Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu, että tähdet taivaalla ovat vinksahtaneet täysin väärään asentoon ja elämässä tapahtuu hilppasen verran liikaa ei-toivottuja asioita? Meillä on nyt ollut vähän sellaista meininkiä ilmoilla. Kerroinkin edellisessä postauksessani, että olemme syksystä asti sairastelleet tosi paljon ja olen joutunut olemaan aivan liian paljon pois töistä - oikeastaan pois ihan kaikesta kodin ulkopuolisesta elämästä.
Sairastelusuma eskaloitui tänään tiistai-aamuna, kun jouduimme hälyyttämään ensihoitajat kotiimme. Yksi meistä viidestä pomppasi ilmeisesti liian pikaisesti 39 asteen kuumeessa sairaspedistä vessaan, kun silmissä sumeni ja lopputulemana hän löysi itsensä makaamasta saunan lattialta päätä kivistäen. Olin itse juuri tullut suihkusta ja tein aamiaista keittiössä, kunnes kuulin kamalan rysäyksen! Huolestuin kun huutoni ei saanut vastakaikua ja tilanteen kauheus valkenikin minulle hyvin pian saunalle sännätessäni.
Onni onnettomuudessa, että selvisimme lievällä aivotärskyllä ja mojovalla pääkuhmulla tapahtuneesta. Asianosainen sai oikeat dropit ja toivottavasti tauti nyt lähtee pikkuhiljaa talttumaan isukiltakin. Tilanne oli tosi jännittävä lapsille, mutta hyvä muistutus myös siitä, että sairaana tulee levätä ja kuunnella kroppaa tarkasti. Keskimmäisellä ipanalla on samanlaista taipumusta (melko lievässäkin kuumeessa päässä alkaa pyörimään) ja yleensä hän voikin todella pahoin sairastellessaan. Itse olen välttynyt huimauksilta, mutta esimerkiksi oma äitini oli todella herkkä pyörtyilemään.
(Tapahtuman jälkeen juteltiin paljon ja syötiin lettuja. Pian ikävät tuntemukset hälvenivät.)
Olen melko harvakseltaan yleensä itse kipeä, mutta kulunut puolivuotinen on tehnyt poikkeuksen tässä asiassa. Tuntuu kurjalta, kun poissaoloja töistä on kertynyt normaalia enemmän sekä oman, että lasten kipuilun vuoksi. Yllättävää kuitenkin, että parisen viikkoa sitten sairastettuani kolmannen koronan, tarttui se tällä kertaa ainoastaan Piippikseen. Neito-parka joutui sitten vielä Mykoplasman hyökkäyksen kohteeksi heti perään, ja keuhkokuumeenkin kirsikkana kakun päälle pukkasi! Tulipahan tutuksi Uuden lastensairaalan päivystyskin, sekä sen henkilökunta - oli oikein hyvä kokemus meille kaikille. Jos niin nyt voi sanoa, kun keuhkotaudista puhutaan.
No mutta, tässäkään kohtaa en halua liikaa antaa sijaa negatiivisille tuntemuksille ja haluan ehdottomasti uskoa, että tästä on suunta vain ja ainoastaan kohti valoisampaa arkea. Kevät tulee ja auringonvalo lisääntyy, kyllä tämä ihan varmasti vielä iloksi muuttuu!
Muistan kun kaksi vuotta sitten tuijottelin pohjoisen kodin vintillä ikkunasta lähikoivussa saalis suussaan istuvaa Helmipöllöä ja ajattelin, miten onnellinen ihminen voikaan olla! Että voin tällaistakin kauneutta sivusta seurata?! Näin jälkeenpäin olen pohtinut, että valmisteliko tuo hämmentävän upea pesintätapahtuma minua tulevaan kevääseen? Oman äidin - parhaan ystäväni kuolemaan.
Valtaisa onnellisuusryöppy ennen kaikista isointa surua?
Vanhempieni menetys on ollut elämäni vastoinkäymisistä suurin ja edelleen tuntuu, että työstän vieläkin selviytymistä ja uuden elämän opettelemista - ilman oman isän sekä äidin tukea ja turvaa.
Toisaalta, kun on elämässään saanut kokea pääsääntöisesti ihan järjettömän paljon onnellisia, ihmeellisiä ja hyviä asioita, on ehkä himpun verran helpompi antaa tilaa tällaiselle hieman harmaammallekin ajanjaksolle. Olen lapsuudesta asti saanut elää rakastavassa ja lämpöisessä ympäristössä, joten omillensakin on helppo tarjota sitä samaa nyt sekä tulevassa.
Kiitokset kajahtaa äidille ja isälle tähtösiin! Ikävä on.
Mutt niin, elämän on nyt jatkuttava ja harmaa saapi toistaiseksi jo väistyä! Tästä syystä olen päättänyt ottaa blogin jälleen mukaan matkallemme. Kirjoittaminen kun on yksi tärkeä tekijä oman hyvinvointini ylläpitämisessä - on ollut seitsenvuotiaasta asti. Se pitää myös aivot kivassa vireessä ja tekee kaikinpuolin erittäin hyvää mielenterveydelle.
Allaolevan kuvan myötä tästä hetkestä alkaa aurinkoisempi ajanjakso. Sen päätän justiinsakin nyt!
Tässä muutama viikko taaksepäin "PikkuW" eli keskimmäisemme löysi kunnolla blogini, ja innostui lukemaan vanhoja postauksia oikein urakalla.
"Äiti tää sun blogihan on ihan aarreaitta!",
tokaisi hän sitten.
Mamman silmät siinä vähän kostuivat. Vielä tänne aarreaittaan mahtuisi lisääkin matskua, siispä antakaamme mennä! Tulevan vuoden aikana tulemme muistelemaan, pohtimaan, märisemään, iloitsemaan, rakastamaan, unelmoimaan, toteuttamaan unelmia ja ennenkaikkea kertomaan elämänmakuisesta arjestamme, joka sisältää ihan himpun verran extraa.
