Niin. It's all good.

<3

Kesäreissun yksi kauneimmista tapahtumista oli se, kun istuimme Reposaaren rannassa syömässä iltapalaa ja ihastelemassa laskevan auringon säteissä paistattelevia tuulimyllyjä. Kesä ja luonto pistivät parastaan tuossa hetkessä ja myös rantakäärme liittyi seuraamme toviksi.

Tällähetkellä arki ei todella ole pelkkää vaaleanpunaista, mutta en halua antaa negaatioille liikaa valtaa tässä tilanteessa, sillä en koe siitä olevan hyötyä nyt kenellekkään. Ei mulle, vauvalle tai muulle perheelle. Mieluummin otan vaan ihanista jälkeläisistäni söpöjä kuvia ja jään ihastelemaan niitä ennen unen tuloa. Ja näin se nyt vaan on. Sellainen minä olen.

Nyt ollaan aika-ajoin tosi kovilla, mutta kaiken hulinan keskellä tulee muistaa, että tämä ei kestä ikuisesti. Ja kaiken tämän hulinan keskellä on niin paljon ihania sekä onnellisia juttuja sekä hetkiä, että ne tulisi yrittää muistaa nähdä, tallettaa muistihin ja kyllä,, myös tänne blogiin kun mulla sellainen nyt kerta on täällä. Märehtiminen ja ikävien asioiden vatvominen ei vaan mun mielestä nyt kannata. Siksi en ihan kaikkea arjen kakkaa tänne halua kirjoitella. Tuosta Piippiksen "vikalistastakin" tuli vähän hölmö olo. Haaste muka,, kun kyse on mun elämäni täydellisimmästä pakkauksesta <3

Kohta saan oman koneen ja sitten tämä bloggaushomma taas helpottaa. Odottakaapas kun kuulette, että mistä ja miten sen saan. Elämässä on paljon vielä hyvyyttä, sen tulen todistamaan. 

Tässäpä vielä muutama kuva kuluneelta viikolta.

Ja sitten se halusi hengailla housuvaippa päässänsä eilen illalla.

Niin. Mun piti tästä aiheesta jo aikaisemmin kirjoitella pari sanasta, mutta kun en heti ehtinyt niin sittenpä asia unohtui. Ihan hyvä tavallaan niin.

Tuon ylläolevan klipin nappasin siis tuttavani rippikuvan alta viikko sitten. Se kertoo aika paljon nuorison tyylistä puhua toisilleen tänäpäivänä ja tavallaan kyllä mä ymmärränkin tuon ajattelemattomuuden. Oonhan minäkin joskus ollut nuori.

Tempperamenttini ei anna kuitenkaan vielä tässävaiheessa sijaa äänettömälle harmitukselle ja vielä toistaiseksi mun on aika usein pakko vaan puuttua näihin. Tähänkin ketjuun puutuin. Yritin olla hellä, mutta saada kuitenkin nuoret ajattelemaan. Ilmeisesti siinä onnistuin hyvin sillä keskustelu loppui kun seinään ;) Sen myönnän, että tapahtuneen jälkeen olo oli erittäin vahvasti kukkahattutätimäinen, mutta olkoon sitten niin. Joskus pitää vähän murista.

Palautettakin sain tästä ja se meni jotakuinkin näin: "Hyvä kun annoin vähän ajattelemisen aihetta vaikka tunnelma vähän latistuikin keskustelussa"

Ei nuoret tyhmiä ole. Ei ollenkaan. 

Tyhmiä eivät myöskään ole keharilapset. Pirpanan viisaus mykistää meidät päivittäin. Ihan oikeasti. Sen haluaisin kaikkien tietävän. 

Puutun myös aikuisten kommentteihin,  jotka liittyy aiheeseen oli kyseessä sitten ystävä, tuttu tai tuntematon. Kun on vaan pakko. Tein sen tänään viimeksi. Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärtää miksi sen teen, ja osaa ottaa asian kevyesti. Puolihuumorilla. Hellää piikittelyähän se vain onkin.

 En tee sitä pahalla, mutta teen sen syystä, että rakastan niin valtavasti omaa pientä. Kun totuus vain on se, että nämä muutamat sanat, joita aivan liikaa viljellään, kouraisee ainakin tätä mutsia kohtis syvältä.

Näin se vaan on. Jännä nähdä tuleeko se näin olemaan aina.

No mutta, tämäpä tästä. Loppukaneettina mainittakoon vielä, että mä en ihan oikeasti ole koskaan pitänyt itseäni kauheen tiukkiksena. Yritän vaan saada ihmiset ajattelemaan.

Huomenna Rinnekotiin.

Pusuja.

 Ajattelinpa syventyä seuraavassa postauksessa kirjoittelemaan vähän tuntemuksistani Pirpanan diagnoosia kohtaan tällähetkellä. Viimeyönä havahduin nimittäin erään nettikeskustelun myötä mietiskelemään sitä, olenko ehkä vähän liiankin optimisella ja epärealistisella asenteella liikenteessä nyt tässä? Teenkö itselleni hallaa sillä, etten suostu vielä juurikaan pohdiskelemaan tulevaisuuden haasteita ja pyyhin sellaiset ajatukset vielä maton alle? Jysähtääkö jossainvaiheessa mun päälleni iso kasa yllätyksiä jotka aiheuttaa shokkitilan, johon ehkä olisi voinut etukäteen vähän varautua. Elänkö pumpulissa ja oletan meidän olevan ihan oikeasti vaan tavallinen perhe tavallisine haasteineen?  Sen toki tiedän, että jokaisen kolmen mukulan kanssa on satavarmasti edessä omat haasteensa, mutta vielä en osaa Piippistä pitää yhtään sen hankalampana tapauksena kun kukaan muukaan mun lapsistani. Sitä hän ei ole meille ollut ja jollaintavalla jaksan luottaa nyt siihen, että kaikesta kyllä selvitään jatkossakin. Tuo se elämä mukanaan sitten mitä tahansa. Luonnollisesti toivon paljon hyvää ja vähemmän sitä huonoa.

Yhden tosi huonon vaiheen olen elämässäni kokenut ollessani 12-vuoden ikäinen. Olin herkässä iässä tuolloin ja oli lähellä, etten menettänyt isääni aivan liian ennenaikaisesti. Viikkoja kestävän kamppailun jälkeen elämä kuitenkin voitti ja saatiin rakas isipappa takaisin elävien kirjoihin. Nyt mun lapsillani on kummatkin isovanhemmat olemassa ja siitä en voi kun kiittää.

Kehitysvamma on pieni murhe isojen murheiden rinnalla. Pitkää pinnaa tarvitaan tavislastenkin kanssa, nyt ja tulevassa. 

Näin mä ajattelen. Ja toivon, että tällä asenteella porskutetaan eteenpäin jatkossakin.

Ei mulla muuta.

Onpas ihana tunnelma. Sinne mun rusinapullat taas nukahtivat kiltisi omiin sänkyihinsä ilman minkäänlaista taistoa, ja nyt mulla alkaa päivittäinen hengähdysvapaa. Jotain maagista on siis tapahtunut kuluneen kuukauden sisään näiden iltarutiinien suhteen. Ihan parasta on se.

Pirpana nukkuu koko yön heräämättä ja masuvaivat ovat historiaa. PikkuW tosin on nyt aloittanut yökukkumisen ja kahtena viimeisenä yönä hää on järjestänyt megashown sekä näinollen myös herättänyt siskonsa loppujenlopuksi. Poika tekee niin, että havahtuu siinä yhden maissa puoliksi hereille ja nousee samantien pystyyn. On ihan puoliunessa, mutta ei suostu rauhoittumaan uudestaan unille. Kaikista hankalin tilanne on sen vuoksi, että W myös pitää suht kovaa ääntä herätessään. Hän ei itke, mutta mölisee kovin äänekkäästi. 

Uskoisin tämän öisen kekkaloinnin johtuvan uusista merkittävistä taidoista ja niihin sopeutuminen kestää poitsulla nyt tovin. Maitoa menee toisinaan lähemmäs litra yössä ja se on aivan liikaa. Joskus mikään muu ei vaan auta. 

Vinkkejä, ideoita? ;)

Tästä kun vielä päästäis, niin kaikki olisi täydellistä.

Sitten muihin asioihin. Tänään Vau.fi facebook-sivustolla julkaistiin vanha artikkeli aiheesta, joka käsittelee down-henkilöiden kauneusleikkauksia. On hyvä huomata, että en enää juurikaan provosoidu tämäntyyppisistä keskusteluista, vaikkakin aihe on todella hurja ja mun mielestä myös todella epäreilu. Ymmärrän "kauneusleikkauksen" siinä tilanteessa, jos vaikka merkittävän iso kieli haittaa lapsen puheen kehitystä ja siis ylipäätänsä jos leikkaukselle on joku järkevä lääketieteellinen syy. Mutta ai kauhea kun tuntuu pahalta ajatella, että maailmassa on ihan oikeasti äitejä, joille oman lapsen ulkonäkö on niin tärkeä asia, että vie pienen viattoman naperon sen vuoksi leikkauspöydälle!? 

 Mä en ikimaailmassa veisi mun Pirpanaistani leikattavaksi, syystä että hän on hieman erinäköinen kun mitä me "tavikset" ollaan. Pirpanan ulkonäköpiirteethän tulevat jatkossa pelastamaan hänet monelta ikävältä tilanteelta, sillä hänen diagnoosinsa on ulospäin havaittavissa.  Se mitä koulukiusaamiseen ja muuhun tulee, en jaksa asiaa kummemmin kommentoida. Kiusaamista tapahtuu, jos on tapahtuakseen enkä jaksa millään uskoa, että erityispiirteet siihen yksinään vaikuttavat. Meillä aikuisilla ja vanhemmilla on siinäkin asiassa kaikista tärkein rooli. Kasvatetaan lapsemme hyväksymään erilaisuus ihmisessä. Kukaan meistä kun ei ole täydellinen ihminen ja jokaikisessä ihmisessä on satavarmasti omat kauniit piirteensä, joihin tulisi keskittyä. Tähän loppuun mun on pakko vielä mainita, että mun mielestä ds-henkilöille tyypilliset mantelinmuotoiset silmät ovat todella upeat. Harva se päivä nauliinnun tuijottamaan oman erityiseni silmiä. Niissä siis todella on jotain taianomaista. Sellaista kauneutta ei meidän tavisten silmistä löydy. 

No, siinäpä mun lyhyt mielipiteeni asiasta. Ei varmaankaan tullut yllätyksenä tuo mutta pakko oli kertoa. 

Tänään ristiriitaisia fiiliksiä on mulle aiheuttanut eräs toinenkin asia. Varattiin vihdoin ja viimein H:n kolkytvuotislahja eli matka Dubliniin elokuussa. On ihanaa lähteä! Ainoa miinus on, että lapset jää suomenmaahan. Ollaan kolme yötä pois ja mä tiedän että sekin on liikaa mulle, mutta vaikka se olisikin vaikeaa niin tarpeeseen tämä loma tulee ihan varmasti. Ajattelen asiaa niin, että kun mä saan nukkua pari yötä kunnolla, olen myös omilleni paljon parempi äiti taas. Kyllähän se vaan on totuus, että jokaikinen äiti väsähtää aina sillointällöin. Tilanne on hyvä nollata ja sitten jaksaa taas. Yhden illan rillutelut eivät tähän väsymykseen auta. Päinvastoin.

Ja sitten vielä, äidin osittain lakastuneet synttäriruusut puhkesivat uuteen loistoonsa pyöreässä maljakossa. Kaunista katseltavaa.

Tänään käveltiin piiiitkä lenkki lasten päikkäriaikaan. Ihanaa! Lakaistut kadut. Ei pikkukiviä. Helppo kärrytellä ja lapset nukkuivat hyvin. 

Huomenna mennään aamupäivällä Tuusulan mummun sekä ukin luo kyläilemään. Keravan mummi on sairastanut eilen vatsataudin eli evakko jatkuupi. Harmin paikka. Ikävä on molemminpuolista jo :)

Ensiviikolla luvassa myös Pirpanan verikokeet Lastenklinikalla. Edellinen aika jouduttiin perumaan aikaisen ajankohdan sekä masukipujen vuoksi valvotun yön takia. Edelleen näytteenotto pelottaa äitiä.