"Kaapollakaan ei oo tukkaa eikä sullakaan, mut sä oot silti ihana!",

näin totesi kuopuksemme eilen mummille, kun yhdessä aurinkoista kesäpäivää vietimme. Mummi toipuu hitaasti, mutta  toipuu kyllä hyvin ja olotila kohenee päivittäin. Olemme onnellisia siitä, että mummin kantasoluhoidot on nyt kahlattu läpi ja supernaisemme suoriutui hienosti koettelemuksesta.

Syöpä. Se tavoitti yhtäkkiä yllättäen meidän perheemme joulukuussa 2017, vaikka aina uskoin jotenkin hassulla tavalla olevamme siltä suojassa. Eihän sitä suvussa juurikaan ole - kaikkea muuta senkin edestä. Syöpä on ennakko-odotuksista huolimatta nyt myös mun ja meidän koko suuren jengimme arkipäivää, ja  siksi haluankin myös silloin tällöin kirjoitella mokomasta. Sen vaikutuksesta meidän elämään.

Yksi kolmesta. Hitto soikoon! Se tulee tavalla tai toisella hyvin todennäköisesti koskettamaan meistä jokaista. Se on kamalaa. Se kosketti minua jo ennen äidin diagnoosia kerran aikaisemminkin.

 Tänään haluan kertoa teille siitä, miten lapset kokivat mummin kolmeviikkoisen poissaolon arjen ympyröistä. Mummi kun on papan kanssa yksi rakkaimmista, naapuri ja parhain ystävä. Arjen pelastaja. Mummi oli eristyksessä 3 viikkoa, koska vastustuskyky oli nollissa sytostaattien sekä kantasolujen palautuksen johdosta. Lapset ikävöivät päivittäin, mutta onneksi tavoitimme puhelimella hänet suurimmissa suruissa ja videopuheluitakin soiteltiin. Kiitos whatsapp. 

On ollut hämmentävää huomata, miten kaikki tuo ikävä on kunnolla puhjennut vasta nyt kun mummi on palannut takaisin kotiin.  Ei varmasti ole yllättävää kun kerron, että kaikista rankimmin tämän koki meidän super herkkä erityisneitomme. Piippiksen reaktio tuli pienellä viiveellä. Nyt ei päästä irti mummista. Silittelee alati poskea ja itkee aika-ajoin lohduttomasti. Ei saa tarpeekseen.  Toipilas itsekin liikuttui eilen kyyneliin pienen ihmisen rakkaudenosoitusten lomassa.

Eilen tosiaan lähdimme lasten toivomuksesta mummolaan ja siellä ollessamme huomasin yhtäkkiä, että Piippis nyyhkytteli mummin ja papan sängyllä. Tiedustellessani itkun syytä Piippis kysyi kyynelten seasta: "Missä mummi on?". Mummi oli hetken aikaa takapihalla ja pienen ihmisen hätä kasvoi sfääreihin. Ennen tätä neiti valtasi "pikkumummin" sylin takapihalla ja lauloi itse keksimäänsä laulua Tuu tuu tupakkarullan-sävelellä. "Mummi ooon ihanaaa, mummi oooon ihanaaa, mummiii oooon ihanaaa, muuummi ooon iiihanaa.."

Lapset ovat jotenkin vaan niin  huikeita tällaisen suuren sairauden keskellä. Kertaakaan eivät ole häkeltyneet kaljusta päästä. Ennen sairautta mummilla oli pitkät vaaleat hiukset, mutta niiden katoaminen ei ole hämmentänyt heitä hetkeksikään. No näin rehellisesti sanottuna en kyllä minäkään ole säikähtänyt uutta lookia. Äiti on kaunis, todella.

Tämän sairauden myötä on avautunut myös erityislapsen ja "normilapsen" luonne. Meidän esikoinen ottaa hetkestä kaiken irti ja suukottaa jatkuvasti- ihan koko ajan. Kaksi muuta laukovat kohteliaisuuksia ohimennen ja hyppäävät silloin tällöin kainaloon. Jokainen hetki näiden pienten kanssa on mummille kultaakin kallimpaa ja lääkkeistä parhainta. Jokainen reaktio. Jokainen hellyydenosoitus.

Mä itse joskus ihan häpeän suhtautumistani tähän kaikkeen. Välillä tuntuu etten osaa olla tukena kaikista rakkaimmalleni. Haluaisin aina silloin tällöin pyyhkiä mielestäni koko sairauden. Fuck cancer.

 Ylläoleva kuva on otettu vuosi sitten. Siinä kuvassa on mun rakas äiti ja rakas sisko. Kukapa olisi uskonut mitä tuleva syksy ja talvi tuo - vaan eipä sillä väliä. Kaikesta selvitään ja myeloomalle näytämme närhen munat. Ni!

Kohta juhlitaan. Sen lupaan.

Kun katson omia vanhempiani, en voi kuin ihailla heidän rakkautensa lujuutta ja sitä kuinka söpöjä yhdessä ovat!

47 avioliittovuotta pitää sisällänsä lukuisia asioita sekä tapahtumia, jotka ovat juurruttaneet nämä kaksi sielunkumppania lujasti yhdeksi. Ovat 9 kertaa saaneet tavata uuden pienen lapsenlapsensa ja rakastaneet jokaista ensitapaamisesta asti - sydämiensä pohjasta. Rakentaneet yhdessä kolme kotia, ja niistä jokaisessa on ollut koko perheen hyvä olla sekä elää. Antaneet kaikkensa kolmelle yhteiselle ipanalle ja pitäneet äärettömän hyvää huolta. Koti on aina ollut turvallinen ja rakkauden täyttämä.

Kun elämässä kohtaa läheisen vakavan sairauden, on se aina kova paikka. Tämä tehokaksikko ei myöskään ole siltä elämässään välttynyt, mutta jaksavat kumpikin "sairastaa" toisen rinnalla ja antaa kaiken rakkautensa sekä tukensa. Hymy ja huumori ei hyydy, vaikka totisia paikkoja matkan varrelle on mahtunutkin.

En usko että pitkään ja hyvään avioliittoon olisi olemassa mitään tiettyä kaavaa. Toiset ihmiset vaan ovat toisillensa täydellisen oikeita, ja se takaa rakkauden kestävyydelle sekä liiton toimivuudelle tukevan pohjan.

Nuo kaksi ihmislasta tuossa kuvassa ovat olleet 47 vuotta toisillensa juuri sellaiset - niin oikeat!
 .

 47 kertaa onnea rakkaat äiti ja isi hääpäivän johdosta! 

<3

Ajatukset ovat sekaisin, mutta silti koen suurta tarvetta päästä purkamaan kaiken tämän sekamelskan tekstin muotoon. Yritän siis tehdä sen - yhtä rehellisesti kuin ennenkin.

Te lukijat olette huomanneet varmasti blogipostausten vähenemisen kautta, että kuluneet kolme kuukautta mun elämästäni on olleet hyvin kiireistä ja rankkaa aikaa. Syksyn flunssaepidemiat tekivät opiskeluiden alkamisesta erittäin haastaavaa, ja tuo perheen sisäinen sairastelu on jatkunut jotakuinkin taukoamatta ihan tähän päivään asti. Näistä nyt olenkin niin paljon jo teille valitellut, että säästän toistamiselta tällä kertaa. Summa summarum, sairastelutilanne perheessämme on näköjään nyt pysyvä ja vakio.

Se mitä tulee meidän perheeseen ja läheisteni tuuriin on pakko sarkastisesti todeta, että tartuttamamme flunssa joka äityi mummin kohdalla keuhkokuumeeksi asti, oli suuri onni sekä siunaus. Saattanee kuulostaa hassulta, mutta tälle jengille täysi tosi.

Rakas mummi joutui viime viikolla sairaalahoitoon korkean kuumeen ja kylkikivun vuoksi, ja hyvin pian hän sai keuhkokuume-diagnoosin. Tiistai-iltana kun ajelin töistä kotiin, sain kuulla isältäni puhelimen kautta ne sanat, joita jokainen meistä perheenjäsenistä oli ehkä jollain tavalla osannut pelätä, mutta pahin pelko oli ehtinyt jo hyvien uutisten myötä väistyä taka-alalle:

"Äidin tilanteessa kyse olikin nyt vähän vakavammasta kuin mitä alunperin luultiin.."

"Syöpä?!"

"Jotain sinne suuntaan.."

Meinasin kolmen kilometrin matkalla ajaa kaksi kolaria.

Tuon kolmen kilometrin matkalla ehdin myös sysätä ajatuksissani kaiken sisältä kumpuavan vihan yhden jos toisenkin ihmisen niskaan - niin vihainen olin maailmalle. Että miksihän helvetissä meidän perheen pitää joutua kokemaan näin paljon kaikkea tätä?! Eikö tämä kaikki sairastelu ja koettelemus voisi kääntyä vihdoin jo noususuhdanteeseen? Tätä on kestänyt jo liian kauan.

Huoli äidin (ja myös isän) voinnista oli suuri ja ajoin suorinta tietä mummolaan lasten ja papan luokse. Siellä odottelimme tovin, että mummi ja siskoni saapuu paikalle selventämään tilannetta. 

Kun halasin äitiä ja siskoa heidän saavuttua kotiin, ei sanoja juurikaan tarvittu. Kyyneleet vierivät jokaisen poskelle ja viesti oli selkeä. 

"Rakastamme isosti ja selviämme tästäkin karikosta".

Oli aika kuulla tarkemmin, että mistä tässä kaikessa nyt on kyse. Perheemme arkeen astui mukaan nyt krooninen verisyöpä, joka parhaimmassa tapauksessa voi elää matkassa mukana kymmeniäkin vuosia. Vaikeusasteita on 3. Luuydinpunktion tulokset tavoittavat meidät ensi viikolla ja nyt ei auta kun vaan odottaa.

Kuluneiden päivien aikana olen miettinyt paljon elämää ja sitä, kuinka ikävöinkään lapsuuden huoletonta aikaa. Toisaalta samantien tuon diagnoosin kuultuani rupesin ihan eri tavalla arvostamaan  tätä hetkeä. Eikö se juuri ole se kaikista paras tyyli elää elämää itsensä sekä läheistensä kanssa, olla kiitollinen tässä hetkessä? 

Ja mikä onni että saimme kuulla tästä nyt, kun normaalisti tämä tauti voi edetä piilevänä vuosikaudet! Keuhkokuumeen ansiosta varjoainekuvaus paljasti tilanteen vahingossa. Hyvä siis, että tämä tapahtui tällä viikolla - tässä hetkessä. Tapahtunut se olisi kuitenkin jossain vaiheessa ja silloin tilanne olisi satavarmasti ollut huonompi.

Voin kertoa, että nyt löytyy taistelutahtoa ja rakkautta kumpaisellekin vanhemmalle. Viisinkertaisesti olemme mukana ihan joka hetki. Ei ole mitään tärkeämpää, kuin saada rakkaat mummi sekä pappa kuntoon. On tullut aika maksaa "potut pottuina", sillä tuo kaksikko on pitänyt 6 vuotta meidän perheen "täysipäisenä" tarjotessaan jokaviikkoista apuansa ja tukeansa ihan kaikessa. Aina olemme puhaltaneet yhteen hiileen ja sen tulemme tekemään nyt jos koska!

<3

En tänään oikein osaa kertoa nyt mitään muuta. Palailen kuitenkin pian, sillä mulla alkoi juuri kuukauden kestävä joululoma ja se saapui parhaimpaan mahdolliseen hetkeen..