"Kaapollakaan ei oo tukkaa eikä sullakaan, mut sä oot silti ihana!",

näin totesi kuopuksemme eilen mummille, kun yhdessä aurinkoista kesäpäivää vietimme. Mummi toipuu hitaasti, mutta  toipuu kyllä hyvin ja olotila kohenee päivittäin. Olemme onnellisia siitä, että mummin kantasoluhoidot on nyt kahlattu läpi ja supernaisemme suoriutui hienosti koettelemuksesta.

Syöpä. Se tavoitti yhtäkkiä yllättäen meidän perheemme joulukuussa 2017, vaikka aina uskoin jotenkin hassulla tavalla olevamme siltä suojassa. Eihän sitä suvussa juurikaan ole - kaikkea muuta senkin edestä. Syöpä on ennakko-odotuksista huolimatta nyt myös mun ja meidän koko suuren jengimme arkipäivää, ja  siksi haluankin myös silloin tällöin kirjoitella mokomasta. Sen vaikutuksesta meidän elämään.

Yksi kolmesta. Hitto soikoon! Se tulee tavalla tai toisella hyvin todennäköisesti koskettamaan meistä jokaista. Se on kamalaa. Se kosketti minua jo ennen äidin diagnoosia kerran aikaisemminkin.

 Tänään haluan kertoa teille siitä, miten lapset kokivat mummin kolmeviikkoisen poissaolon arjen ympyröistä. Mummi kun on papan kanssa yksi rakkaimmista, naapuri ja parhain ystävä. Arjen pelastaja. Mummi oli eristyksessä 3 viikkoa, koska vastustuskyky oli nollissa sytostaattien sekä kantasolujen palautuksen johdosta. Lapset ikävöivät päivittäin, mutta onneksi tavoitimme puhelimella hänet suurimmissa suruissa ja videopuheluitakin soiteltiin. Kiitos whatsapp. 

On ollut hämmentävää huomata, miten kaikki tuo ikävä on kunnolla puhjennut vasta nyt kun mummi on palannut takaisin kotiin.  Ei varmasti ole yllättävää kun kerron, että kaikista rankimmin tämän koki meidän super herkkä erityisneitomme. Piippiksen reaktio tuli pienellä viiveellä. Nyt ei päästä irti mummista. Silittelee alati poskea ja itkee aika-ajoin lohduttomasti. Ei saa tarpeekseen.  Toipilas itsekin liikuttui eilen kyyneliin pienen ihmisen rakkaudenosoitusten lomassa.

Eilen tosiaan lähdimme lasten toivomuksesta mummolaan ja siellä ollessamme huomasin yhtäkkiä, että Piippis nyyhkytteli mummin ja papan sängyllä. Tiedustellessani itkun syytä Piippis kysyi kyynelten seasta: "Missä mummi on?". Mummi oli hetken aikaa takapihalla ja pienen ihmisen hätä kasvoi sfääreihin. Ennen tätä neiti valtasi "pikkumummin" sylin takapihalla ja lauloi itse keksimäänsä laulua Tuu tuu tupakkarullan-sävelellä. "Mummi ooon ihanaaa, mummi oooon ihanaaa, mummiii oooon ihanaaa, muuummi ooon iiihanaa.."

Lapset ovat jotenkin vaan niin  huikeita tällaisen suuren sairauden keskellä. Kertaakaan eivät ole häkeltyneet kaljusta päästä. Ennen sairautta mummilla oli pitkät vaaleat hiukset, mutta niiden katoaminen ei ole hämmentänyt heitä hetkeksikään. No näin rehellisesti sanottuna en kyllä minäkään ole säikähtänyt uutta lookia. Äiti on kaunis, todella.

Tämän sairauden myötä on avautunut myös erityislapsen ja "normilapsen" luonne. Meidän esikoinen ottaa hetkestä kaiken irti ja suukottaa jatkuvasti- ihan koko ajan. Kaksi muuta laukovat kohteliaisuuksia ohimennen ja hyppäävät silloin tällöin kainaloon. Jokainen hetki näiden pienten kanssa on mummille kultaakin kallimpaa ja lääkkeistä parhainta. Jokainen reaktio. Jokainen hellyydenosoitus.

Mä itse joskus ihan häpeän suhtautumistani tähän kaikkeen. Välillä tuntuu etten osaa olla tukena kaikista rakkaimmalleni. Haluaisin aina silloin tällöin pyyhkiä mielestäni koko sairauden. Fuck cancer.

 Ylläoleva kuva on otettu vuosi sitten. Siinä kuvassa on mun rakas äiti ja rakas sisko. Kukapa olisi uskonut mitä tuleva syksy ja talvi tuo - vaan eipä sillä väliä. Kaikesta selvitään ja myeloomalle näytämme närhen munat. Ni!

Kohta juhlitaan. Sen lupaan.