Nöyrästi kiitollinen

21.08

Liikutuksen sekä kiitollisuuden määrää en voi juuri nyt sanoin oikeastaan kuvaillakkaan.

Tämänpäiväinen lehtijuttumme (jos koko artikkeli ei aukea, kurkkaa 47 palasta fb-sivun kautta) sai tosi mahtavan vastaanoton ja sitä jaettiin SoMessa paljon. Saamamme palaute on ollut lämpöistä ja vahvistavaa. Tuntuu upealta huomata, että aihe kiinnostaa sekä koskettaa lukijoita. Se palkitsee todella, ja sen vuoksi tätä hommaa jaksaa tehdä vuodesta toiseen. Kiitos kaikille. Tosi kivalta tuntuu.

Meidän tarinamme on lähi- sekä tuttavapiirillemme jo tosi tuttu, mutta tänään olemme saaneet kertoa sen sadoille uusille ihmisille ja näin tuo meille tärkeä sanoma on tavoittanut jälleen lisää uusia lukijoita. Toivottavasti ollaan samalla onnistuttu tsemppaamaan, rohkaisemaan sekä saatu ehkä suupieliä hymyynkin. Sen olen oppinut nyt viimeisen neljän vuoden aikana, ettei elämää kannata liikaa suunnitella etukäteen. Elämä tuo mukanaan jos jonkinmoisia seikkailuja ja ne kannattaakin ottaa vastaan avoimin mielin. Melkeinpä jokaiseen seikkailuun sisältyy kuitenkin aina jotain kaunista sekä jännittävääkin. 

Sen tottatotisesti olen itse oppinut. Tätä meidän matkaamme on ollut tosi helppo kulkea pikku extrasta huolimatta. Se extra on osoittautunut suloiseksi bonukseksi onnenhetkineen, sekä omine haasteineenkin.

Kiitos Keski-Uusimaa-lehti tästä tarjoamastanne mahdollisuudesta! Kiitos lukijat, uudet sekä vanhat! Teille (ja tietysti vähän itsellenikin) tätä teen, ja tää on mulle tosi tärkeä juttu. Ettäs tiedätte.



"Miksi meille piti
syntyä down?
Miksi meille pitikin
kehitysvammainen?
Normaalin olisimme halunneet.
Ja meille syntyikin lapsi."

-Lilja Harju
Teoksesta "Se on Down"



(Tuo Lilja Harjun teos on edelleen todella koskettava ja sain sen onnekseni nyt omakseni kirjahyllyyn. Tulen kirjoittelemaan siitä lähiaikoina. )

Kaikkea hyvää alkavaan viikkoon
<3








Sairaslomapäivä, vaiko sairas lomapäivä?

20.11

Niinhän siinä kävi, että yöllä aloin tutisemaan horkassa ja kuume nousi mulle myös. Ei siis selvitty pelkällä yskällä tästä taudista kumpikaan, ei H enkä mä. Nyt selvisi myös se, että H:n lääkärin diagnoosi meni aikas ikävästi pieleen ja tätä mä kyllä heti alkuunsa vähän epäilinkin. Onneksi kyseessä ei ollut keuhkokuume, mutta harmillista tietysti on se että isäntä syö nyt antibioottikuuria tavallaan turhaan.

No, meni jo. 

Aamulla ajattelin, että mitenköhän ihmeessä tää päivä handlataan, mutta hääpäivästänsä huolimatta pelastava enkeli saapui naapurista taasen hätiin. Aluksi kyllä yritin estää, mutta saapui silti. Kiitos siis äiti ja isä super tärkeästä avunannosta ja aivan mahtavaa hääpäivän iltaa! <3 Mun idoleita olette. Kun teitä katselee, on kyllä helppo ymmärtää että miten olette onnistuneet pysymään 44 vuotta naimisissa.   Suukkoja.

Loppujenlopuksi tästä päivästä tulikin aika kiva sairastelusta huolimatta. Olen ihan oikeasti saanut levätä ja se on aika harvinaista herkkua näinä aikoina. Pikkujengi on vähänväliä käynyt mua viihdyttämässä ja isoin prinsessa on pitänyt huolen siitä, että äitiä on suukotettu tarpeeksi. H kantoi karkkia sänkyyn ja olo on kuumeesta huolimatta kiva. Olen saanut seurata pienten touhuja sivusta ja pysähtyä ihan vaan ihastelemaan. Vitsit mitä tyyppejä!

Mm. näin äitiä viihdytettiin :D


Sanotaan, että äideillä ei ole aikaa sairastella, mutta tämän pöpön ajoitus oli oikea ja joudunkin nyt tälläkertaa kumoamaan tuon väitteen. 


Nyt sitten jänskätään kuis lasten kanssa käy. Toivotaan, että pöpö on sama kun se, jonka sairastivat n. kuukausi sitten. Onneksi lapset ovat erittäin reippaita sairastajia ja lupaan kyllä taudin iskiessä satavarppina pitää heistä yhtä hyvää huolta, kuin mitä ovat minusta tänään pitäneet..








Kun SE TUNNE kävi toteen

22.21

Kirjoittelin tänne bloginkin puolelle alkuviikosta, että tästä viikosta tulee hyvä. Että on vaan sellainen fiilis. No, niinhän siinä sitten kävikin. Sain kivan puhelun ja eilen Keski-Uusimaa-lehden toimittaja sekä kuvaaja piipahti kylässä. Olin hämmentynyt, mutta tooosi iloinen. Sain toisenkin kivan puhelun, mutta tässäpä nyt yksi pieni maistiainen tulevasta. Keski-Uusimaalaiset, tarkkailkaa sunnuntain lehteä. 


Miten voi olla mahdollista, että tytär on niin äärimmäisen kuvauksellinen melkeinpä aina, kun taas äitinsä ei totta tosiaan ole. Selfie onnistuu sillointällöin, mutta auta armias jos pitää jollekkin muulle poseerata. Ei onnistu. Parin viikon päästä edessä on toinen koitos ja se totta vie vähän jännittää äiti-ihmistä. Piippis handlaa homman se on varma. Äidistä en olisi niinkään varma tässätapauksessa. Tästäkin lisää sitten vähän myöhemmin.

Meillä täällä nyt se tilanne,että sekä allekirjoittanut, että isi on kumpikin sairaana. Lapset elämänsä kunnossa. Todella hämmentävä tilanne, mutta kyllä tästäkin taas jotenkinpäin selvitään. 

Nämä eiliset kuvat piristää jo kummasti.





Kesä! Olenko jo fiilistellyt sitä tarpeeksi?








Minun haasteeni sinulle

22.17


Sain lasteni mummulta, omalta anopiltani sekä ystävältäni tämän runoteoksen Piippiksen synttärijuhlissa. "Näissä runoissa kehitysvammaiset ja heidän omaisensa antavat luvan tunteille tulla".  Tuo mahtava teos inspiroi minua seuraavaan:

Mä itse olen kohta neljän vuoden ajan kirjoitellut meidän elämästämme ja se on ollut tämänhetkisen elämäni harrastuksista parhain sekä voimaannuttavin. Nyt haluaisin ensimmäisen kerran blogihistoriassani heittää ilmoille ihan oikean haasteen. Sinä bloggaaja, kirjoita postaus aiheesta "Erityisiä kohtaamisia". Sinä lukija, laita kuva instagramiin tai jaa päivitys facebookissa käyttäen hashtagia #erityisiäkohtaamisia. Jakakaamme kokemuksiamme sekä tuntemuksiamme aiheeseen liittyen. Kaikki muistot sekä ajatukset ovat tervetulleita. Jatketaan vielä hetkenaikaa sitä, minkä Pertti Kurikan Nimipäivät hienosti aloitti. Kiitos bändille, sekä taustajoukoille. Todellisille, upeille voittajille <3

Vammaisuus ei ole tabu. Nyt on tullut aika levittää tietoisuutta isolla kädellä. Maailma ON siihen valmis.

Tämä seuraava runo kosketti minua lukijana, ja ennenkaikkea äitinä erityisen paljon:

MY DOWN SISTER

Vastaa vieraalle
kun kysytään
ole kiltti!

-Mutta hän ei vastaa
liian helppoihin
eikä liian 
vaikeisiin kysymyksiin

Hän rakastaa käydä vierailulla,
mutta meillä ei ole
montakaan kyläpaikkaa.
Tuttavamme eivät kutsu.
On kuitenkin yksi,
ja se on tärkeä
se yksi
meille molemmille
tänään
ja huomenna.

-Laita TV auki,
hän muistuttaa.
Mutta hän ei katso sitä.
Hän näyttää vaipuneen
omiin ajatuksiinsa
pitkäksi aikaa ja hartaasti,
ja kuitenkin
hän tietää
mitä koko ajan tapahtuu.

Syömään-
Jo toisen kerran
minä kutsuin syömään.
Eikö se ikinä opi
tulemaan hakematta.
Mutta hän istui
aitan kynnyksellä
ja seurusteli
auringonkukan kanssa.
Kukka oli kumartunut
häneen päin
ja hän kukkaan,
ja hän nauroi katketakseen,
mitä kukka oli 
juuri sanonut hänelle.

-Minä pysähdyin
mykistyneenä,
ja taas tunsin
oman suuren vammani
sen käsittämättömän
keskeneräisyyden.

-Tule nauttimaan kesästä,
hän lausui.

Me luimme jouluevankeliumia,
minä lauseen edellä,
hän lauseen jäljessä,
ja jokainen sana
asettui paikalleen.

Hän on rakastunut
autuaalisesti
punaiseen veneeseen
ja sen ajajaan.
Hän seisoo laiturilla
myöhään iltaan,
vaikka hyttyset purevat
armottomasti
käsivarsia
ja nilkkoja.
Mutta rakkauden kohteelle
hän ei sano
sanaakaan.
Kun hänet
on nähty,
päivä on pelastettu.

Joskus kiitän hänestä
melkein vilpittömästi,
että hän on vammainen,
että hän on antanut
minulle mahdollisuuden 
nauraa iloisemmin,
itkeä katkerammin,
tuntea syvemmin,
elää aidommin
kuin muut-kukaties.

-Anna-Kaisa Pakarinen 
Teoksesta: "Istutaan vierekkäin runoja"

Jään odottamaan. Olkaamme rohkeita ja luovia. Tehkäämme hyvää!
<3

Piippis ihmemaassa

23.05

"Äitiii, tuu ottamaan kuwa!", huusi pieni mies tänään mummolan takapihalla. Tein työtä käskettyäni. Bloggaajan lapsi on hän ihan selvästikkin
;)




Mummolan takapihalta aukeaa pienen ihmisen satumaa. En voinut kieltäytyä viemästä kahta vanhinta sinne tänään, kun niin kovasti halusivat. Päätin, että nyt on Piippiksenkin aika nautiskella puista sekä luonnosta niin paljon kuin vaan mahdollista ja siitäkin huolimatta, että kävely hankalassa maastossa tuottaa vielä vaikeuksia. Mutta, onhan mulla syli. Ja auttava käsi. Hienosti selvittiin ja äidin kalorit paloi siinä sivussa. 






Nautin jokaista soluani myöden nyt tästä henkiin heränneestä luonnosta. Me kaikki nautimme, mutta kukapa ei niin tekisi. On mahtavaa tarkkailla uuden kodin pihamaata ja jännätä, että minkävärisiä sekä -kokoisia kukkasia maa pukkaa meitä ihastuttamaan. Kaikki on vaan niin yllätyksellistä tällähetkellä. Elämä on triplasti helpompaa. Lapsille kengät jalkaan sekä hupparit päälle ja takaovi auki! Linnut visertää yöhön asti ja ilmassa tuoksuu kesä.

Eletään vuoden parasta aikaa. Nyt on aika pysähtyä ja nauttia tästä. 

Synttärihuumaa ja kesän tuulahduksia!

14.42




Nyt on meidän sulomurunen juhlittu ihanasti nelivuotiaaksi. Grillibileet sujuivat odotusten mukaisesti ja kivaa oli! Aurinkokin alkoi paistaa juuri kun kemut pyörähtivät käyntiin. 

On ihanaa kutsua rakkaat ihmiset kylään ja kokoontua aina sillointällöin. Vaikka hulinaa riitti, niin kyllä vaan äiti-ihmistä piristi kaikki tuo mennyt juhlahumu. Kiitos asianosaisille ja erityiskiitos kaikille isovanhemmille, joita ilman nää kekkerit ei olis onnistuneet niin lupsakkaasti. Haluan myös teitä lukijoita kiittää Piippiksen puolesta kivoista onnentoivotuksista.

Näin söötti on nelivuotias. Uudessa hupparissaan. 


Mulla on nyt vahvasti sellainen fiilis, että kesä on vihdoin alkanut. Ja onhan se. Piippiksen synttärit kun ovat olleet mulle viimeisen neljän vuoden aikana kesän ensimmäinen oikea juhla. Siispä tervetuloa kesä 2015! :)

 Olen muuten ihan hirmuisen onnekas, sillä pikkuinen poika tässä perheessä on ottanut tehtäväkseen kukittaa äidin harva se päivä.. Toivottavasti pysyy tuollaisena pitkään.




Eipä tänään sen kummempia. Uusi viikko ja uudet jutut. Mulla on sellainen kutina, että jotain kivaa tulee tapahtumaan..

Hei hei!


<3

Kiitos Facebook!

14.59




Aamulla kun piipahdin facebookissa totuttuun tapaani, pomppas newsfeedille suloinen muistiainen neljän vuoden takaa. Muistan niin tämän päivityksen hetken. Olin miettinyt vuorokauden verran, kuinka ilmoitan uudesta tulokkaasta. Heitänkö heti faktat tiskiin vai mitä teen?!  Strategiset mitat olivat kyllä jo kaikkien tiedossa, mutta ystävät ja toverit odottivat kuvaa.  Tietenkin! Tällaisen päätöksen sitten tein. Olin hieman salaperäinen, mutta vihjaileva. Ehkä jopa testasin, että huomaako kukaan. Lähimmäiset olivat tottakai tuosta diagnoosiepäilystä jo tietoisia, ja fb-kavereiden kommentit saivatkin sitten sydämen pakahtumaan ylpeydestä. Se on muidenkin silmissä kaunis ja ihana! Mitä väliä downin syndroomasta?! Se on vauva,  ihana terve vauva ja maailman suloisin meidän silmissämme!

Moni kaveri oli tietoinen siitä, että yritän jo toista vuorokautta puskea maailmaan tuota rakasta esikoistyttöä ja tämä otos oli täydellinen päätös kaikelle sille odotukselle. 

Meni muutama viikko kunnes sitten ilmoitin koko facebook kaverikatraalle, että saatiin vielä vähän enemmän. En ikinä unohda sitä upeaa vastaanottoa joka saatiin. Oli helppoa olla tämän vauvan äiti. 

Kun erityislapsi syntyy, on tärkeää että hänestä onnitellaan ihan samallatavalla kuin ns. normaalistakin vauvasta. Itse koin asian ainakin niin. Tai me koimme. Moni joutuu jossainvaiheessa elämäänsä pähkäilemään tämän asian kanssa, kun ei oikein tiedä miten pitäisi suhtautua. Annoin siis nyt omakohtaisen kokemukseni sekä neuvoni :)

Olen kuluneen vuorokauden aikana muistellut useammankin läheisen kanssa tuota Piippiksen syntymän hetkeä. Kaikki ovat kertoneet olevansa vähän huolissaan meistä vanhemmista, mutta tytön tavattuaan sekin huoli kuulemma kaikkosi. Näin kertoi mm. äitini, siskoni sekä ystäväni ja lasteni täti. Tuntuu tosi ihanalta vielä neljän vuoden jälkeenkin käydä läpi näitä muistoja sekä tuntemuksia. Kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet tätä erityistä matkaa meidän mukanamme! Te lukijat olette myös iiiiso osa sitä matkaa.  Kiitos.
<3

Piippis sai eilen myös ihanan videotervehdyksen vertaiskaverilta, jota emme koskaan ole tavanneet, mutta joka on mulle äitinä tärkeä nettituttavuus ja ilmeisesti olemme myös häneen jonkinsortin vaikutuksen tehneet. Kyseessä erityisneitokaisen siskoihminen. Tosi voimaannuttavaa seurata, miten upeita ja avoimia ihmisiä vertaisperheessä kasvaakaan. 

Huomenna pidetään Piippiksen grillibileet. Niistä ja synttäreistä muutenkin lisää sitten tuonnempana. 

Kivaa viikonloppua!



Synttäreiden kynnyksellä..

22.28


..kieltäydyttiin päikkäreistä ja nukahdettiin omaan hämppiskeinuun. 


Piirrettiin lisää upeita Piippis-taideteoksia ja äiti sai kollaasiinsa täydennystä!



























Hypittiin trampalla hiukset lennokkaiksi.

Äidin ajatukset ovat olleet tänään vahvasti neljän vuoden takaisessa. Nyt muistelen haikeudella ja lämmöllä. Olenhan tämän saman jo moneen otteeseen täällä bloginkin puolella maininnut.  Sanon sen vielä kerran: Neitokaisen syntymän hetki oli iki-muistoinen ja kaikesta yllättävästä huolimatta lempeä ja rakas. Varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna.

Seuraavaksi menen ja paketoin oman esikoisneitokaiseni ensimmäisen Barbie-nuken lahjapakettiin. Hän tavallaan itse tänään Prismassa toivomuksen esitti meille vanhemmille ja pakkohan se toivomus oli sitten salaa piilottaa ostoskärryn uumeniin, vauvan kaukalon taakse. PikkuW on useaan otteeseen meinannut paljastaa yllärin, mutta illalla sisäisti sen, että asia pitää pitää salassa siskolta. Kävi vähänväliä kuiskimassa, että "Ei saa Haahaa paljastaa". 

Piippis ei myöskään halunnut kakkua huomiseksi vaan viittoi jäätelöä, joten ostettiin kumpaakin. Äiti nimittäin halusi sitä kakkuakin.

Meidän kohta neljävuotias on tosi ihana kohta neljävuotias, ja huomisesta tulee kiva päivä!
<3


Torstai on onnea täynnä!

21.49



Tämä kaunokainen tässä, hän täyttää torstaina 4-vuotta. Hän on monen silmissä erilainen, koska hän on kehitysvammainen. Hän on siitäkin huolimatta ihan niinkuin kuka tahansa muukin nelivuotias tällähetkellä. Leikkii, laulaa, kiukuttelee, iloitsee ja rakastaa. Kuluneen viikon aikana hän on oppinut tottelemaan jopa ulkona käskyjä, ja kulkee koko perheen kanssa samaan suuntaan! Kuukausi sitten näin ei vielä ollut. 

Hän siis oppii ja kehityy kokoajan, niinkun kaikki muutkin nelivuotiaat tekevät. Omaan tahtiinsa tietenkin, mutta oppii silti. 

Hänen huumorintajunsa on paras koko meidän jengistä. Hän omaa luontaisen halun naurattaa porukkaa ja onnistuu siinä lähestulkoon aina. 
Hän on tosi  rakastava,välittävä sekä ylpeä isosisko. 
Hän opettaa meille jokapäivä enemmän kuin kukaan opettaja koskaan, missään muualla on tehnyt. Opettaa muillekkin kun vaan omillensa. 
Hän on tosi taitava piirtäjä. 
Tanssilattian ottaa haltuunsa mennentullen. 
Suukottaa iltaisin huulet töttöröllä koko meidän viisihenkisen jengin, ennen nukkumaanmenoa.
 Ristii kätensä ja lausuu iltarukouksen. 
Kertoo parhaimmat iltasadut. 
Hän on ihailtavan rohkea pikkutyttö. 
Rakastaa kylpemistä ja keinumista. 
Omistaa kauneimmat hymysilmät maailmassa. Ainakin äidin mielestä.

Hän tekee äidin ja isin ihan valtavan ylpeäksi jokapäivä ihan vaan olemalla se, mikä hän on. 
Täydellisen suloinen persoona, ihana ja timanttinen (kohta) neiti nelivuotias. 

Lisää juhlahumua loppuviikosta.

Kivaa viikkoa kaikille. Tästä tulee kaikinpuolin jännä!


Kun kokoajan pelottaa..

23.18

Olemme tämän kuopuksemme kanssa saavuttaneet nyt jonkin sortin kliimaksin esineiden suuhun laittamisen suhteen. Tilanne on aivan mahdoton just nyt ja voin ihan rehellisesti sanoa, että hätää olen jo tässä kärsimässä. Tuttia tyttö ei tykkää pitää suussaan kun ihan hetkenaikaa ja sitten jo ollaankin kaivelemassa sohvan alta "sopivaa" suuhun pantavaa. Aivan järkyttävää touhua. Mä kun en ole tällaiseen koskaan tottunut, sillä Piippis ja W ovat olleet helppoja taaperoita siinä mitä tähän touhuun tulee. 

Periaatteessa PikkuH vaatisi kokoajan yhden ihmisen katsomaan ja tarkkailemaan tytön seuraavia siirtoja. On selvää, että se on tosi mahdoton tehtävä silloin kun olen yksin kolmikon kanssa kotona. Pelkään kokoajan että jotain ikävää tapahtuu ja ihan oikeasti tämä tilanne ahdistaa mua suuresti. Liian usein joudun kaivamaan tytön suusta jotain aivan liian suurta ja sinne kuulumatonta, vaikka kuinka yritetään tarkkailla neitokaisen touhuja. 

Mä niiiin toivon että tää vaihe menee pian ohi. Tää on henkisesti tosi stressaavaa. Kaikki menee suuhun. Ihan kaikki. Ja silmänräpäyksessä. 

Siispä haluan olla ulkona niin paljon kun mahdollista. Hanskat tytsylle käteen vaan ja keinuun kiikkumaan. Tosi helppoa ja huojentavaa kun on kaikenlisäksi keinuttajakin omasta takaa eikä itse aina tarvitse vaivautua.


Vauvat on välillä vähän hölmöjä, sanon. 


"On lähdettävä, jotta voi tulla takaisin."

17.34

-Nuuskamuikkunen

Tuo muikkusen elämänviisaus tuli mieleen kun näitä tänään ottamiani kuvia katselin. Ihanaa vietellä leppoisaa lauantai-päivää ihan vaan kotona. Eilen oli kivaa ja tänään kaikki tuo allaoleva on taas näyttäytynyt mulle niin kovin kauniina.  Nauravat lapset. Yhtään eivät kärsineet, vaikka äiti ja isi olivatkin yhden illan pois kotoota ;)  





Lehtivihreä tekee hyvää sielulle. Kohta luonto on kauneimmillaan. Nauttikaamme siis siitä nyt täysin siemauksin.  Tänävuonna se onnistuu allekirjoittaneeltakin kun allergia ei vaivaa juurikaan. Kop kop kop.









Mistä on kiva päivä tehty?

22.46


Kiireettömästä aamusta koko perheen parissa. Piiiitkästä lämpimästä suihkusta sillävälin, kun isi katsoo lasten perään. Yhteisestä päiväunihetkestä. Muumipuistosta. Sushista. Jääkiekosta(ei mietitä sitä sen enempää). Isin vapaapäivästä! Hyväntuulisista lapsista sekä aikatauluttomasta olemisesta. Niistä on kiva päivä tehty!



Oli huikean hämmentävää tänään herätä omilta päiväunosilta, kun nämä kaksi pikkunaista hiukset pystyssä hymyilivät äidille sängynpäädyssä. Sanoisin, että yksi maailman kauneimmista näyistä oli se. Mun ihanat tytöt.

Huomenna venytän napanuoraa Turkuun asti ja harjoittelen tulevaa Lissabon-koitosta varten. Parin viikon päästä tuo h-hetki sitten jo koittaakin. Selviän kyllä, toivottavasti kunnialla. Odotan ja pelkään samanaikaisesti. Siitä lisää myöhemmin sitten.

PikkuW ilmoitti tänään soittavansa isin bändissä rumpuja ja tässä teille lukijoillekkin tyylinäyte. Lopussa kapulat pyöriikin niinkun Jussi69:llä konsanaan. Odotellaan nyt kuitenkin vielä muutama vuosi ennenkun pikkujäbä buukataan bändireissuille mukaan ;)  Papan jalanjäljissä selvästi mennään eli eihän sitä tiedä vaikka oikeasti tulevassa innostuisikin rumpujen soitosta.  


P.S Nuo Fresitat ovat kesän blogibileitä varten mulla jemmassa. Ei siis meidän perheen omaan käyttöön ;) Näistä bileistä tulen myös kirjoittelemaan vielä moneen otteeseen kunhan päästään vähän lähemmäksi heinäkuuta.


Tähän loppuun laitan pienen fiilistelyn parin vuoden takaa. Pari viikkoa tämän videokuvauksen jälkeen sainkin kuulla odottavani meidän perheen viidettä tulokasta. Videon lapsi-teema on meidän perheessä edelleen siis hyvin ajankohtainen.

 Super kivaa lähteä keikalle mukaan! Ja vieläpä Turkuun. 

Kivaa alkavaa viikonloppua!





Kohtaamisia Prismassa vol 2.

14.09

"Haluan vaan sanoa että älkää turhaan murehtiko tulevaisuutta, kaikki menee hienosti"

Näin mulle sanoi tänään ihastuttava naisihminen Prismassa. Hän tuli vartavasten juttelemaan meidät nähtyään ja kertoi olevansa 22-vuotiaan ds-neitokaisen äiti. Tulin iloiseksi. Ihan perus kauppareissukin voi siis antaa tosi paljon ja saada hymyn korviin pitkäksi aikaa. Tämä asia kun tuli jo toistamiseen todistettua. 

Piippis hymyili ja höpötti. Vastaanotti kehut omalla suloisella tyylillään.

Lupasin olla murehtimatta. 



Ja kun näitä kuvia katselee, on se tosi helppoakin. 

Olla murehtimatta.

Kohti uusia tuulia..

14.21

Voihan huoli ja murhe! On koittanut taas se aika mun elämässäni, että tulevaisuus mietityttää sekä vaivaa päänuppia isosti. Edellisen kerran kun näin oli, tapahtui suoranainen ihme ja raskaustesti näytti yllätysplussaa. Joku korkeampi päätti että vielä ei ole murehtimisen aika. Nyt kuitenkin oma työelämään paluu alkaa pikkuhiljaa olemaan totisinta totta, ja mun elämässäni on käynyt niin että työkuvioiden suhteen on tullut aika kääntää uusi puhdas sivu. En tästä haaveillut, mutta olen satavarma että tästä alkaa joku uusi mielenkiintoinen matka mun elämässäni. Luotan siihen, että löydän paikkani kun sen aika tulee. Vielä en halua PikkuH:ta viedä päiväkotiin, mutta sen verran olen oman äitini kanssa asioista puhunut, että mummi sekä pappa voisivat hoitaa meidän lapsikatrasta vaikkapa ihan vaan kerran viikkoonkin jos haluan aloitella pikkuhiljaa osa-aikatyön merkeissä. Viimeistään syksystä eteenpäin on pakko. Toisen vanhemman palkalla sekä hoitorahalla eläminen ei onnistu tällä porukalla. Se on kyllä tosi tosi TOSI sääli. Hoitaisin mielelläni lapsia kotona ja koen, että koti on pienille lapsille ihan hyvä hoitopaikka. Ehkä jopa paras. Tämä nyt on sellainen aihe mistä saisi aikaiseksi hyvinkin värikkään keskustelun joten en edes aloita ;)

Siispä niin, olen avannut silmäni nyt uusille mahdollisuuksille ja luottavaisin mielin olen matkaamassa eteenpäin, vaikka luonnollisesti joskus vähän mietityttääkin ja murheet meinaavat ottaa vallan. Iltaisin yleensä.

Kesä on kuitenkin nyt edessä ja aion nautiskella siitä täysillä kera perheeni sekä ystävieni. Annan itselleni(sekä lapsilleni) mahdollisuuden nauttia tästä, ja elää nyt ihan vaan tässä hetkessä syksyyn asti. 


Nyt siis yritän vielä ottaa kaiken irti esimerkiksi tuosta etupihan kukkivasta kirsikkapuusta, joka kylläkin osoittaa jo valitettavasti kuihtumisen merkkejä.  Vielä on silti vaaleanpunaista jäljellä.

Nautin pitkistä aamuista ilman kiirettä. Puolillepäivin kestävistä pyjamabileistä. Kinasteluista ja kikatuksista.  

Mikään kun ei kestä ikuisesti, ja jossainvaiheessa on vaan pakko ottaa askel kohti uutta elämänvaihetta. Tavallaan sitä odottaa, mutta tavallaan en kyllä yhtään odota.

Onneksi jotkut asiat pysyvät mukana hieman pidempään. Ainakin ne kinastelut ja kikattelut. Suukot ja hellyydenosoitukset. 




Yksin kotona kaksin?

15.27

Onpas todella hämmentävä fiilis. Hetken mielijohteesta, soitin tänään mun äidilleni ja kysyin josko kaksi vanhinta voisivat tulla sinne hetkeksi leikkimään sillävälin, kun kaikista pienin nukkuu uniansa ulkona. Mummi tottakai vastasi myöntävästi ja H vei lapset naapuriin töihin lähtiessään. Mikä huikea etuoikeus tämäkin nyt, kun isovanhemmat vielä toistaiseksi tuossa vieressä asustelee!  
Elellään siis taas vaihteeksi tylsistäkin tylsintä iltavuoroviikkoa. Onneksi se kestää tälläkertaa vaan kolme päivää.

 Lapsilla on tapana iltaisin heittäytyä kovin riehakkaiksi, jos eivät päivän aikana pääse kotoseinien ulkopuolelle.  Ja pahimpia ovat juur nämä päivät, kun päiväunet jää kokonaan välistä. No, kaikki pienten lasten vanhemmat varmaan tietääkin mistä puhun.

Mietiskelin tuossa äsken että koskakohan viimeksi oon saanut olla ihan yksin hetkenaikaa. Ja siis nimenomaan täällä kotona? Tämä rauha ja hiljaisuus tuntuu ihan uskomattoman taivaalliselta just nyt. Tajusin, että nimenomaan näitä tällaisia hetkiä mä tarvitsen useammin jatkossakin. Kerran kuukaudessa? Tunti pari ehkä? Pelkkä astianpesukoneen hurina tekee ihmeitä äiti-ihmiselle.

Tein muuten taas uuden nettikirppislöydönkin ja käytiin aamupäivällä hakemassa Järvenpäästä PikkuW:lle Ticketin välikausitakki. Pikkujätkä vaan halusi pitää tuota isin Lontoosta tuomaa pappahattua sen kanssa joten eipä siinä sitten muu auttanut kun antaa pitää vaan! Tänäpäivänä onneksi kuosien ei tarvitse aina niin sopiakkaan yhteen ;) Varsinainen tyylitaituri siis tuo jätkä on. Ja hei, kengät ovat vilkkuvaa sorttia.


Perjantaina matkaamme H:n sekä Snipe Driven kanssa Turkuun keikalle. Ihan tosi mukavaa päästä pitkästäaikaa mukaan keikkareissulle. Eli Turkulaiset hoi, Klubilla nähdään!  :)

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!



Rakkautta rakkautta.

22.30

Siitä tulee kohta neljä vuotta, kun tämä erityisen ihana neitonen teki musta äiti-ihmisen ensimmäistä kertaa. Sen kunniaksi räpsästiin tänään "momfie". Mulla on ollut kiva päivä ja olen saanut tuntea itseni tärkeäksi. Kun lapset kasvavat, se tunne voimistuu äitienpäivä toisensa jälkeen. 

Muista sinä lukija ja äiti-ihminen. Olet korvaamaton ja rakas omallesi. Saat tuntea sen vielä monesti, sen lupaan.

Kun minusta äiti tuli. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.

22.17

Kuvassa pienen Piippiksen sekä äidin yhteinen lepohetki. 

Olen kuluneen neljän vuoden aikana ehtinyt kirjoittaa jo aikas monta postausta liittyen mun omaan äitiyteeni, mutta päätin kuitenkin sanoa muutaman sanasen aiheen tiimoilta tänäänkin. Koska äitienpäivä.  

Jokakerta kun musta on tullut äiti uudelle pienelle ihmiselle, on niihin hetkiin liittynyt aina jännitystä. Jokakerta se jännitys on ollut ihan omaa laatuansa. Jokakerta se hetki on ollut huikea ja rakas kaikesta huolimatta.

Kun Piippis syntyi, rankka synnytys sai yllättävän käänteen pikku-ihmisen ensimmäisen kiljahduksen jälkeen. Fyysinen koitos muuttui henkiseksi taistoksi. Ristiriitaisten tunteiden sekamelskaksi, jonka aikana itkin ja nauroin vuoronperään. Siitä kuitenkin selvittiin ja nyt muistelen haikeudella meidän yhteiselon ensimmäisiä päiviä haikaranpesän perhehuoneessa. Se oli oikeasti jotain niin ainutlaatuista ja kaunista etten osaa sanoin edes kuvailla. Diagnoosista huolimatta meillä kaikilla oli asiat tosi hyvin. 

Kun sitten 1,5 vuoden päästä PikkuW syntyi suunnitellulla sektiolla, vauvalla ei ollut hätää. Mulla oli. Sisäinen verenvuoto vei mut puoliltaöin uudestaan leikkaus-saliin ja jossainvaiheessa filmi katkesi. Olin huonona, mutta vauva oli alusta-asti super reipas ja hyvässä hoidossa. Leikkauksesta toipuminen vei parisen viikkoa ja sitten päästiinkin aloittelemaan vauva-arkea kahden pienen lapsen vanhempina. Olin kaikesta huolimatta tyytyväinen, että mun kohdallani päädyttiin suunniteltuun sektioon sillä W oli iso vauva ja painoi yli neljä kiloa syntyessään.

Ja sitten, sitten koitti tämän meidän ei niin suunnitellun yllärikolmosen syntymän hetki. Jälleen kerran heinäkuisena aamuna matkasimme Hyvinkään sairaalaan hakemaan vauvaa kotiin ja synnytystapana siis suunniteltu sektio. Leikkaus jätti traumat sekä mulle mutta ehkä eniten H:lle, joka seurasi sivusta kuinka elintoimintoni romahtivat hurjasti kesken operaation. H sanoi jälkeenpäin, että ensimmäisen kerran siinä hetkessä hän pelkäsi oikeasti menettävänsä mut. Mulle oli syntynyt edellisen leikkauksen jälkeen niin paljon kiinnikkeitä, että leikkaava lääkäri joutui hälyyttämään toisen lääkärin paikalle kesken sektion. Synnytys oli pitkä. Vihdoin ja viimein vauva syntyi ja pisteitä hän saikin sitten täyden kympin verran. Huokaisin syvään ja ummistin silmäni. Vasta heräämössä sitten sain kuulla, että vauva on viety lasten teholle. Hengitysvaikeuksia. Itkuhan siinä taas tulikin sitten. Olin ihan shokissa koska pelkäsin jotain pahaa tapahtuvan meidän ihanalle pikkutytölle.  Olin jo ehtinyt tuudittautua ajatukseen, että kaikki on vauvalla hyvin ja yritin keskittyä omaan paranemiseeni. 

Päällimäisenä kysymyksenä mielessä tietysti että "Miksi?!". Taas.

PikkuH oli sinnikäs sissi ja toipui oletettua nopeammin. 8 lääkäriä yrittivät yhteisvoimin selvittää, mistä hengitysvaikeudet johtuivat, mutta se jäi ikuiseksi mysteeriksi. Keuhkot saattoivat painua sektiossa kasaan? Ilmarinta? Jokatapauksessa tyttö parantui vuorokauden kuluessa ja sain hänet viereeni. Sen jälkeen myös oma toipumiseni alkoi.  Muistan, kuinka ensimmäisenä yönä leikkauksen jälkeen samassa huoneessa olevien kolmen muun vauvan itkut saivat jokakerta aikaan aivan järkyttäviä jälkisupistuksia! Itkin ja pyysin kokoajan vaan lisää lääkitystä. Koin fyysistä tuskaa, koska oma vauva oli toisella osastolla, liian kaukana minusta. Se oli ihan hanurista jos suoraan saan nyt tässä sanoa. Onneksi sitä kesti vaan sen yhden yön ajan.

Helppoja eivät ole olleet mun äitiyteni ensihetket, mutta tottavie joka hetki on ollut kaiken tämän arvoista. Mä olen niin onnellinen ja ylpeä näistä mun tyypeistä. Olen ylpeä siitä, että olen selvinnyt itsekkin kaikista koitoksista ja että mun vauvat ovat myös sen tehneet. 

Olen ylpeä myös omasta äidistäni, joka on aivan huikea pakkaus. Rakastava ja välittävä. Jos jonainpäivänä omat lapset ajattelevat ja tuntevat samallatavalla mua kohtaan, kuin mitä mä tunnen omaa äitiäni kohtaan, olen totisesti onnistunut tehtävässäni!

Ihanaa äitienpäivää kaikille ja haluan tässä nyt erityisesti onnitella useaa rakasta ystävääni, jotka kuluneen vuoden aikana ovat myös saaneet kuulla oman pienokaisensa rääkäisyn ensimmäisen kerran!

Äiti ja sisko, onnea! Rakastan.

<3






Blogiyhteistyö

Lapsi- sekä koiraystävällinen sisustushankita Vallilalta

15.52




Kuinka onnelliseksi tulikaan äiti-ihminen, kun uuden maton olohuoneensa lattialle sai! Ihan mielettömän onnelliseksi, voin kertoa. 

Kun muutettiin viimevuoden lopulla tähän uuteen kotiin, ostettiin me kahteen tilaan ihan uudet Vallilan isot matot. Menipäs siinä sitten muutama viikko, kunnes isäntä tiputti kynttilän lattialle ja steariinivana lensi kaaressa koko musta-valkoisen olkkarinmaton poikki ja niinkun arvata saattaa, siihen se jämähtikin sitten. Sekä isäntä, että steariini. Ei auttanut kikkakolmonen jos toinenkaan. Olin murheen murtama tovin, vaikka kyse olikin vaan matosta. Se oli kuitenkin uusi matto ja vieläpä rakastamani Vallila. 

No aika pian siinä sitten totuin ajatukseen, että nyt on vaan elettävä tuon raidoitetun maton kanssa, sillä heti perään ei ollut varaa uuttakaan ostaa. Menipä siinä sitten muutama viikko, kunnes löysin K-raudasta makuuhuoneeseen tämän Samba-maton ja sitten naista vietiinkin. Se tuntui paljaaseen jalkaan aamuisin niin super miellyttävältä, etten voinut olla haaveilematta, josko ehkä kuitenkin.. Ja sitäpaitsi, olisihan tuo pehmeä matto lapsillekkin paljon turvallisempi. Nyt kun talossa on yksi kävelemään opettelijakin. Ja mikä parasta, hapsumatossa ei näkyisi koirankarvatkaan!

Ja niinhän siinä sitten kävi, että viikonloppuna menin ja tilasin Vallilan verkkokaupasta olkkariin ihan uuden Gloryan. Ja vieläpä harmaana?! Eilen se sitten jo tulikin! Ihailtavan nopea toimitus, sanoisin. En olisi muutama viikko takaperin uskonut, että jonainpäivänä mun lattiallani on tummanharmaa matto. Nyt kun näitä kuvia katson, olenpas tosi iloinen siitä että rohkenin maton harmaana ostaa. 

Se on sitäpaitsi lapsiystävällinen väri. Ei näy muovailuvahat eikä tussit. Meidän perheessä ei nyt eletä valkoisen maton, eikä sohvan aikaa. Se fakta on hyväksyttävä.




Tähän mattoon on Taiga-tytön, sekä Taiga-tytön karvojen helppo maastoutua.




Siinä kelpaa nyt tepsutella ja siihen uskaltaa myös tehdä pomppuja rahilta..


Ei pelota ei.


Ja sitä on tosi kiva hiplata, koska se on niin super sileäkin! 



Tällähetkellä olohuoneen lattia on meidän perheen lempparipaikka. Hyvä fiilis jäi siis tästä ostoksesta. Pikkuhiljaa uudesta kodista alkaa kehkeytymään meidän perheen näköinen paikka. 

Tämän postauksen kirjoittelin yhteistyössä Vallila interiorin kanssa, ja teillä lukijoilla on nyt mahdollisuus myös tilata Vallilan verkkokaupasta -15%:n alennuksella keväistä uudistusta kotiin. Syöttäkää siis tilausvaiheessa kuponki-kenttään tunnus VALLILASS15. Tuo tunnus on voimassa toukokuun loppuun asti. 



Äidin seuraava diagnoosi?

18.19

Kolmosen syntymän jälkeen olen kärsinyt viheliäisistä vaivoista, ja nyt ajattelin niistä ihan avoimesta teillekkin kertoa. Josko lukijoiden joukosta löytyisi vaikka joku kohtalotoveri, joka osaisi kertoa mulle, onko koti/googlediagnoosini osunut mahdollisesti oikeaan.

Sori jo etukäteen seuraavasta. Luvassa naistenvaivoja roppakaupalla. 

Nämä vaivat alkoivat siis heti laitoksella. Vaikka itseasiassa raskausaikakin oli jo vaikea omituisten kramppien vuoksi. Mutta aloitetaan nyt vaikkapa siitä, että pissiminen tuntuu ikävältä. Ei kirvele, mutta sellainen epämukava pisto tuntuu tuolla jossain. 10 kk sektion jälkeen tilanne on edelleen sama. On sellaisiakin jaksoja, että olo on suht normaali mutta pääsääntöisesti tuntuu ikävältä.

Vaiva numero kaksi. Jokatoiset kuukautiset sattuu ja paljon! Jokatoiset ovat sitten puolestaan täysin kivuttomat. Tää on se oudoin osuus.

Vaiva numero kolme. Kovia kipuja alavatsalla esiintyy tiettyjen toimintojen jälkeisenä päivänä. Arvaatte varmaan mistä puhun? Jopa meillä on muutaman kerran ollut H:n kanssa myös kaksinkeskeistä aikaa ja parisuhdetta on paranneltu niinkun nyt asiaan kuuluu. Sori tästäkin tiedosta, mutta koska se oli olennainen osa ongelmaa niin oli pakko asiasta mainita.

No mutta jokatapauksessa, itse olen alkanut epäilemään että kärsin endometrioosista. Toisen sektion aikana kiinnikkeet kohdussa aiheuttivat yllättäviä sekä isoja ongelmia joten eikös tämä puhuisi myös endon puolesta? No lääkäriltähän näitä pitäisi kysyä ja kysynkin, kunhan saan aikaiseksi varata ajan itselleni.

Suurin ihmetyksen aiheeni on, että voiko endo puhjeta vasta synnytysten jälkeen? Raskaaksi tuleminen on ollut mulle aina vähän liiankin helppoa ja näitä kipuja ei aikaisemmin ole ilmennyt. 

Siinäpä asiani sekä ongelmani pähkinänkuoressa. Huomenna taas jotain ihan muuta.

Kirjoitin tästä, koska koen aiheen tärkeäksi ja koska myös endometrioosista on hyvä puhua ääneen. Toivoisin siis keskustelua ja kokemuksia.







Mun elämäni huippuhetket

22.55

Kun päätin menneellä viikolla kaivaa meidän järkkärin kaapista pölyyntymästä, tein samalla suurensuuren palveluksen itselleni sekä ennenkaikkea erittäin liikuttavan matkan meidän perheen lähimenneisyyteen. Tänään tyhjäsin kameran muistia koneelleni sillävälin kun mummi, pappa, lapset ja H putsasivat talon rännejä ulkona. Tämän kaiken löysin uudestaan..

Luvassa paljon kuvia. Ehkä sitten ymmärrätte mitä tarkoitan.

Muutama viikko ennen h-hetkeä. Melkeinpä tasan neljä vuotta taaksepäin. Autuaan tietämättömänä siitä, että erityisen upean vauvan lisäksi kohta tulee syntymään myös uusi Anna-Kaisa. 

Sisulla pungerretiin ;)

H otti omat levyt mukaan, ja Haikaranpesän synnytys-salissa pauhasi mm Leonard Cohen.

Ja niinkun naamasta näkee, nämä ovat ne viimeiset kovat supistukset epiduraalia odotellessa. Suosittelen varvistelua kaikille synnyttäjille. Mua se "auttoi" tuossa hetkessä.

Tää kuva sitten olikin se lopullinen "hanan avaaja". Vähän huolestunut, hämillään oleva äiti. Maailman suloisin pieni ihminen rinnalla. Luottavaisena ja kauniina.  Tästä alkoi meidän yhteinen matka. Meidän kumpaisenkin tämänhetkinen, onnellinen elämä. 

Huolirypyt isin kasvoilla voi helposti huomata. Tämä kuva otettiin n. puoli tuntia Piippiksen syntymän jälkeen. Pikkuhiljaa isin suupielet alkoivat nousta hymyyn tämän jälkeen. Koska rakastuimme. Niin totaalisen syvästi rakastuimme tähän pieneen Pirpanaan. Diagnoosi jäi toissijaiseksi tekijäksi.


Tässävaiheessa olin jo onnellinen äiti. Vein ylpeänä tuon pienen tyttösen sairaalasta kotiin ja tiesin, että näin oli tarkoitettu. 


<3

<3 <3

Sitten pompataankin Hyvinkään sairaalan synnytysosastolle. Ahdistaa. Jännittää. Kohta mun poikani tulee rääkäisemään ensimmäisen kerran ja tässä(kin) vaiheessa äiti on autuaan tietämätön siitä, mitä hälle itselleen tulee tälläkertaa tapahtumaan. Onneksi en tiennyt. Olisi ahdistanut huomattavasti enemmän.



Mutta toisaalta.. mitä vain täydellisen pienen suuren pojan vuoksi. PikkuW ja eka kylpy syntymän jälkeen. Ehkä kiltein vauva ikuna.
No mutta. Siinäpä ne. Kaikessa herkkyydessään. PikkuH:n syntymänhetket tallennettiin sitten jo iPhonella ja niitä laitan tänne mahdollisesti joskus myöhemmin. Tänään otin tytöistä kuitenkin tällaisia kuvia. 





Voittajafiilis! Me tehtiin tämä kaikki. Käytiin läpi tämä kaikki ja ollaan nyt tässä pisteessä.

Voisipa aika nyt ihan oikeasti pysähtyä hetkeksi tähän. Murehdin asioita, joilla en halua tätä tunteellista päivitystä pilata. Työasioita. Niitä pitää jo miettiä, eikä mulla tällähetkellä ole hajuakaan.

Kaikki lutviutuu parhainpäin, niinkun tähänkin asti on tapahtunut.



Suosituimmat

Facebook