Arki

Äidin pohdintaa - millainen kasvattaja olen omilleni?

17.30

Kun ensimmäinen lapseni aloitti eskarin kolme vuotta sitten, ryhdyin täysin uudella tavalla tarkkailemaan itseäni kasvattajana. Välillä itsekritiikki kasvoi sfääreihin ja syyttelyäkin aina aika-ajoin oli ilmoilla. "Ei hitto, mun lapset eivät vielä osaa kuoria perunaa tai käyttää saksia!"-tyyppisiä ajatuksia lähinnä - ei sen vakavampaa onneksi. Ja tähän väliin mainittakoon, että nämä tällaiset ajatukset puhkesivat oikeastaan kunnolla vasta keskimmäisen kohdalla. Piippiksen motoriikka ei vieläkään pelitä sillä tavalla, ettäkö näitä taitoja voitaisiin sataprossaisesti vaatiakaan.

Edelleenkään perunan kuoriminen ei ole se helpoin asia maailmassa kenellekään ipanoista, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa tämäkin taito alkaa karttumaan..  

Olen aika "lepsu" vanhempi sekä kasvattaja mutta vaikka herkästi joustan periaatteistani, on muutama asia joihin tarraan kasvatuksellisessa mielessä ehdottomasti:

* Kiroilu. 
Vaikka sukujuureni ulottuvat hyvin vahvasti Etelä-Pohjanmaan seudulle, lapsukaisiltani en salli  "leviää kiroolua mihinään nimes!". Itseltäni nyt vähän turhan usein lipsahtaa kirosana jos seuraavakin, mutta onneksi toinen meistä vanhemmista on tässäkin asiassa maltillisempi. Ja meidän perheen sääntöjen mukaan aikuisilta saa välillä lipsahtaa, mutta lapsen suuhun ei rumat sanat missään tilanteessa sovi (myönnän ristiriidan tässä asiassa). Viime aikoina olen huomannut keskimmäisen kohdalla, että pientä kokeilua on selkeästi ilmoilla. Toistaiseksi suusta on livahtanut vaan lähinnä se "P****" pariin otteeseen, mutta joka kerta asiasta on keskusteltu tiukkasanaisesti. Katumus on aina vahvasti läsnä. Joskus niinkin isosti, että koen asiasta jo vähän huonoa omaatuntoa. Sanojahan ne vain ovat. 

Mutta niin, hyvin pärjäävät siis toistaiseksi tällä saralla. Teinivuosia odotellessa..

Mun korvaani särähti yksi päivä jo se, kun Piippis tokaisi isällensä että "Täällä on pirun kylmä, pistä se ovi kiinni!". Ja siis nythän tuo naurattaa. Se oli aikasta koominen tilanne taas kaikenkaikkiaan. Ja näitä tilanteitahan riittää - siis että pitäisi pysyä vakavana vaikka naurattaa ihan.. no.. pirusti.

*Pelaamisen rajaaminen
Niin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut useasti tuntea olevani maailman kamalin mutsi, kun olen mennyt patistamaan poitsun pois koneen tai puhelimen ääreltä muihin hommiin. Uusi pestini lastensuojelun puolella on kuitenkin availlut silmiä aika isosti tämän pelaamisaddiktion suhteen ja koen, että omallani on kaikki mahdollisuudet joutua samanlaiseen koukkuun kuin monella peliongelmaisella nuorella, jos en ajoissa puutu tähän asiaan. Selväähän se on, jos jäbä itse saisi päättää niin pelaisi yötä-päivää Fifaa! Ja mielellään tietysti isin kanssa. Isi onneksi on äiskän kanssa samoilla linjoilla siinä, mitä tulee tähän. Ja onneksi pojan elämässä on se ihan oikeakin jalkapallo! 

Tyttöjen suhteen Fifa ei luonnollisesti ole ongelma, mutta iPad on. Samat sävelet siis heidänkin kanssaan. Rajat on vedettävä. Ei auta.

*Siivoaminen
Meidän huushollissa äiti ei enää yksin nurkkia puunaile. Äiti on nimittäin ihan liian väsynyt sellaiseen. Kun siivoaminen aloitetaan, se tehdään lähestulkoon aina yhdessä. Homma startataan lelujen sekä vaatteiden lattialta keräämisellä (tässä Piippis on ihan haka). Pienin rakastaa pölyjen pyyhkimistä sekä pyykkien ripustamista, mutta keskimmäiselle ei nyt varsinaisesti ole sellaista lempparihommaa vielä löytynyt, heh. Äiti siis toimii edelleen osittain työnohjaajana ja jakelee hommat, joita sitten vastahakoisesti noudatetaan. Siisti koti, hyväntuulinen äiti. Win win tilanne siis kaikille. Ja yllätyksekseni olen huomannut että kun yhdessä tehdään, siistiytyy koti vähän niin kuin puolihuomaamatta. Ja nopeasti. 

*Kiusaaminen
Viimeinen vaan ei vähäisin. Kun katselen omiani ja sitä, miten toisia ihmisiä kohtelevat, koen edes yhdessä asiassa onnistuneeni ihan hirmu hyvin. Mulla on tosi herkät ja empaattiset ipanat -  ja kyllä väitän että pystyisin myöntämään senkin jos näin ei olisi. Isältänsä varmasti nuo parhaat puolet perineet, sillä hän jos kuka on rauhallisuuden multihuipentuma. Ja kovin kilttikin.
Huomaan että ekaluokkalaiseni tarttuu lujasti epäkohtiin omassa koulussansa, ja kovin avoimesti meidän vanhempien kanssa asioista juttelee täällä kotona. Hän on itsekin saanut tuta näitä ikäviä tilanteita ja minä leijonaemona sitten tietysti heti niihin tarttunut - joko opettajan tai suoraan toisten lasten vanhempien kautta. 

Nollatoleranssi kiusaamiselle siispä. Jokaista ihmistä tulee arvostaa sekä kunnioittaa, ja heikomman puolelle on aina asetuttava. Tämän voi kyllä lapsellekin opettaa.

Joskus mietin, että reagoinko liian herkästi. Mä itse näen tämän kiusaamisasian vaan niin jäätävän isona ongelmana, että on mielestäni jopa kohtuutonta vaatia että koulussa henkilökunta pystyisi pistämään stopin valtakunnallisesti näin suurelle ongelmalle. Kyllä meillä vanhemmilla on tässä asiassa suurin rooli ja tärkeää on, että rehellisesti toistemme kanssa asioista keskustelemme sekä epäkohtiin tartumme. Kiitollinen saan olla siitä, että mun poikani kaveripiirissä on ihan mahtavia äitejä ja isejä, joiden kanssa voidaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Se on meidän lapsillemme suuri etuoikeus. Toivoisin että kaikilla tilanne olisi samanlainen. Ja ennenkaikkea toivoisin, että tämä viimepäivien aikana lööpeissä ollut superhuippuihanajatärkein video tavoittaisi Suomen jokaisen koululaisen. Pienikin tasaisin väliajoin ajoittuva ivailu voi aiheuttaa herkälle lapselle elinikäiset haavat. Toiselle itsetunnon pilareiden rakentaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin toiselle. Se vaan on niin. Väitän tietäväni mistä nyt saarnaan. 



Ja loppuun vielä yksi rehellinen tunnustus. On nimittäin yksi asia, jossa koen kasvattajana olevani vielä kisälli. Sokeria meidän perheessä syödään edelleen liikaa. Tavoitteena saada toteutettua 1 tai 2 herkkupäivää viikkoon, mutta vielä ollaan rehellisesti sanottuna jokusen matkan päässä siitä. Suun terveydestä pitävät huolen Herra Hakkaraiset sekä muut xylitol-tuotteet, mutta sokerikoukku onkin sitten jo vähän toinen asia -se lienee meillä koko perheen ongelma. Ei me nyt kourakaupalla sokrua vedetä, mutta päivittäin jotain pientä kuitenkin. Rajan olen vetänyt kuitenkin siihen, että jos ei oikea ruoka maistu niin sitten ei herkkujakaan saa.

Irtokarkit. Mokomat! Tässä otos parin viikon takaa, kun piipahdimme viikonloppuostoksilla Jäken Prismassa. Piippis syö vaan Pätkiksiä. Se joogaa näissä hyllyväliköissä.


Tähän loppuun vielä tosi lyhyt hyvänmielen-video, joka sivaltaa tätä kasvatuskeskustelua ehkä yhteisen ajan tärkeyden korostamisen saralla. Olkoon se sitten aamupalahetki kahvilassa, lautapeliä olohuoneen lattialla tai vaikkapa Frozen 2 ennakkonäytös paikallisessa leffateatterissa..





Onnen hetkessä voi aistia.

Isä

Sankarillemme

19.00

Hyvää huomista synttäriä rakas isä sinne tähtösiin! Ei sellaista päivää , ettäkö en sinua ajattelisi. Sellaista ei enää tule. Elät rakkaittesi sydämissä, muistoissa sekä ajatuksissa - joka hetkessä. 

Pienin lapsenlapsistasi ei tänään ollut halukas tulemaan haudalle, mutta hetken suostuttelun jälkeen saimme hänet mukaan. Kotiin palatessamme selvisi, että hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin haudan äärellä ja sanoitti ääneen olevansa helpottunut että niin ei tapahtunut. Juttelimme siinä sitten aiheesta tovin. Isoveli kertoi siskolle, että siinä ei ole mitään pahaa vaikka haudalla vähän itkettäisikin. Me muut tietenkin komppasimme.

Juhlapäiväsi kunniaksi halusimme isä laittaa leposijasi kauniiksi. "Minua niin itkettää, on kova ikävä pappaa!", sanoi Piippis autolle takaisin kävellessämme. Tämän jälkeen lähetti lentosuukot taivaalla tuikkivalle tähdelle ja huikkasi "Rakastan sinua pappa!". Sinä pappa varmasti otit hymyillen ne suukot vastaan. 



Auton luona olin kuulevinani pöllön huhuilua. Hautausmaa oli hiljainen ja me olimme ainoat paikalla olevat. 

On niin iso ikävä sua. Silti mulla on hyvä olla - koska sulla on hyvä olla. Katsoin tänään kaunista äitiä lohenpunaisessa toppatakissaan ja mietin taas hetken teidän kahden koko eliniän kestänyttä yhteistä taivalta. Sinut voi melkein nähdä siinä äidin vieressä edelleen. Et sinä hänen luotansa pois ole mennyt. Kaksin kuljette.

Pian matkaan pohjanmaalle saattelemaan isosiskosi luoksesi. Jätän muun perheen kotiin. 
Liikaa kyyneleitä pikkuväelle vastaanotettavaksi näin lyhyellä aikavälillä. 

Suru ja kaipaus tulee näkymään täällä blogissakin vielä aika-ajoin, minun on sille annettava aikaani ja tilaa. Töissä en ehdi miettimään mutta huomaankin, että vapaapäivät menevät edelleen enemmän tai vähemmän kyynelehtiessä. 

Onneksi huomennakin saan rauhassa kotona muistella, kiittää, itkeä ja nauraa. Täyttäisit 68-vuotta. Saisinpa halata.

Arki

Hui haipakkaa!

6.43

Väitänpäs, että vasta nyt ihan oikeasti tiedän mitä ruuhkavuodet tarkoittavat. Meidän perheelle se tarkoittaa kahta työssäkäyvää vanhempaa sekä kolmea alle kymmenvuotiasta, joista kaksi nuorinta ovat päässeet jo ihanasti harrastamisen makuun. 1 kalenteriviikko sisältää juuri tämänhetkisessä arjessamme kolmet futistreenit sekä yhden keijujumpan. Tämän lisäksi on pelejä ja turnauksia. Ja niin, äidin tekemä kolmivuorotyö sekä isän kerran kuukauteen sisältyvä 24/7 päivystysviikko levittää aika kivasti tätä valmiiksi vähän sekaisin olevaa pakkaa.

Huippufiilis on ollut huomata, että jokaisesta viikosta olemme kaikesta huolimatta kunnialla selvinneet - jonkin verran toki on jouduttu joustamaan. Taksikyydit otimme vuoden tauon jälkeen takaisin arjen kiemuroita loiventamaan ja toistaiseksi olemmekin olleet super tyytyväisiä, että tämän päätöksen jälleen uskalsimme tehdä. Piippiksellä on ihanat kuskit ja tyttö haluaa aina aamuisin mennä valmiiksi ulos odottamaan kyytiänsä - niin kivaa se taksissa matkustaminen kertakaikkiaan on!

Piippiksellä ei tällä hetkellä ole terapiakäyntejä ollenkaan, mikä on tietenkin tytön motoriikan (ennenkaikkea hienomotoriikan) sekä puheen kehittymisen kannalta tosi huono juttu. Kela ei ole myöntänyt meidän perheelle enää lisää puheterapiaa ja ilmeisesti päättäjät siellä jossain kokevat (häntä koskaan tapaamatta) , että Piippiksen puhe on nyt tarpeeksi selvää - vaikkakaan näin ei todellakaan ole! Nyt sitä terapiaa vasta tarvittaisiinkin, kun neitokainen on innokas höpöttelemään mutta puhetta pitäisi saada vielä huomattavasti selkeämmäksi - jotta myös ulkopuolisten ihmisten olisi helpompi hänen juttujansa tulkita. Vaan minkäs sitä byrokratialle mahtaa?! Sen faktan olemme tahtomattamme joutuneet tässä vuosien varrella hyväksymään. Oispa rahhaa! (sanoisi tyttöjemme suuri idoli Kikka Vaara) , niin voisimme ostaa tyttärellemme yksityisiä palveluita mahdollisimman hyvän ja sujuvan tulevaisuuden takaamiseksi..

No mutta. Jos nyt jotain positiivista pitäisi tuosta terapioiden poisputoamisesta etsiä niin se olkoon vaikkapa juurikin tämä aikataulullinen seikka. Ynnätä nyt vielä tähän hulinaan kolme terapiakäyntiä viikkoon, niin aikamoista kiirusta ja organisointia riittäisi kyllä viikon jokaiselle päivälle.


Vaan vielä on yksi aukko täytettävänä ja nyt hakusessa olisikin vielä Piippikselle oma harrastus. Juurikin tästä terapioiden puutteesta johtuen koemme, että neitokaisella pitäisi nyt kahdeksanvuotiaana ehdottomasti olla joku oma juttu, koska kahdella sisaruksellansakin on. Otin Pirpanan mukaan pikkusiskon jumppaan perjantaina ihan vaan testiksi ja ilokseni sain huomata, että neitihän oli ainakin puolet tuosta tunnista ihan tuhannen innoissaan! Tunti pärähti käyntiin heti tutulla, turvallisella ja niiiiin rakkaalla Fröbelin palikat klassikolla : "pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat-polvet varpaat!". Voi sitä menoa! Rapukävely, perhosjumppa, venytykset sekä viimeinen tanssihetki oli myös parasta. Kun the one and only "Taakse jää" kajahti soimaan, lähti meidän oma jäärimpsessa liitämään ympäri suurta salia, ja muutama kanssatanssijakin jäi ihan paikalleen ihmettelemään neitokaisen hyvin yksityiskohtaisesti opeteltua koreografiaa. Ohjaaja tuli ihastellen kehumaan. Äiti ei voinut katsoa omiansa, kurkkua puristi ja nenää nipisti - itketti. On ne ihania!

Tunnin jälkeen kävin kysymässä ohjaajilta, että jos seuraavalla kerralla Piippis haluaisi, niin saisiko myös osallistua tunnille? Vastaus yllätti. Liikutti. "Tottakai saa!" . Ilmoittivat myös, että lisäresurssin saaminen paikanpäälle on myös halutessamme mahdollista. Uskomatonta. Tällaisissa hetkissä kiitollisuus on vahvasti läsnä. Näen toivonpilkahduksen. Lapselleni annetaan mahdollisuus, siinä missä muillekin. 

Jos minä saisin päättää, tällaista integraatiota mahdollistettaisiin harrasteryhmissä enemmänkin. Ja kyllä, olemme näemmä matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta tämän asian tiimoilta.. 

Vielä en tiedä, haluaako isosisko lähteä pikkusiskon kanssa ensi kerralla jumppaamaan (välillä nimittäin vähän liikaa omien sanojensa mukaan "ujostutti") mutta kaikista kauneinta ja ihaninta on tietää, että halutessaan hän on lämpimästi tervetullut rinkiin muiden joukkoon. Pikkusisko on onnesta soikeana ja uusi harrastus on ollut kuluneen viikon paras juttu. "Onko tämä unta?", kysyi hän ensimmäisen tuntinsa jälkeen. "Nyt minulla on oma harrastus!".


Onhan nämä. Pieniä mutta niin suuria juttuja arjessa. Harrastukset tuovat mukanansa onnistumisia ja ne ovat kehittyvälle lapselle isoja juttuja. Haluan tähän loppuun laittaa meidän kundin viimeisimmän ison onnistumisen turnauksessa viikko takaperin. Silmät loistaen palasi poika kikkurat hiessä kotiin peleistä - hetkeä ennen kun äiti joutui taas livahtamaan työpaikalle. 


Kuinka taitava hän onkaan! <3

Huomenna vietän vapaapäivää ja tarkoituksena oli pienimmäisen kanssa lähteä uikkariostoksille. Lähipäivien aikana olisi tarkoitus käydä testaamassa paikallinen, uunituore uimahalli. En itse ole kauhian innokas uimari, mutta sen vuoksi en voi lapsiltani veden tuomaa onnea evätä. Siispä joustan. Jälleen kerran. 

Hei kanssatarpovat, mitä teidän lapset harrastavat? Jos joukosta löytyy erityislasten äitejä tai isejä, oliskos vinkata jotain kivaa harrastustoimintaa (mielellään Keski-Uudenmaan seudulta) erityislapsukaisille? 

Tsemppiä kaikille alkavaan viikkoon! 





47 palasta

Elämän (ja bloggaamisen) on jatkuttava...

19.13


Muutama päivä sitten tupsahti postilaatikkoomme iso kirjekuori, jonka oikeaan reunaan oli rustattu esikoisemme nimi. Niin se on kuulkaas tämäkin hetki koittanut, että on tullut aika ilmoittaa tuo kaikista pieninkin rakas minityypperöinen eskariin. On tätä odotettukin! Tai hän itse on. Minä nyt en mitenkään erityisesti. 

Toki siinä on paljon kaunista että lapset kasvavat, kehittyvät ja oppivat, mutta aika-ajoin kuitenkin sitä äitinä pysähtyy tuumimaan että ei se hullumpaa olisi, jos tämä pikkulapsiarki jatkuisikin muutaman vuoden pidempään kuin mitä se nyt näyttää jatkuvan. 


Vuosikymmen vaihtui, mutta elämä tuntuu rullaavan edelleen samalla vauhdilla ja tyylillä eteenpäin, kuin mitä se on kuluneellakin vuosikymmenellä tehnyt. Isän sekä papan poismeno kulkee arjessa alati mukana, ja sydänalaa puristaa hetkittäin tosi lujasti. Tänä aamuna kun tein lapsille yövuoron jälkeen töissä aamupalaa, muistui mieleeni isän upeat hemmotteluaamiaiset, jotka hän väsäsi suurella rakkaudella esimerkiksi naistenpäivän tai äitienpäivän kunniaksi. Siinä hetkessä kohtasin taasen sen uskomattoman lohduttoman sekä epätodellisen tunteen - isä on nyt siellä jossain. Jossain siellä, minne meillä muilla ei ole vielä pääsylippua. Voi kun joskus saisi kuulla isän "huulenheittoa", soittoa ja sitä naurua, kun se pyyhkii kyyneliä samalla vatsansapohjasta asti hekottaen. Se oli tarttuvaa sorttia se.

Pappa on lasten ajatuksissa päivittäin. Papalle esitetään toivomuksia ja lapsen usko papan läsnäoloon on vahva. "Paaappaa,voisiksä tehdä meille vähän lunta!", huudahti poika eilen ulos synkkyyteen tuijotellessaan. Tänään onneksi sitten jo paistoikin aurinko ihanan keväisesti, ja sehän tietenkin oli vain sekä ainoastaan papan ansiota!

Vaan elämän on kaikesta surusta sekä murheesta huolimatta jatkuttava, ja pikkuhiljaa se niin tekeekin. Koulut ovat jälleen alkaneet loman jälkeen ja minäkin teen joka viikko täysiä tuntimääriä. Olen siitä ollut tosi kiitollinen, vaikkakin silloin kun itse on poikkeuksellisen romuna, työ lastensuojelussa on jäätävän rankkaa.


Olen yrittänyt opetella hetkeen pysähtymisen taitoa. Halaan paljon ja vähän varastoonkin. Välttelen kännykän turhanpäiväistä käyttöä silloin, kun koko perhe on paikalla. Yritän löytää kauneuden pienistä arkisista hetkistä, kuten vaikkapa näissä kahdessa viimeisimmässä kuvassa, jossa odottelemme aamulla aikaisin Piippiksen koulutaksia saapuvaksi. Olen kiitollinen terveistä päivistä. Kun sairaus valloittaa kotimme, hoivaan samanlaisella rakkaudella kuin mitä minua on aikanaan hoivattu. 

En vielä ihan kunnolla osaa, mutta opettelen.

 Hemmottelen itseäni hyvällä sekä terveellisellä ruoalla. En laske kaloreita vaan kuuntelen kehoani sekä tuntemuksiani. Syön herkkuja, jos tiedän sen helpottavan olotilaani tavalla tai toisella. Jätän tosi usein syömättäkin. Koen ensimmäistä kertaa löytäneeni sen todellisen kultaisen keskitien. Olen ainakin toistaiseksi päässyt turhasta hiilarikoukusta ja esimerkiksi tänään kun lupasin lapsille hakea Happy mealit, jätin piiiitkästä aikaa tilaamatta itselleni - koska yksinkertaisesti ei vaan tehnyt mieli. Olen ollut vähän hämilläni tästä itsekin!


Viime yönä töissä päätin, että palautan kirjoittamisen takaisin elämääni. Olen jo pitkään harmitellut sitä, että tämä monen vuoden urakka hiipui pikkuhiljaa netin syövereihin ja pyyhin koko asian tietoisesti mielestäni - vaikka se kuitekin vähän väliä kaihersi ja suretti. Tänään jätin lapset hetkeksi mummin hoiviin ja kurvasin paikalliseen Prismaan, ostin pienen ja kompaktin läppärin iltojeni kaveriksi ja hiiren vielä siihen kylkeen kuvien muokkaamista helpottamaan (toivottavasti myös pääsette nautiskelemaan jatkossa astetta verran taidokkaammista otoksista). Olen niin onnellinen! Ykskaks yksi murhe on taas taltutettu ja rakas harrastus muutaman klikkauksen päässä. 

Kuluneiden kuukausien aikana aiheita kirjoittamiselle on kerääntynyt paljon. Kipeitä, rakkaita, arkoja, onnellisia, vaivaannuttavia sekä hullunkurisiakin. Oikeasti vähän jännittääkin - osaankohan enää?! 

Erityislapsielämä on edelleen tasaisen tavallista, mutta paljon siitäkin aiheesta riittää silti kirjoitettavaa. Törmäämme viikoittain tilanteisiin, joihin "tavis-lasten" kanssa emme törmää. Palaan niihin pian.

Frozen 2 soundtrack pauhaa tälläkin hetkellä taustalla eli moni asia on pysynyt ennallaan. Se on ihanaa! Toisaalta mukaan ovat "sniikanneet" mm. Fifat, Pessit, Brawl stars, Monopoly, Elina & Sofia, Ilari pro yms. Toiset pysyvät ja toiset jäävät. Tervetuloa mukaan jälleen ystävät rakkaat! Aloitellaan yhden - kahden postauksen viikkotahdilla. Kohta se nähdään, että vieläkö osaan vaiko en.. :)

Elämä on tässä ja nyt. Tärkeistä asioista tulee pitää kiinni ja tiukasti. Kiva olla täällä.


Suosituimmat

Facebook