisiin ja törmäsinpäs tänään muuten keikallakin tuttuihin onnellisiin hymyihin..

Pikku H:n kummitäti osti neitokaiselle oman pinkin fanipaidan ja me vanhemmat sitten lahjoimme kaksi muuta samanmoisilla. Voi pienten ihanaisten onnea! Äitikin voisi ehkä haluta omansa. Olenhan fanityttö jo vuodesta 1991.


Tänään Piippis sai kokea jo kolmannen keikkaelämyksensä ja intouduimme koko perheen voimin muistelemaan youtuben kautta yhteisiä musamuistoja. Tämä allaoleva muistelo on Vantaan Lumosta (vuosi 2012?). Iiiihana mimmi!


Keskimmäiselle tämänpäiväinen konsertti oli toinen. Tässäpä suloinen klippi vuodelta 2015. Silmäthän tässä ihan kostuu vallan..


Ja sitten ovat nämä uutukaiset. Tänään pienin pääsi ensimmäistä kertaa Fröbeleiden keikalle ja innostus on helposti aistittavissa näistä allaolevista tube-pätkistä. Nämä vuoden 2014 tulokkaat olivat aikasta vieterissä koko konsertin ajan. Yhdessä jorailivat, ihanat muruset!



Lapsen onni sekä riemu on hyvin tarttuvaa sorttia. Mä olen ollut yhtä hymyä koko illan ja ipanat ovat ääneen iloinneet siitä, kuinka kivaa tänään oli. "Mä en oo enää pitkään aikaan tykännyt Fröbelin palikoista, mutta tänään kun oltiin siellä keikalla niin mä aloin taas tykkäämään niistä!" , totesi meidän futisjätkä illalla vilpittömästi (tiedän tunteen poikani mun, koska mulle kävi samalla tavalla Biffy Clyron Tavastian keikalla vuonna 2008). Ilmoitti myös pukevansa uuden paitansa huomenna eskariin.. 

Keikkaelämyksen kruunasi tämä hieman tärähtänyt mutta sitäkin tärkeämpi yhteiskuva idolin kanssa. Eipä voi muuta kuin arvostaa suuresti tätä mahtavaa porukkaa, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa yhä ilahduttaa pikkuväkeä ympäri Suomen (ja isompiakin tietysti myös).  Hattu päästä ja iso kiitos!


Ajattelin nyt jakaa pienenä vinkkivitosena tämän syyskiertueen aikataulun teille lukijoille. Kannattaa käydä paikanpäällä kuulemassa ja kokemassa. Toisena vinkkinä vielä mainittakoon, että erityislapsen avustaja (meidän perheen tapauksessa toinen vanhemmista) ei tarvitse lippua keikalle, vaan pääsee ilmaiseksi sisään. Varmistin itse tämän asian lippuja tilatessani.


Minäpäs tästä lähdenkin nyt seuraavaksi vällyjen alle parantelemaan syyslentsua. Aurinkoista alkavaa viikkoa kaikille!

Downin syndrooma

Siinä sohvalla

18.27

Jalat turtana, kylkeäkin vähän juilii - hetki on odotettu. Istahdan sohvalle kahvikupposen kanssa kertaamaan ipanoiden päivän kuulumiset. Tänään 2/3 heistä on pienessä syyskröhässä, mutta vauhtia riittää kotona silti saikkupäivästä huolimatta.

Pienin hyräilee Nirvanan Smells like teen spiritiä, esikoinen mussuttaa viikonlopulta ylijääneitä juustonaksuja ja keskimmäinen fudii pehmoista jalkapalloa olohuoneen lattialla. 

Työpäivä on ollut hyvä, mutta edelleen vähän raskas kaiken uuden äärellä. Ihmiset työpaikalla ovat jo tulleet tutuiksi osittain ja päivä päivältä opin heistä himpun verran lisää. Minkälaisesta musiikista pitävät? Miten ruokailevat? Kuinka kommunikoivat ja niin edelleen. Viikko sitten kokemani hämmennys on poissa jo ja kykenen aika-ajoin toimimaan aika kivastikin. Se tuntuu hyvältä.

Iltaisin mietin usein omaa perhettäni. Tyttäreni kehitysvammaisuutta sekä sen vaikutusta koko perheeseen. Sen vaikutusta häneen itseensä sekä hänen tulevaisuuteensa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tulevaisuutta ei kannata etukäteen edelleenkään murehtia. Elämä kantaa - kehitysvammaisuus ei siihen asiaan vaikuta. Rakkaus on tärkeä tukipilari ja tyttärelläni sitä on sekä annettavaksi että vastaanotettavaksi

Mietin ja toivon, että saan jatkossakin työskennellä näiden ihmisten kanssa - edes sillointällöin. 

Mietin ihmistä. Ihmisen sisäistä suloa. Ihmisen ainutlaatuisuutta ja vahvuuksia. Kiinnitän huomioni toisiin ihmisiin kadulla, kun asiakkaiden kanssa kuljemme työpajaan tai kierrättämään. Mietin miksi osa vastaa vilkutuksella asiakkaan iloiseen tervehdykseen, ja miksi osa kääntää päänsä poispäin reagoimatta muuten. Tiedostan jo tässä vaiheessa elämääni erityislapsen äitinä sen, että ihminen ei välttämättä aina ole julma päänsä kääntäessään, vaan kyse voi olla jostain paljon kevyemmästä - vaikkapa tietämättömyydestä tai ujoudesta. 

Keittiömme pöydällä lojuu vanha kommunikaatiokansio, jota me emme ole koskaan käyttäneet arjessa, mutta jonka tärkeyden jonkun toisen ihmisen elämässä ymmärrän kunnolla vasta nyt. On olemassa iso joukko ihmisiä, joille kuvat ovat yksi tärkeimmistä asioista maailmassa. Jokainen ihminen tarvitsee tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Luulin tietäväni jotain kehitysvammaisuudesta, mutta oikeasti en tiennyt siitä vielä pari viikkoa sitten mitään. Meillä kotona ei puhuta selkokieltä, ja sen oppiminen kuuluukin nyt olennaisena osana harjoitteluni tavoitteisiin. Meillä ei rajata rakkaudenosoituksia, mutta ymmärrän täysin sen että työelämässä näitä asioita tarkastellaan ihan toisesta vinkkelistä. Siinä missä Piippis vastaa hetkessä arkiseen kysymykseeni pitkällä lauseella, voi toisen ihmisen kanssa joutua hyvinkin pitkään tulkitsemaan vastausta "joon" ja "ein" välillä. Välttämättä sitä ei aina selkeästi edes saa mutta jos onnistuu, on se todella todella tärkeää ja olennaista. Olen oppinut tulkitsemaan eleitä ja ilmeitä. Yritän harjoitella oppimaan turhautumisen, ilon, tyytyväisyyden ja vaikkapa surun elekieltä. 

Siinä sohvalla kahvikupin kanssa istuessani minua sitten väsyttää kovasti, mutta olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen äiti. Ajatukset toki harhailevat siellä sun täällä, mutta koen saavuttaneeni paljon hyviä asioita ja se on nyt mulle itselleni tosi tärkeää. Vuosi sitten kun olin aivan ulalla siitä, mitä tulevaisuus tullessaan minulle (ja mun perheelle) tuo. Se toi jo nyt paaaljon enemmän kun uskalsin haaveilla. 

Siinä sohvalla ajatukset poukkoilevat vielä myös kuluneen viikonlopun suloisissa hääjuhlissa. Kaksi ystävää saivat toisensa ja rakkaus oli käsinkosketeltavissa. Rakkaus tuntui omassakin vatsanpohjassa asti. Lapset kokivat yhdessä ensimmäiset hääjuhlansa ja käyttäytyivät nätisti. Illalla pääsivät mummin ja papan luokse yökylään ja me vanhemmat tanssimme ystävien kanssa aamuun asti. 

Kirkossa. Kuva: Katja <3
Ja niin, kuluneen viikon aikana sohvalle istahtaessani olen useasti miettinyt myös tätä mahtavaa pikkujäbää, joka on löytänyt oman juttunsa ja kuinka se ilo välittyy meihin vanhempiin myös hyvin vahvasti. W sai synttärilahjaksi elokuussa ison maalin meidän etupihalle ja isin kanssa treenatut potkut ovat tuottaneet huomattavasti tulosta. Poika on siitä innoissaan ja sen myötä myös me vanhemmat tietenkin. Annoimme lupauksemme - harrastus saa jatkua talvellakin.


Ipanat katsovat Viileätä Venlaa ja äiti mietiskelee koneen äärellä, että nyt muuten meni osaamisalavalinnat joko hyvin vahvasti saven, syteen tai sitten ehkä ei mennyt. Toisaalta mä olen innostunut ihan kaikesta mitä olen tehnyt kuluneen vuoden aikana ja jokainen harjoittelupaikka on jättänyt jälkensä. Toivoa sopiikin kai siis että musta tulee ihan vaan hyvä lähihoitaja, osaamisalasta vielä sen enempää ressaamatta.

Katson tänään saamaani piirrustusta, jonka on tehnyt  hyvin hyvin lahjakas asiakas työpaikallani. Se on värikäs ja saa minut tosi iloiseksi.

Nyt mun blogiteksteistä muuten näkee aika vahvasti, että minkälaisessa elämäntilanteessa me elellään. Niinkuin tähänkin asti,myös tästä eteenpäin annan 47 palasta-blogin  rehellisesti kulkea siinä arjessa vieressä. Tätä on meidän elämä nyt.

Ihanaa alkanutta viikkoa taasen kaikille!



Arki

Tärkeät tylsät hetket

17.54

"Mulla ei ooo mitään tekemistä!". 

Niin, tämä lienee tuttu lause jokaiselle vanhemmalle? Meillä sitä ainakin heitellään ilmoille ihan päivittäin - mutta eipä hätää! Lukaisin nimittäin pari viikkoa sitten artikkelin jossa väitettiin, että lapsen on sillointällöin täysin ok rypeä tylsyydessä - jopa suotavaa! Tuon artikkelin lukaistuani, olemme H:n kanssa tarkoituksellisesti tutkailleet tätä asiaa ja tehneet havaintoja sen tiimoilta. Ja kyllä muuten on totisinta totta se, että kun sateisena sunnuntai-aamuna vanhemmat haluaisivat vaan kölliä peittojen alla tai syödä pitkän kaavan mukaista aamiaista, ryhtyy meidän kultakolmikko keksimään toinen toistaan hilpeämpiä leikkejä. 

Viime viikonloppuna keksivät sellaisenkin, jossa 1 esitti aina joulupukkia ja 2 odotti sohvalla lahjuksia. Sohvalla olevat sulkivat silmänsä ja sillä välin joulupukki toi olohuoneen lattialle laitettuun pahvilaatikkoon jokaiselle jotain jännää. Sitten joulupukki juoksi talon toiseen päähän ja huusi "Saa herätä!". Voi kuinka onnellista se olikaan, kun laatikon luokse riennettiin ja sen uumenista paljastui toinen toistaan hauskempia (vanhoja) juttuja! Ja tätä leikkiä tosiaan jaksoivat piiiitkäään uudestaan ja uudestaan - pukki vaan vaihtui välillä. 

On olemassa myös itsekeksitty "Nuku ja kuorsaa"-leikki sekä lukuisia muita yhtä hassuja. Putous-leikki on myös hitti. Siinä W on Roope Salminen ja tytöt vuorottelevat Tanhupallon, Ansa Kynttilän ja munamiehen rooleissa. Piippiksen bravuuri lienee Kete Rahkonen. "Penati tomp!"

Keskimmäisen Eiffelin torni. Hieno,vaikka itse sanonkin! Ja Futisjoukkueen logosta bongattu.

Olen aina ihaillut äiteja ja isejä, joilla riittää energiaa touhuta ipanoidensa kanssa jatkuvasti jos jonkinlaista, ja joiden paukut riittävät helposti lukuisiin harrastuksiin kuljettamiselle. Joskus (liian usein) olen jopa kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että minä itse en lukeudu tuohon porukkaan ja meidän kotona vietetään päivittäin sellaisia hetkiä, jolloin kolme muksua toistaa kuorossa tuota "Mulla ei oo mitään tekemistä"-mantraa. Huojentavaa on ollut siis todeta, että nyt saan "luvan kanssa" relata ja aina silloin tällöin tylsistyttää katraani kuoliaaksi  - kokematta kuitenkaan sen kummempia "huono äiti"-hetkiä. Tylsyydestä kumpuaa lähestulkoon aina super kiva leikki, joka on tuhat kertaa parempi vaihtoehto kuin vaikkapa jatkuva pleikarin pelaaminen tai leffojen toljottaminen. Toki niitäkin tarvitaan ja myönnänkin nyt ihan rehellisesti tässä, että en itse kovinkaan herkästi meidän DVD-soittimesta luopuisi..

Viime aikoina kun harjoittelupäivien jälkeen olen väsyneenä rojahtanut sohvalle, on meillä hellitty ja halittu paljon. Ipanat hyvin mielellään jopa käpertyvät kainaloon, sillä kiireinen arki synnyttää aika-ajoin ikäväntunteita äitiä kohtaan. Se on ihanaa!


Tällaisia tunnustuksia tänään. Voi hitsi vie että edelleen ramasee! Arki soljuu ihan mukavasti eteenpäin moisesta kestoväsymyksestä huolimatta, ja siitä olenkin hyvin hyvin kiitollinen. Vielä kun aamuihin saatais vähän lisätempoa niin ehtisi äitikin joskus kammata hiuksensa ennen töihin lähtöä ;) 

Pari päivää vielä arkisia tohelluksia ja viikonloppuna onkin sitten juhlan aika. Lähdemme koko perheen voimin juhlimaan ystävien hääjuhlaa ja kovasti pikkuväki tuota kokemusta jo odotteleekin. Me isommat toki myös siinä ohessa. Kuinka sujui? Siitä lisää sitten ensi viikolla.

Kivaa keskiviikkoa kaikille!


Erityisluokka

Syksyn jännittävin viikko

18.38

Kuluneiden päivien aikana on oma niin henkinen kuin fyysinenkin jaksaminen ollut koetuksella. Aloitinpas nimittäin maanantaina harjoittelun hyvin erilaisessa työpaikassa, kuin missä olen tottunut aikaisemmin työskentelemään. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikkö antaa mulle paljon, ja olen super onnellinen siitä että saan juurikin tuossa paikassa tämän harkan suorittaa. Olin niin intoa täynnä kun maanantaina paikanpäälle marssin, etten ymmärtänyt edes jännittää ollenkaan. Tai sitten ehkä olen vain rohkaistunut ripauksen kuluneen vuoden varrella. Olisipas hienoa!

 Uuden harjoittelupaikan tiimoilta kolikolla on kuitenkin tässäkin tapauksessa kääntöpuolensa, ja kaikista voimakkaimmin sen saa valitettavasti tuntea nahoissaan avioliittomme toinen asianosainen. Työpaikalla olen vahvasti läsnä, blokaten osan ei-siinähetkessä-toivotuista- tunteistani jonnekin hyvin syvälle sisuksiini, mutta kotona nuo tunteet sitten purkautuvat. Yllättävää kyllä, sain tänään tuon myönnettyä ääneenkin kun H kysyi multa, että : "Mikä ihme sua nyt harmittaa koko ajan?". Tajusin siinä hetkessä, että koen kaiken kokemani ja näkemäni nyt aika isosti. Ja siis eihän tämä missään nimessä mitään uutta ole mulle, mutta asiakaskunta työpaikalla on tällä kertaa jollain tasolla entistäkin lähempänä omaa maailmaani ja se tekee tästä näin alkuun kovin tunteellista..

Haastavinta tällä viikolla on ollut totutella jälleen kerran uuden talon tavoille. Tänään oli ilo kuitenkin huomata, että pikkuhiljaa homma alkaa hahmottumaan ja olen varma siitä, että ensi viikolla osaan jo toimia huomattavasti tehokkaammin - samalla kokien odotettuja onnistumisen tunteita enemmän. Ehkä vaadin nyt itseltäni liikoja vaikka ihan hulluahan se on tässä vaiheessa!

Kotiin päästyäni hommat jatkuvat (H:n iltavuoroviikko) ja rauhoittua en ole saanut edes ipanoiden uinahdettua - koulutehtäviä on ollut kourallinen! Ilokseni saanen kuitenkin todeta, että kurssit on nyt suoritettu läpi hyväksytysti ja jatkossa saankin vain ja ainoastaan keskittyä oppimiseeni kentällä. Oma jaksamiseni on nyt myös prioriteettien kärkijoukoissa. Yöunet olen yrittänyt venyttää mahdollisimman pitkiksi ja parin viimeisen päivän aikana se on tuntunutkin jo positiivisena olotilana kropassa. 

En ole vielä valmis ruotimaan harjoitteluun liittyviä tuntemuksiani tämän enempää, mutta sen aika varmasti vielä tulee.. Sen kuitenkin sanon että vaikka kuvittelin edes jotakuinkin tietäväni minne olen menossa, en oikeasti tiennyt juurikaan.. Kontrasti aikaisempaan on merkittävä - siis jos vertaa muistisairaiden maailmaa kehitysvammaisten vastaavaan. 

No mutta, palataan hetkeksi kuluneen viikon muihin tunnelmiin! Piipahdettiin sunnuntaina Suomen tivolissa hurvittelemassa kesän viimeisissä vekottimissa ja tässäpä muutama tunnelmakuva sieltä. Oli super kivaa ja lempeä syyssää helli koko Keravaa jälleen!




Tämä on ollut huvipuistoilun osalta hyvin poikkeuksellinen kesä meidän perheelle, sillä olemmekin kolunneet yhden jos toisenkin kesänviettopaikan läpi.Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta ensi kesälle on luvassa sitten jotain ihan muuta ja tällainen meininki ei sovi plompuukille sitten enää.


Tänään sähköpostiini tupsahti esikoisemme koulukuva iik! Missähän vaiheessa hän kasvoi noin isoksi ihanaksi tytöntylleröksi, kysyn vaan?!


Onpahan ollut viikko, täynnä yllätyksiä jos jonkinlaisia. Kerrottakoon vielä tähän loppuun, että teimme aika jännittävän lupauksen H:n kanssa ja näillä näkymin tulemme piakkoin näyttäytymään telkkarissa suorassa lähetyksessä. Voi jopa olla, että ylläolevassa kuvassa näkyvä söpöliini näyttäytyy siellä meidän kanssamme. Palaillaan tähän vielä myöhemmin, jos kaikki etenee alustavien suunnitelmien mukaisesti.

Tämä postaus oli taas sitä perinteistä sikinsokinsieltätäältä-sarjaa. Tämänhetkiseltä olotilaltani en kyllä muuta osannut odottaakaan. Perjantai, olet tervetullut. 

Ihanaa viikonloppua kaikille!



Arki

Syksyisissä tunnelmissa

17.50

Se on kuulkaas huikea fiilis, kun alkusyksyn sumuisessa aamussa kehoon ja mieleen leviää sängystä ylösnoustessa kokonaisvaltainen sekä lämpöinen hyvänolontunne - on tosi helppoa herätä ja jatkaa kohti uutta päivää. Vetäistä lämpöinen uusi iso villapaita päälle, pujottaa uudet korvakorut korvaan ja vetäistä saappaat jalkaan. Lähteä ihmisten ilmoille. Kotiintullessa litistyä osaksi ihmishampurilaista. Syleillä ja ottaa vastaan saamasi syleilyt.

Se tunne on sellainen, jota olet jo tovin odotellut alkaneen arjen jälkeen saapuvaksi ja jota luulit ehkä vielä joutuvasi hetken odottelemaankin. 

Vaikka uutta ajanjaksoamme vähän jännitinkin, on se yllätyksekseni tuonut mukanansa rutkasti hyviä juttuja - tai sitten opin vain tiirailemaan sitä uutta arkea uudenlaisten linssien läpi.
"Mehän pärjätään hienosti, päivä kerrallaan!"

Eskarilaisen yhtäkkiset rakkauspuuskat vanhempia kohtaan ovat saaneet hetkellisesti jopa häkeltymään. Häkeltymään siksi, koska nämä suukottelu/halitteluhetket ovat hyvin merkittävästi lisääntyneet kuluneen kuukauden aikana - ja se on luonnollisesti ihanaa! Esikoinen rutistaa syliinsä entistäkin lujemmin ja kuopus imee itseensä hellyyttä roppakaupalla päivittäin. Koen olevani hyvin hyvin onnekas kaiken tämän rakkauden keskellä!

Myönnettävä se kai on, muutaman tunnin ero päivässä tekee hyvää sekä äiti (isi) -lapsi suhteelle ihan yhtälailla, kuin mitä se tekee parisuhteellekin.



Myös ammatillisessa mielessä tapahtui joskin yllättävä, mutta sitäkin rohkeampi ja jännittävämpi muutos liittyen tulevaan. Päätin uskaltaa hypätä kohti jotain aivan täysin uutta ja klikkasin osaamisalakseni päihde- sekä mielenterveystyön. Pähkäilin kahden vaiheilla hetken aikaa kunnes tajusin että jos en tätä nyt tee, en tule sitä koskaan tekemään. Jos tämä ei tunnu oikealta vuoden päästä, voin syventää opintojani lasten ja nuorten puolelle myöhemminkin.

Voi jestas että odotan tammikuuta saapuvaksi! Maanantaina alkaa viimeinen harjoitteluni kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä (myös sitä odotan kovasti), ja sen jälkeen olen perusopinnot handlannut. Aikamoista! Niin ne vaan asiat lutviutuu ja (hyvin yllättävätkin) roolit elämässä lisääntyy. 

Pirpana kipuaa aamutaksiin edelleen tyytyväisenä (puista lusikkaa heilutellen) ja äidin on helppo jättää neiti raudanlujien ammattilaisten haltuun. Viime aikojen uutisia selaillessani olen useasti ääneen todennut, kuinka onnellisia ja kiitollisia voimmekaan olla sympaattisista koulukuskeistamme sekä Piippiksen opettajasta ja avustajista. Olisi maailman kamalinta jättää oma lapsi sellaisen ihmisen haltuun, jonka kanssa omat (ja tietysti lapsen) kemiat eivät pelittäisi ollenkaan. Olen niin surullinen, että osa vertaisvanhemmista joutuu kokemaan täysin vastakkaisia tuntemuksia, kuin mitä me koemme. Jotain on tehtävä asialle.


Ettei nyt menisi liian hempeäksi tämä teksti niin todettava on myös se, että kaiken hyvän ja ihanan keskellä myös kipunoi aika-ajoin - joskus jopa lujasti. Sisarusten välinen kahinointi on selvästi lisääntynyt arjen alkaessa, mutta edelleen koen että elämme sopivassa balanssissa näiden suurten tunteiden keskellä. Kiukutaan ja suukotellaan. Leikitään yhdessä, kikatellaan, paiskotaan ovia ja mökötetään yksinään. Ihanan normaalia!

Masuvaivat häiritsevät edelleen koululaisen arkea aina silloin tällöin ja pidänkin neitokaista matalalla kynnyksellä yhä kotosalla, jos tarvetta siihen tulee - ja nyt kun se vielä on mahdollista. Suuri harppaus ollaan kyllä menty jo eteenpäinkin ja olemme hyvin toiveikkaita sen suhteen, että kaikista hankalin vaihe on nyt selätetty. Tasapaino lääkityksen kanssa alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan, jes!

Ja niin, kesän aikana viimeisinkin ipanoista oppi elämään vaipatonta arkea. Se on hieno (eikä todellakaan mikään itsestäänselvä) asia.

Rakkaimmat ihmiset voivat nyt hyvin ja siitä jos mistä tulee olla kiitollinen. Hetkeen en aio valittaa turhista. Kaikki on nyt mallillaan.

Toivottavasti siellä ruudun toisellakin puolella syksy on yllättänyt positiivisilla asioilla ja yllätyksillä! Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

(Kiitos rakas mummi kuvista! )


Suosituimmat

Facebook