Meillä on H:n kanssa tapana silloin tällöin penkoa ja koluta kauppojen alennusrekit läpikotaisin, sillä varsinkin lastenvaatteiden saralla tulee usein tehtyä ihan huippu löytöjä. Tämän minipostauksen kuvista löytyykin aarteita kaksin kappalein. T-paita Järvenpään Prismasta sekä onnellinen malli tuo paita päällänsä.

Kesken tämän postauksen työstön mua huudettiin pihalle katsomaan yllätystä - PikkuW oppi ajamaan ilman apupyöriä! Ollappa ylpeä äiti tässä näin.

Arkista taikaa - täydellistä!

Tänään illalla lasten uinahtaessa istahdan kirjoittelemaan ajatuksen kanssa, mutta tämä pikkupostaus oli nyt vaan pakko tulla julkaisemaan blogiin. 

Kivaa alkanutta viikkoa ja toivotaan, että aurinko jaksaa paistella! 

 Kynttilä puhallettiin onnistuneesti ja sankari oli hyvin iloinen saavutuksestansa.

Tänään leikit jatkuivat uusien lelujen parissa, ja me saimme puolestamme herätä maanantai-aamuun laulavan Elsa-nuken sulosointujen kaikuessa vuoteemme jalkopäässa. Myös nämä alla näkyvät tramppapallot olivat kova juttu koko kolmikon mielestä.

 Kesän ekat kemut on nyt juhlittu ja seuraavia vietetään sitten taas kuukauden päästä. Nyt jatkamme puolikasta arkiviikkoa normaaliin tyyliimme, vaikkakin huomenna otan pienen happihypyn ja katoan muutamaksi tunniksi Helsinkiin ystäviä tapaamaan.

Onpahan muuten mahtavaa kirjoitella kuulumisia ilta-auringon lämmössä terassilla, lasten pomppiessa tyytyväisenä trampalla! Mulla on nyt poikkeuksellisen suuria vaikeuksia sovittaa tätä blogin kirjoittamista aikatauluihini, ja pohdinkin vakavasti erilaisia vaihtoehtoja tämän suhteen. Punnitsen hyötyjä ja haittoja ja yritän päästä jonkinlaiseen ratkaisuun - tuntuu että olen vähän jumissa nyt. Ehkä huominen availee silmiä. Palaan myöhemmin tähän.

Ihanaa alkuviikkoa kaikille!

Meidän perheessä vietetään synttäriviikkoa. Sunnuntaina tulee kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun esikoiseni syntyi maailmaan - tehden musta sen leijonaemon mikä tänä päivänä olen.  Saapuvan synttärin kunniaksi julkaisen taas vähän kirjan matskua täällä bloginkin puolella. Ihan lyhykäisen, mutta tärkeän muiston.

6 vuotta on siis kulunut tuosta ylläolevasta, ja syksyllä tuo meidän ensimmäinen maailmanmullistajamme lähtee tarpomaan koulutietä kohti. Hän on kuin kuka tahansa 6-vuotias. Leikkiväinen, nauravainen, itsepäinen, kaikkitietäväinen. Huolehtivainen sekä rakastava isosisko pienemmillensä. Suukottelija ja silittelijä. Tanssii itsensä onnellisesti pyörryksiin, muistaa sanatarkalleen lempparisarjojensa repliikit sekä laulaa Frozenia kylpyammeessa kovaa ja korkealta. Rakastaa mokkapaloja, jäätelöä ja keksejä. Karkkia ei syö. Suklaata senkin edestä. Lemppariruoakseen ilmoittaa päättäväisesti "Chi-i kon caane".

Kun hän näkee kyyneleitä rakkaimpansa poskella niin tulee hän sataprosenttisella varmuudella halaamaan lujasti - tirauttaen myös itse kyyneleen jos toisenkin silkasta myötätunnosta.

 Kaikinpuolin siis ihana neiti, meidän oma mussukka.

<3

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.

En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 

Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.

Vietettiin kahdestaan Piippiksen kanssa perjantaina aikaa ja käveltiin keskustaan hammaslääkärin tarkastukseen.  Nää on tärkeitä juttuja – antaa joskus aikansa kokonaan vaan yhdelle ipanoista. Se on valitettavan harvinaista meillä ja nyt päätinkin, että tilanteeseen yritetään tehdä pieni muutos. Seuraavaksi ajattelin mennä W:n kanssa katsomaan Tatun ja Patun, ehkäpä jo tulevalla viikolla.

No mutta palataan vielä perjantaiseen. Pääsimme hyvissä ajoin paikalle  ja jänskäsin hieman etukäteen sitä, miten saan neitokaisen pysymään aloillaan odotushuoneessa niin, etten joudu kokoajan kieltämään tai juoksemaan tytsyn perässä naama punaisena. Turhaanpa kuitenkin asiaa jännitin. Piippis käyttäytyi täydellisen mallikelpoisesti ja istui nätisti sohvalla riemusta kiherrellen. Välillä otti äitiä lujasti poskista kiinni ja pussasi. Silminnähden oli siis onnellinen, että sai aikansa mun kanssani.

Itse tarkastus sujui hieman aiemmasta poiketen. Jostain syystä neiti ei täällä kertaa suostunutkaan makaamaan tuolissa yksin ja niinpä jouduin itse myös hammaslääkärin tuoliin makaamaan, neiti sylissäni. Siinä kökötettiin kumpikin aurinkolasit silmillä ja homma saatiin hoidettua hienosti loppuun. Piippis oli reipas ja kommentoi vähän väliä lääkärin puheita–tai jos ei kommentoinut niin kikatti iloisesti. Nauru tarttui myös hoitohenkilökuntaan ja tunnelma oli välitön alusta loppuun asti.

Piippiksellä on aikasta voimakas "yökkörefleksi" ja itsehän kärsin (varsinkin hammaslääkärissä) samasta ongelmasta. Ennen kuin hoitoinstrumentti oli päässyt edes suuhun asti, neitiä yökötti tasaisin väliajoin. Urheasti silti jaksoi maata paikoillaan ja antaa lääkärin tehdä työtänsä rauhassa. Reikiä hampaissa edelleen nolla eikä mitään uutta erityistä muutenkaan purukalustossa ilmennyt. Alarivistö on hieman suurempi kuin ylärivistö (jos nyt asian oikein ymmärsin), mutta kuulemma siitä ei tule olla ollenkaan huolissaan. Niin merkittävä tuo ero ei ole.

"Oli kivaa hammaslääkärissä!"

huusi neiti tepastellessaan Hello Kitty-tarran kanssa takaisin odotushuoneeseen.  Monta hymyilevää kasvoa vastaanotti meidät siellä ja ehkäpä tuo Piippiksen kommentti saattoi jopa parhaimmassa tapauksessa rentouttaa mahdollisten pelkopotilaiden olotilaa, omaa vuoroansa odotellessa.

Tänä aamuna heräsin siihen, että tuo tuo reipas hammaslääkärissä kävijä istui vieressäni silitellen hiuksiani ja katsoen rakastavasti.

"Oo, tinä olet kaanis ääti"

"Olet parat ääti"

En ehkä just nyt keksi parempaa tapaa aloittaa sunnuntai päivää!

<3

Sinä pieni iso, ihana 5-vuotias. Susta on kasvanut aivan huikea mimmi. Olet maailman paras saunakaveri. Suloinen tuhisija kainalossa silloin, kun sinua yöllä pelottaa. Huumorintajusi on loistava. Lohduttajana olet parasta A-ryhmää, ja jokapäiväinen hersyvä naurusi pelastaa huonot vaiheet – antaa elämälleni tarkoituksen.

Kadehdin taitoasi aistia hetken. Elää siinä, ja olla oma aito itsesi. Oppisinpa jonainpäivänä edes puolet siitä, mitä sinä osasit jo heti syntymäsi hetkellä.

Olen joskus ihan vihainen itselleni, koska pelkäsin niin paljon 5 vuotta sitten tutustua sinuun. Voi kunpa olisin jo silloin tiennyt, miten kaunista elämä kanssasi tulisi olemaankaan! En olisi itkenyt pelosta, en surrut. Olisin vain ja ainoastaan ollut kiitollinen, sekä onnesta itkenyt.

Kultaseni, olet yksi kolmesta timantista. Kaunis, sädehtivä ja mittaamattoman arvokas.

Hyvää syntymäpäivää Piippis. Olet niin rakas meille kaikille.

<3

Talviselle kuvalle on hyvä selitys.

Sen on nimittäin ottanut henkilö, jota meidän Piippis nyt kovasti ikävöi sekä kaipailee. Joka-aamu neiti haluaisi soittaa tälle tyypille (tänään meinasimme jo antaa hänen niin tehdäkin), ja kokoajan hän hokee tämän kyseisen henkilön nimeä. Kuka hän on? No Piippiksen oma fyssarihan se on.

Meidän jumpat ovat olleet nyt pääsiäisen jälkeen tauolla paperibyrokratian vuoksi (odottelemme Kelan päätöstä kuntoutuksen jatkamisesta), ja tässävaiheessa neitokainen alkaa jo selvästi reagoimaan tilanteeseen omalla tyylillään. On jollaintavalla aika liikuttavaakin huomata, kuinka tärkeitä henkilöitä terapeutit Piippiksen elämässä ovatkaan! Tämä jopa vähän surettaa, sillä jumppakertoja on jäljellä enää vain muutama, jonka jälkeen fysioterapia muuttuu toimintaterapiaksi – näinollen siis myös jumppari vaihtuu. Onneksi saamme jatkaa vielä tutun puheterapeutin kanssa treenailuja. Olisi tuolle tytölle aikas kova paikka jos kaikki rutiininomainen, tuttu sekä turvallinen jäisi pois samassa hetkessä.

Nykyinen fyssari on ollut Piippikselle tärkeä alusta asti. Muutama kuukausi taaksepäin minua täällä vallan itketettiin, kun meidän terapeutti muisteli tuntemuksiaan Piippiksen sekä hänen ensikohtaamisen jälkeen. Sain luvan jakaa tämän muistelon teidän lukijoidenkin kanssa, kun sopiva hetki sille tulee.  Tänään on juurikin oikea hetki.

Eletään siis vuotta 2012. Meidän uudella jumpparilla on ollut takanaan varsin huono aamupäivä. Hän on juuri saanut kuulla, että perheen rakas koira tullaan lopettamaan sairauden vuoksi. Ajatukset näinollen hyvinkin vahvasti koti-oloissa. Saavumme Piippiksen sekä vauvan kanssa  jumppaan, ja ensimmäinen ele meidän pikkumimmin taholta on sangen tuttavallinen. Niinkun arvata saattaa, moiskauttaa neiti suukon uuden tuttavuuden poskelle sen kummempia empimättä, ja juuri tätä hetkeä fyssari on kuulemma muistellut usein. Hänelle on jäänyt vahvasti elämään tunne, että tuo pieni Piippis aisti surun ja halusi lohduttaa. Empaattisuus on siis ollut läsnä jo 1,5 -vuotiaalla tytöntylleröllä. Pysyköön se aina.

Suukkoja sekä halauksia on jaeltu päivä numero ykkösestä asti, ja edelleen sama meno jatkuu jumpan ohella. Aika aikansa kutakin, mutta tähän loppuun haluan vaan todeta, että olemme olleet tuhannen onnekaita, että olemme saaneet kuntouttaa tuota meidän neitiä raudanlujien ammattilaisten kanssa. Upeita tyyppejä jokaikinen, ja Piippiksen puheissa päivittäin.

Nyt kömmin itse nukkumaan, ja alan henkisesti valmistautumaan viikonlopun nukketeatterikokemukseen, iik. Luvassa siis lapsellinen lauantaipäivä Helsingissä. Saas nähdä mitä keksitään..

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille.

Niin, siellä se häämöttää. Meidän tuleva kototalomme, jossa ollaan nyt vahtimassa siskon vastarakastunutta teinityttöä, poikaystävää ja nuorempaa kummityttöämme. 

Kyllä todettava se on, että on tämä vaan niin paljon helpompaa. Täällä on meille sopivasti tilaa!  Sen ymmärtää viimeistään siinävaiheessa kun lapset ovat nukahtaneet yöunillensa. Jokaikistä kolausta ei tarvitse pelätä ja naapurin koira ei herätä lapsia kesken unien. Se on vaan surullinen tosiasia, että meidän lapset ovat herkkäunisia. Helposti heräävät ääniin. 

Mun on helppo ajatella meidän tulevaisuus tässä talossa. Viisihenkisenä perheenä. Onnellisina. 

Suunnittelen kokoajan sisustusta. Mihin sijoitamme Eddie Vedderin ja missä on uuden lampun paikka. Tää on hirmu kivaa!

No mutta, arki rullaa eteenpäin haaveilun lomassakin. Huomenna soittelen Pirpanalle aikaa silmäklinikalle Helsinkiin. Tyttö on alkanut aika-ajoin karsastamaan toista silmää hieman sisäänpäin ja tätä tapahtuu yleensä silloin, kun katsoo esimerkiksi telkkaria tai on herännyt päiväuniltaan. Ei olisi mikään ihme, jos tyttö saisi lasit. Se olisi söpöä vallan :)

Piippiksen silmiä ei ole vielä ollenkaan tutkittu, joten pikku tsekkaus on ihan paikallaan jokatapauksessa. Näin suosittelivat Rinnekodissakin viimeksi kun käytiin.

Nyt unille taasen. 

Kivaa viikkoa kaikille!

Hyvä fiilis.

Kello on varttia vaille yhdeksän illalla ja mun pienet on jo ihanasti untenmailla. Tämä ei oo viimeaikoina ollut kovinkaan yleistä ja yöunille on nukahdettu vasta kymmenen pintaan melkein joka ilta.

Syy tämäniltaiseen sammumiseen on selvä. Viimeyö oli nimittäin horroryö! Piippis karjui vatsakipujaan valehtelematta puoli viiteen asti ja PikkuW itkeskeli vartin välein tukkoisen nenän aiheuttamaa paniikkia, kun henki ei kulkenut normaaliin tapaan. Pojan jouduin jälleen hakemaan viereen ja H "nukkui" tytön kanssa lastenhuoneessa. Puoli viideltä mä seisoskelin olohuoneessa, katselin ikkunasta pihalle, nyyhkytin ja söin mandariinia viimeisen kerran. Sen jälkeen koko perhe nukahti hetkeksi. 

Tänään täällä Tanharissa on ollut siis aika uupunutta ja hiljaista porukkaa. Kun H tuli kotiin töistä, lähdettiin vähän ulos käpyttelemään ja näin tapahtui:

Meidän iso pieni neiti nukahti piiiiitkästä aikaa rattaisiin kun siellä oli niin mukavan pehmoista ja lämpöistä. Todella huono yö vaati siis veronsa.

Minä itse olen tänään nyyhkytellyt paljon. Normaalisti en väsymystäni itke, mutta tänään olen saanut ainakin kolme ihan kunnon itkupotkuraivari puuskaa. On ollut todella voimaton ja surullinen olo. Huolet sekä murheet ovat tuntuneet ylitsepääsemättömän suurilta ja ahdistus ollut maksimissaan.

 Tuleehan näitä, mutta onneksi ei usein. Ja nämä tällaiset fiilikset ovat suoraan verrannollisia yöllä nukuttujen tuntien määrään. Sen olen huomannut.

Nyt varauduttiin ja toimitettiin neitokaisen masua Microlaxin avulla ja onneksi pikkujätkän nenä ei enää vuoda samallatavalla kun eilen. Toivoa on, että ensiyönä meitä kaikkia siis nukuttaisi paremmin.

Oma fiiliskin on jo parempi. Riittää kun pääsi lämpimän peiton alle suklaajätskikulhon kanssa köllimään. 

Ehkä pikkupojalla lyhyet hiukset olisivatkin kaiken järjen mukaan käytännöllisimmät, mutta mä en vaan kykene enkä pysty napsimaan noita kikkuroita pois. Onneksi poika antaa ihan nätisti laittaa ponnarin päähän, niin saa niskakin välillä  hengittää. 

Kuvissa menossa illan napostelutuokio. Yle Areenasta pauhaa Musarullaa ja naksu maistuu hyvältä. Tämä Musarullaa-ohjelma on tällähetkellä kummankin naperon ihan ykkössuosikki (vaikka sitä näissä kuvissa vähän totisena katsellaankin).

Mua kiusaa edelleen tosi ärsyttävä yskä ja tästä syystä nukun yöni olohuoneen sohvalla. Huomasin, että lapset reagoivat yskänpuuskiin ja näinollen mulla ei muuta vaihtoehtoa ole siis tällähetkellä. Menisi ohi nyt jo!

 Koko muu perhe saapi lepäillä tulevan yön puhtaiden petivaatteiden pehmoisessa huomassa sillävälin kun äitiliini kärvistelee yötänsä kovalla olohuoneen sohvalla. No, ehkä mäkin sitten jo huomenissa :)

Nyt taitaa olla aika päivitellä masun tilannetta kuvan kautta. Tällähetkellä siis menossa raskausviikko 15. Aika juoksee ihan hirvittävää vauhtia. Kohta se nappula numero 3 onkin jo mun sylissäni meitä ihmetyttämässä <3

Iltapuurohetki on meidän perheessä tällähetkellä yhtä taaperoiden tahtojen taistoa. Nuo marakatit kun apinoivat tällähetkellä toisiltansa melkeinpä kaiken ja kun toinen alkaa parin lusikallisen jälkeen kapinoimaan puuron syöntiä vastaan, aloittaa toinen saman homman. Mutta.. onneksi, ONNEKSI on Mimi&Kuku! Pari päivää sitten löydettiin Prisman ale-laarista viidellä eurolla 10 jaksoa sisältävän DVD:n. Tipahtikohan se taivaasta vai mistä se tuli näin oikeaan hetkeen? Netissä nuo jaksot ovat vielä toistaiseksi nähtävillä, mutta poistuvat lokakuussa ja me jo etukäteen murehdittiin, että mitä sitten kun niitä ei enää ole?! No, nyt sekin ongelma on ratkottu.  

Ja ihan oikeesti, mikään ei korvaa Mimiä&Kukua. Valitettavasti. 

Seuraavaksi mä voisin vähän kirjoitella Dublinista. Ds-aiheen tiimoilta tehtiin monta todella positiivista ja rohkaisevaa havaintoa tuolla reissulla. Kaikkein suloisin näky joka sai todella liikuttumaan, oli äiti meidän hotellin viereisessä kauppakeskuksessa. Hän piti sylissään Pirpanan ikäistä ds-poikaa ja tuo äiti suukotteli omaa erityistään todella lämpimästi poskelle moneen otteeseen. Rakkaus, onni ja lämpö heijastui tuossa hetkessä erittäin voimakkaasti. Voitte vaan arvata, että siinävaiheessa ikävä puristi ja lujasti tämän mutsin rintakehää.  Siitä kuitenkin selvisin. 

Toinen upea seikka Irlannin-maalla oli se, että ds-henkilöitä näkyi työelämässä ihan jokapuolella ja ihan eritavalla kun täällä suomessa. Kauppakeskuksen asiakaspalvelun/infopisteen vakkariporukkaan kuului yksi ds-nainen, jonka H bongasi tiskin takaa. Hänen kuvansa oli myös seinällä muiden työntekijöiden joukossa. Tuo nainen oli hienossa uniformussa ja teki ahkerasti työtä siinä missä muutkin. Tuntui hiton hyvältä nähdä se. Samaisen kauppakeskuksen tavaratalossa, oli toinen ds-tyttö pakkaamassa asiakkaiden ostoksia muovikassiin kassalla. Ravintoloissakin nähtiin extrasöpöä palvelua moneen otteeseen. Todella mahtavaa! Oltiin ihan hirveeen onnellisia tästä. Tuli luottavainen olo tulevaisuuden suhteen; ihan varmasti Piippiskin tulee elämässä pärjäämään työasioiden saralla, vaikka suomessa ollaankin. Kyllähän meilläkin jutut täällä näiden asioiden tiimoilta on suht hyvällä mallilla. 

Muutenkin reissu oli tosi huippu. Ensimmäisenä yönä mä nukuin 14 h putkeen ja aamulla heräsin tosi levänneenä sekä onnellisena. Seuraavana päivänä sitten lähdettiinkin Guinnessin tehtaalle ja siis kyseessähän oli H:n pyhiinvaellusmatka elämän upeimman tumman herkun alkulähteille. Täytyy kyllä myöntää, että olihan se nyt hyvää vaikka aina oonkin vähän huono ollut juomaan olutta. Tehtaalta matka jatkui hevosvankkureilla kohti kaupunkia ja siellä me sitten keskityttiin lähinnä siihen kaikista olennaisimpaan eli ruokaan ja pubielämään. Pubit Irlannissa ovat luonteeltaan huomattavasti viihtyisämpiä kun esim täällä suomessa. Pistin merkille, että melkein jokainen asiakas tilasi oluen kylkiäiseksi myös syötävää ja ruoka oli tajuttoman hyvää. En oo ikuna syönyt yhtä hyvää club-sandwitchia kun jonka eräässä keskustan pubissa söin. Ihmiset eivät örisseet kaatokännissä(en nähnyt kertaakaan, missään) vaan ihan oikeasti tulivat nautiskelemaan tuopin tai pari hyvässä seurassa ja lapsia näkyi pubeissa myös. Asia ei mua häirinnyt ollenkaan vaan melkeinpä päinvastoin. Niinkun tosiaan mainitsin, ihmiset eivät olleet humalassa vaan kuuntelivat live-musiikkia ja nauttivat elämästä. Ja lapsetkin silminnähden viihtyivät.