Talviselle kuvalle on hyvä selitys.

Sen on nimittäin ottanut henkilö, jota meidän Piippis nyt kovasti ikävöi sekä kaipailee. Joka-aamu neiti haluaisi soittaa tälle tyypille (tänään meinasimme jo antaa hänen niin tehdäkin), ja kokoajan hän hokee tämän kyseisen henkilön nimeä. Kuka hän on? No Piippiksen oma fyssarihan se on.

Meidän jumpat ovat olleet nyt pääsiäisen jälkeen tauolla paperibyrokratian vuoksi (odottelemme Kelan päätöstä kuntoutuksen jatkamisesta), ja tässävaiheessa neitokainen alkaa jo selvästi reagoimaan tilanteeseen omalla tyylillään. On jollaintavalla aika liikuttavaakin huomata, kuinka tärkeitä henkilöitä terapeutit Piippiksen elämässä ovatkaan! Tämä jopa vähän surettaa, sillä jumppakertoja on jäljellä enää vain muutama, jonka jälkeen fysioterapia muuttuu toimintaterapiaksi – näinollen siis myös jumppari vaihtuu. Onneksi saamme jatkaa vielä tutun puheterapeutin kanssa treenailuja. Olisi tuolle tytölle aikas kova paikka jos kaikki rutiininomainen, tuttu sekä turvallinen jäisi pois samassa hetkessä.

Nykyinen fyssari on ollut Piippikselle tärkeä alusta asti. Muutama kuukausi taaksepäin minua täällä vallan itketettiin, kun meidän terapeutti muisteli tuntemuksiaan Piippiksen sekä hänen ensikohtaamisen jälkeen. Sain luvan jakaa tämän muistelon teidän lukijoidenkin kanssa, kun sopiva hetki sille tulee.  Tänään on juurikin oikea hetki.

Eletään siis vuotta 2012. Meidän uudella jumpparilla on ollut takanaan varsin huono aamupäivä. Hän on juuri saanut kuulla, että perheen rakas koira tullaan lopettamaan sairauden vuoksi. Ajatukset näinollen hyvinkin vahvasti koti-oloissa. Saavumme Piippiksen sekä vauvan kanssa  jumppaan, ja ensimmäinen ele meidän pikkumimmin taholta on sangen tuttavallinen. Niinkun arvata saattaa, moiskauttaa neiti suukon uuden tuttavuuden poskelle sen kummempia empimättä, ja juuri tätä hetkeä fyssari on kuulemma muistellut usein. Hänelle on jäänyt vahvasti elämään tunne, että tuo pieni Piippis aisti surun ja halusi lohduttaa. Empaattisuus on siis ollut läsnä jo 1,5 -vuotiaalla tytöntylleröllä. Pysyköön se aina.

Suukkoja sekä halauksia on jaeltu päivä numero ykkösestä asti, ja edelleen sama meno jatkuu jumpan ohella. Aika aikansa kutakin, mutta tähän loppuun haluan vaan todeta, että olemme olleet tuhannen onnekaita, että olemme saaneet kuntouttaa tuota meidän neitiä raudanlujien ammattilaisten kanssa. Upeita tyyppejä jokaikinen, ja Piippiksen puheissa päivittäin.

Nyt kömmin itse nukkumaan, ja alan henkisesti valmistautumaan viikonlopun nukketeatterikokemukseen, iik. Luvassa siis lapsellinen lauantaipäivä Helsingissä. Saas nähdä mitä keksitään..

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille.