Blogi on ollut hiljainen - tällä kertaa kuitenkin ihan tarkoituksellisesti. Arki on ollut poikkeuksellisen täynnä hulinaa jos jonkinlaista, ja koulu on haukannut myös ison osan jaksamisestani. Tämän viikon jännittävin tekijä on kuitenkin ollut tuo Akuutin huomenna esitettävä "Lapseni on down"-jakso, jossa meidänkin perhe sai kunnian olla mukana.

Vaikka olen hyvin kriittinen itseäni kohtaan enkä juurikaan nauti oman pärstäni toljottamisesta telkkarin välityksellä, olen super iloinen siitä että saadaan kertoa meidän tarinaa ja jakaa tietoisuutta siltä kantilta, että elämä voi oikeasti olla hyvinkin tavallista yllättävistä kromosomipoikkeamista huolimatta. Haluan silti aina painottaa sitä, että kaikilla ei tietenkään asiat ole niin ja toki meilläkin on omat murheemme. Niistä ehkä lisää huomenna Yle 1 Aamu tv;ssä.


Yllätyin siitä, kuinka tunteisiin tuo Areenassa jo nähtävä jakso itselläni menikään. Tiesin kyllä sen, että Tanskassa ei juurikaan ds-vauvoja enää synny, mutta että Islannissakin tilanne on nykyään sama?! Myös meillä Suomessa tuo aborttiprosentti on noususuhdanteessa ja kylläpäs se muuten tuntuu pahalta tämän äidin sisimmässä. Se todella saa surulliseksi..

Kun katsoo esimerkiksi tuota Mira Pelon (Yle) ottamaa kuvaa meidän sinisilmäisestä kaunokaisesta, nousee aika voimakas tunnekuohu pintaan siitä, että lukuisten ihmisten mielestä hän ei ole erityisominaisuutensa vuoksi kelvollinen meidän muiden joukkoon. Pirpana on seitsemän vuoden aikana antanut ihan valtavasti hyviä asioita lähipiirilleen, ja sama pätee tietenkin myös toisinpäin. Hän oppii koko ajan uusia asioita, hänen muistinsa häkellyttää joka päivä ja hän nautti elämästänsä suuresti. Monet naurunpyrskähdykset olisivat jääneet kokematta ja hellyydenosoitukset vastaanottamatta, jos tuota neitiä ei olisi olemassa. 

"Äiti, sinä olet ihana nukke!", sanoi hän minulle juuri hetki sitten.

Kiitän hänestä joka päivä, ihan yhtälailla kuin kahdesta sisaruksestaankin. Olen ylpeä heistä jokaisesta juuri sellaisena kuin ovat. Ja se mitä ovat toisilleen, on valehtelematta kauneinta meidän vanhempien maailmassa.

 Piippiksen downin oireyhtymä saapui meille yllärinä ja luonto teki valinnan hänen kohdallaan. Olimme raskausaikana toki pohdiskelleet trisomia 21:n mahdollisuutta ja todenneet, että myös down-vauva olisi tervetullut jengiin. Ehkä tosiaan jo jollain tavalla tiesin..

.. sitä olemme usein pohdiskelleet.

 Mielestäni tuossa huomenna esitettävässä dokumentissa lääkäri heitti kaikista parhaimman "lainin" todetessaan seulojen parhaana puolena sen, että kaikki eivät niissä jää kiinni.  Ds-vauvoja syntyy siis edelleen jopa Tanskaan ja Islantiin. Se on suuri rikkaus ja onni. On lohdullista tietää, että suuri osa väestöstä on kanssani kuitenkin samoilla linjoilla.

En halua tuomita ketään, vaan haluan tehdä kaikkeni jakaakseni tietoisuutta ja availla silmiä. Muuttaa ennakkoluuloja oikeiksi ja kertoa tositarinaa. Minun tulevaisuudensuunnitelmiini ei todellakaan 10 vuotta sitten kuulunut erityislapsen äitiys, mutta seitsemän vuoden kokemuksen jälkeen voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on ollut yksi elämäni kauneimmista reissuista. Se on koulinut ja kasvattanut, tehnyt vahvemmaksi.

En tänään enempää tähän aiheeseen pureudu, mutta katsotaan mitä huomenna keksimme höpötellä Yle tv 1 Aamu tv:ssä klo 8.45. Myös Piippis mukana haastattelussa. Onpas muuten super jännittävää!


Palailen pian.

"Äiti, mä en halua mennä vielä taivaaseen.."

Näin totesi pieni suuri seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei ole sinne vielä menossakaan.. 

Tilanne oli omituinen siksi, koska emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.

Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.

 Muistan itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin voimakkaita ja ahdistavia!  Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.

Minun kanssani näistä asioista aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa - ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta. Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.

Vuosi sitten jouduimme jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.

Lapsen henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.

Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.

No mutta se siitä. 

Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.

 Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana: 

"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"

 

 No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää! 

Nyt annan luvan suuttua tuosta hieman harhaanjohtavasta otsikosta, sillä minä itsekin hilppasen provosoiduin tänään pienimmän kanssa lääkärissä ollessani.

Oikein mukavanoloinen naislekuri tutki ensin PikkuH:n ja totesi, että tytsyn kumpainenkin korvakäytävä on tulipunainen. Tämä ei valitettavasti tullut yllätyksenä viimeöisen itkeskelyn sekä valvomisen jälkeen ja nyt vaan toivomme lujasti, että antibiootit parantavat murusen olotilan nopeasti. Raukkaparka oksensi autoonkin kotimatkalla, kun kuume alkoi nousta. Onneksi ehdimme ulos apteekista, huh. 

Minun äitiystaipaleeni ensimmäisen korvatulehduksenkin voi nyt sitten ruksata sairastelumuistoihin. Ei ole mukavaa katsella vierestä sitä ei. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, että 7 vuotta ehdittiin elellä ilman moisia..

Mutta että mistä minä tänään itse hieman hätkähdin lääkärissä ollessamme? No minäpä kerron.

Mikä olisi nolointa, mitä sinulle voisi tapahtua? Yksi mun mielestä noloimmista tilanteista on sellainen, että luulee jonkun toisen odottavan vauvaa ja sitten erehtyy sen ääneenkin vielä toitottamaan. Ja sitten se toinen ei oikeasti ole edes raskaana, kääk. Vaan koskaanpa en ole ajatellut, että kohdalleni osuisi tämä tilanne toisinpäin. Tapahtuipa siispä tänään jotakuinkin seuraavanlainen episodi eräässä yksityisessä hoitolaitoksessa..

Lääkäri kuuntelee mun keuhkojani vastaanotolla ja toteaa sen jälkeen:

"Ethän sä vauvaa odota?!"

"En.." , vastaan.

"Heh, kun mä katsoin vaan että sun vatsa vähän pömpöttää..heh."

"Niin (kylmää naurua), mulla on kolme pientä lasta ja sitä rataa.. "

Ei mitään. Tutkimukset jatkuu ja saan tärkeän diagnoosin vaivasta jota ei terveyskeskuksessa noteerattu, vaikka varta vasten sitä vaivaa kävin pari vuotta taaksepäin valittelemassa. Nyt odotellaan lääkkeiden vastetta ja jos henki ei dropeista huolimattakaan pihise normaalisti, varaan ajan ultraan.

Toista viikkoa jatkunut flunssamme perheen sisällä taasen on virusperäistä ja se ei vaadi toimenpiteitä. Kutittava yskä lähtee yskimällä ja lääkkeitä siihen ei tarvita. Sen tiesinkin. 

No mutta, käynnin jälkeen kerroin tapahtuneen läheisilleni. Jäimme pohdiskelemaan ammatti-ihmisten etiikkaa ja sitä, miten se vaihtelee eri ihmisten välillä huikeasti. On ihmisiä, jotka sanovat ennen kuin ajattelevat ja on ihmisiä jotka haluavat syystä tai toisesta loukata. On ihmisiä, jotka eivät koe sanoneensa mitään normaalista poikkeavaa, vaikka toinen ihminen pahottaisi mielensä pitkäksikin aikaa. On ihmisiä jos jonkinmoisia. 

En ole koskaan kokenut olevani kovinkaan ylipainoinen, mutta pömppis mulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. 3 raskautta neljän vuoden sisään tietenkin myös venytti vatsanahkaani entisestään ja kahden sektion jälkeen tilanne on ollut silminnähtävissä. Omat prioriteetit elämässäni ovat olleet kuitenkin vuoden 2011 jälkeen toistaiseksi vahvasti toisaalla, ja vatsanahkani on saanut löllyä legginsien leveän kuminauhan alla ihan omaan tahtiinsa. 

Aina paino ei kerro ihmisestä. Olen 156 cm pitkä, painan 48 kiloa ja näytän siltä kuin olisin raskaana. Olen siis mahakas. Onnellinen mahakas. 

Mutta arvatkaapas mitä. Tämänpäiväisten tapahtumien myötä saan loistavan aasinsillan kautta kertoa teille kaikille ihan super uutisen. Saan huhtikuussa uuden tittelin ja se tekee minut entistäkin onnellisemmaksi -  minusta nimittäin tulee ISOtäti! Kirjaimellisesti. Varsinkin jos keravalaiselta naislekurilta asiaa tiedustellaan.

Ei vaan, oikeasti mä myötätuntopullistelen siskontyttöni kanssa. Ihanaa! Vauva!

 Jäin tänään pohtimaan vielä sellaista, että vaikka arvostankin tuhannesti enemmmän sitä, että asiat sanotaan ihmiselle suoraan päin kasvoja, on ehkä silti suotavaa opetella käyttämään jonkin sortin suodatinta sanomisissaan. Oli sitten ammatti-ihminen työssään tai sitten siviili omassa henkilökohtaisessa elämässään. Olen miettinyt paljon tätä myös oman tulevan ammattini kannalta. Koskaan ei voi olla liian ammattilainen, ollakseen kuitenkin kohtelias, eikö vain?

Niin. Muutama vuosi taaksepäin mä näytin oikeasti aika isolta ystävieni häissä. Antakee armoa siis.

Ihanaa viikonloppua kaikille. Me jatkamme sairastelua ja harmittelua siitä, että viimeinen näyttöpäivä jäi tänään suorittamatta. Onneksi ensi viikolla on aikaa ja sitten mä olen tehokkaampi kuin koskaan! Voin kertoa, että ei ole mukavaa suorittaa elämänsä tärkeintä näyttöviikkoa aivan tuhannen infernaalisen köhän säestämänä. Se on kamalaa.

Ja p.s. Tämä postaus on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa.

Niin se kuulkaas taas hurahti 4 viikkoa työharjoittelussa ja huomenna mulla alkaakin sitten nelipäiväinen näyttö. Perhosia vatsassa just sillai sopivasti. 

Viikonloppu sairasteltiin enemmän ja vähemmän eikä loppua pöpön riehumiselle näy vieläkään. Tänä aamuna kuume nousi poitsulle ja pari päivää sitten kuumeili pienin. Nyt mä jännitän normi näyttökutinan lisäksi myös sitä, että pysynkö itse kuumeettomana loppuviikon ajan. Tämä yskä on jotain aivan kamalaa ja se on kaikenlisäksi kestänyt jo viikon verran. Vetäsee olotilankin niin totaalisen klesaksi että kaikki arkiset hulinat tuntuu ylitsepääsemättömän raskailta.

Terveimpänä meidän jengistä on keikkunut  (ylläri ylläri) Piippis, jonka kanssa piipahdin tänään jokavuotisessa hammaslääkärin tarkastuksessa. Sain kuulla siellä vähän huonoja uutisia ja tänään en ole muuta sitten enää mietiskellytkään. 

Piippiksen takahampaassa on kiillevaurio (ei reikä), joka on valitettavasti lohjennut suuremmaksi. Hammaslääkärin mielestä nyt tilanne olisi hyvä korjata, sillä jos kävisi niin huono tuuri että joku pöpö tulehduttaisi hampaan, ei meidän neidille saataisi todennäköisesti herkän yökkimisrefleksin vuoksi mitään päivystyksessä tehtyä.  Hetken aikaa asiaa harkittuani annoin luvan lähetteen kirjoittamiselle. Hampaan korjaus tapahtuisi noin puolen vuoden kuluttua Lastenklinikalla ja nukutuksessa tietenkin. Olen aivan kauhuissani tästä anestesia-ajatuksesta (koska meidän perheestä vaan isäntä on joutunut sen kokemaan) ja harmittaa vietävästi, että yhden kiillevaurion vuoksi joudumme moiseen operaatioon ryhtyä. Mitä jos mun pieni on allerginen jollekin lääkeaineelle? Entä jos tuleekin jotain komplikaatioita? Toisaalta haluan kuitenkin ajatella tässä nyt vain ja ainoastaan Piippiksen parasta ja siksi en uskalla ottaa sitä riskiä, että neitokaisen suuhun tulee joku paise tai muu kipeä juttu. Se on nimittäin se kaikista suurin riski koko tässä jutussa.

Kaikki kokemukset pienten ihmisten nukuttamisesta jakoon pliis! Mä tarvitsen tsemppiä ja kannustusta nyt ihan julmetusti.

Että sellaisia mureheita alkuviikkoon. Toivottavasti loppuviikko hurahtaa mukavammissa merkeissä. Sairastelupostausten lisääntymisestä voi vaan todeta, että syksy on saapunut ja rytinällä. Tätäkö tämä nyt sitten on taas kevääseen asti? Mä. En. Ala. 

Toisaalta jos näistä saikkupäivistä voi jotain hyvää keksiä niin ainakin lasten mielikuvitus pääsee ihan uudella tavalla valloilleen päivittäin. Alla näkyvän taideteoksen ikuistin puhelimellani pari päivää sitten. Kirjoista on moneksi.

 Nyt mä lähden iltahommiin ja pidän itseni pois Googlen ääreltä. En halua nyt vahingossakaan eksyä lukemaan kauhutarinoita epäonnistuneista nukutushammashoidoista.

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille! Hyvä tästä tulee.