Äitinä

Äidin ajatuksia

21.09



Juhlapyhien välissä on ihan hyvä hetki vähän pysähtyä mietiskelemään ja tunnustelemaan omaa olotilaansa. Viimeaikoina olen jopa hieman häiriintynyt erityisen voimakkaasta herkkyystilasta, joka sisälläni vallitsee. Siihen lisättynä pienen ihmisen suuri ego, voi seuraukset olla joskus jopa semi-katastrofaaliset.  

Eilen ihan säikähdin. Tämän herkkyystilan totaalisen räjähdyksen sai tuntea nahoissaan ystävä, joka otti tilanteen kyllä olosuhteisiin nähden hienosti. Ei siitä sen enempää, mutta joskus ihan pelottaa, miten avoin, ja vähän turhankin rehellinen musta on tullut. Sanon asiat aivan liian suoraan, koska koen, että se olisi jotenkin parempi, kuin oppia osoittamaan tietyissä tilanteissa ehkä vähän jonkinsortin hienotunteisuutta. 

No, en mä kuulemma aina ihan näin tulinen ole. Joskus siinä vaan käy niin, että tunteet vähän kuohahtaa ja sitten pöly taas laskeutuu. 

Mietiskelin kuitenkin tänään, mistä tämä "yliherkkyys" oikeastaan johtuu?

Lasten piirtäessä, omin itselleni yhden iiison paperin sekä tussin, ja aloin rustaamaan vanhaa kunnon "mind mappiä". Lopputulema oli seuraavanlainen:

*Lapset:
Lasten myötä olen luonnollisesti herkistynyt valtavasti entisestään ja hormooneillakin lienee vielä jonkinverran osallisutta näihin kummallisiin sanallisiin räiskähdyksiin.

*Kotona oleminen:
Olen viettänyt viimeiset 4 vuotta aika tiiviisti täällä kotona. Olen tavallaan vähän unohtanutkin, miten toisten ihmisten kanssa tulee käyttäytyä(?). Niin hölmöltä kun se kuullostaakin, niin totta se on. Onko tämä nyt sitä mökkihöperyyttä? En tiedä, mutta siltä se vähän tuntuu. Onneksi ollaan kuitenkin päästy H:n kanssa aina sillointällöin tuulettumaan, ja oon saanut tavata ystäviä niin paljon kun vaan olen jaksanut. Enemmänkin tietysti olisi voinut. Ihan kaikkea en siis onneksi ole kuitenkaan unohtanut.

*Äitiys:
No niin, tämä kai kuuluu tavallaan samaan kategoriaan kun lapset. Musta on tullut äiti. Elän vahvasti tätä äitiyden roolia, ja näköjään se rooli on mussa niin vahvasti, että siitä on vaikea päästä yli varsinkin näiden rakkaiden miespuolisten ystävien seurassa. Hohhoijaa. Typerää, mutta niin totta valitettavasti.

*Viimevuoden tapahtumat:
Isäni tilanne viime maaliskuussa avasi taas silmät ja sai tavallaan vähän pelkäämäänkin tiettyjä asioita. Mikään ei ole itsestäänselvää. Sitä helposti tuudittautuu ajatukseen, että mun elämä on turvallista ja onnellista nyt, eikä mikään paha voi tätä pilata. Nyt takaraivossa kuitenkin kokoajan kolkuttelee tieto siitä, että mitä vaan voi tapahtua ja ihan koska vain.  Ihan kenelle vaan meistä. Tässä hormooniryöpyssä nämä tällaiset maaliskuiset "shokkitapahtumat" voimistavat herkkyystilaa entisestään, ja usein tulee sellainen tunne että tietyt asiat on vaan parempi sanoa nyt kun että jättäisi myöhempään ajankohtaan. Niin hyvässä kun pahassakin. Ei mulla ole ollut vaikeuksia viimeaikoina sanoa suoraan ystäville tai perheenjäsenille myöskään sitä, että rakastan. Ei todella. 
Valitettavasti kolikolla on myös kääntöpuoli. On helppoa sanoa ihan mitä vaan. 

Äitiys. Se on ihanaa, mutta se on myös aika-ajoin tosi rankkaakin. Elämänmuutos omalla kohdallani on ollut niin suuri, että loppupeleissä ihan hyvinhän tässä vielä menee. Rehellisesti voin kyllä kertoa sen, että kolmas lapsi on ollut se kaikista suurin koetinkivi. Mutta vaikka näin on ollut, niin ihan päivittäin häntä ääneen ihastellaan ja kiitellään siitä,että hän päätti saapua tähän meidän jengiin.

Ihan hyvin me jaksellaan kaikesta huolimatta. Ja kiitollisia ollaan ennenkaikkea siitä, että läheiset sekä ystävät jaksavat tukea, sekä joskus ottaa vastaan näitä tunneryöppyjä. Ne onneksi ovat ohimeneviä ja onneksi myös me osataan vielä kuunnella. Ja tehdääkin sitä mielellämme. 


Voi näitä. Pieniä ihania maailman mullistajia..
<3

Tää oli tosi henkilökohtainen postaus, mutta se helpotti. 


Joulu 2014

21.35


Rehellisesti, tänäjouluna ainakin meillä on katsottu paljon telkkaria. Muistaakseni se meni vähän niin omassakin lapsuudessa. Telkkarin lastenohjelmat oli toiseksi paras juttu koko joulussa.

Joulukylvyn jälkeen.

Pirpanakin sai fiilistellä Cheekin stadikkavetoa. Äiti käväs paikanpäällä loppukesästä ja oli muuten yksi syksyn makeimmista jutuista. "Timantit on ikuisia" on Pirpanan suosikki. Laulaa ja tanssii mukana.

Ja sitten..kestosuosikki. Lumiukko. Neitokaisella tuli hoppu kylvystä olohuoneeseen, kun kuuli että "u-i uppo" tulee telkkarista.

Tässä harjoitellaan uudella "Popolla" ajamista. Niin keskittynyt ja totinen <3

Joulu meni kivasti mutta aivan liian nopeasti taas. Lasten mummu sekä ukki olivat täällä meidän luona yökylässä ja vietettiin yhdessä ensimmäistä joulua uudessa kodissa. Ilta oli leppoisa ja mukava. Joulupäivänä suuntasimme keulan kohti mummolaa. Matka ei ollut onneksi pitkä, sillä niinkun jo aikasemmin olen maininnut, samassa kortelissa asutaan. Ainakin vielä toistaiseksi.

 Ja se on ihan mahtavaa.

Haluan nyt kiittää tässä jokaista meidän perhettä muistanutta läheistä, ystävää ja kummia. Suukkoja ja halauksia jokaikiselle. Mun elämässä on paljon tärkeitä hahmoja ja joulussa ihaninta ovat juurikin nämä hahmot. Lahjat ovat sivuseikka, mutta muistamisesta tulee hyvä olo. 

Katse hetkeksi tulevaan. Olen päättänyt aloittaa uuden vuoden hieman rohkeammin ja toteuttaa jo vuosia aatoksissa olleen unelman. Hain tänään musiikkiopistoon (jo toistamiseen sillä viimeksi tein sen 20 vuotta sitten kun aloitin pianonsoiton samaisessa paikassa), tarkoituksenani aloittaa laulutunnit ammattilaisen ohjauksessa. Nyt tuli vaan vahvasti sellainen tunne, että on mun aikani myös kokeilla siipiäni ja näyttää itselleni, että kyllä mä pystyn. Haluan saada vähän lisää rohkeutta, että kykenen esiintymään vakuuttavasti muuallakin kun pikku hutikassa Anna K-karaokebaarissa. Tarvitsen omaa aikaa ja harrastuksen joten nyt aika on kypsä. Nyt jos koska. 

Olen innoissani. Tätä jos mitä mä odotan ja haluan.

Uskomatonta. Lapset ovat nukkuneet jo tovin. Jokaikinen. Ja kello on kuitenkin vasta puoli kymmenen. Halleluja. Kyllä tämä tästä.

:)













Ihanaa joulua!!

0.39


Yritin tänään saada tunnelmallisia ja söpöjä joulukuvia räpsittyä tästä mun kolmikostani ja nyt saanenkin ylpeänä esitellä parhaimpia otoksia:



No, nää itseasiassa ovat kyllä hyvin totuudenmukaisia ja aitoja. Täynnä meidän elämää.

Haluan nyt näiden räpsyjen myötä toivottaa oikein mahtavaa joulunaikaa kaikille rakkaille lukijoilleni ja tunnelmallista jouluyötä <3

Lisää meidän joulusta myöhemmin..


Peikkojumppaa

18.26


Nyt näitä videoita riittäisi vaikka jokaiselle päivälle. Tää oli pakko laittaa ihan vaan näyttääkseni teille lukijoille,  miksi ollaan nyt etsimässä Piippikselle jotain kivaa tanssiryhmää, jossa voisi aloitella ensimmäistä harrastustaan.  Video puhukoon puolestaan.

Jee, huomenna mä pääsen jouluostoksille! Voin ihan rehellisesti kertoa, että näin viimetinkaan en ole koskaan joulushoppailuja jättänytkään. Remonttihommat ovat menneet kaiken edelle tänävuonna, jotta saatais seinät sekä listat kuntoon aattoon mennessä. Lapsosten mummu sekä ukki tulevat tänne meidän kotiin jouluaattoa viettämään, ja kivahan se on kun on siistiä ja mukavaa.

Viikonloppu oli onnistunut. Palailen niihin tunnelmiin myöhemmin. Nyt huutelevat lapset. Täytyy käydä kuulemma hakemassa W:lle Bätmän-housut kaapista ja hetipaikalla..



video

Vielä vähän tanssia..

12.56


Viimeaikoina on tanssittu taas paljon. Fröbelin palikat ovat palanneet takaisin meidän arkikuvioihin nyt kun me vanhemmat annettiin taaperoille jälleen lupa katsoa sitä dvd:ltä. Ehkä taas muutaman viikon ajan jaksetaan kuunnella noita rallatuksia.

Ja jaksetaanhan me, jos se kerta on noin hauskaakin!
;)



Keskellä viikkoa

23.17

Keskellä viikkoa kiire on kova. Lauantaina vietetään tupareita ja yritetään saada koti suht siistiksi, sekä valmiiksi siihen mennessä. Onneksi nyt on H:n aamuvuoroviikko ja perjantaina vapaapäivä! Muuten tehtävä olisi mahdoton. 

Tässä muutama palanen keskeneräisestä kodistamme.

W ihastelee Nirvanan vinyyliä

Pirpana fiilistelee äidin luovaa hetkeä :D

Olo on kaikesta huolimatta jo kovasti levollinen. Mulle ei ole tärkeintä, että kaikki on tiptop. Tärkeintä on saada viettää hetkenverran aikaa rakkaiden ystävien kanssa ja kokoontua yhteen. Juhlia tätä meidän uutta kotia, joka tuntuu vaan niin hyvältä jo nyt.

Piippis keksi tänään, miten saa pikkusiskon hekottamaan. Tässäpä pieni videomatsku siitä:




Tänään jälleen hetken pohdiskelimme H:n kanssa Pirpanan syntymää, ja sitä miten se on muuttanut meidän maailmaamme. Totesimme taasen, että olisi kovin vaikea kuvitellakkaan mitään muuta. Piippis tuo meidän porukkaan sopivasti väriä ja näin me ollaan vaan just sellainen meille sopiva jengi. Se on tosi vahva tunne. Ei sitä oikein osaa edes selittää.

Keskimmäinen on naurattanut meitä tänään taas letkautuksillaan. Höpöttelevät Piippiksen kanssa kilpaa. 

Ihanat tyypit.




Hetki vain mulle

0.42

Kulunut viikko on ollut kovasti hektinen.  Välillä on tuntunut siltä, että elän nyt vahvasti jaksamisen äärirajoilla, mutta sitten yhtäkkiä kaikki on taas tuntunut niin suloisen ihanalta. Juurikin sellaiselta, etten missään muualla olisi, vaikka saisin valita. Asiat ei liene kovin huonosti, kun yhtäkkiä yllätän itseni murehtimasta Venäjän sotaharjoituksia itämerellä tai  sitten jotain muuta maailman murhetta. Isoja asioita tietenkin nuo myös, mutta oman väsymyksen hetkellä tuntuvat jokatapauksessa pieniltä jutuilta.

Toisaalta, kuluneen vuorokauden aikana olen saanut taas sitä ihan oikeata perspektiiviä tähän elämään. Kaverin suuri suru, sekä vertaisperheen leukemiadiagnoosi on vetänyt mielen kovasti synkäksi. Miksi usein on niin, että niitä kaikista positiivisimpia ja hienoimpia ihmisiä koetellaan isolla kädellä ja vähän liiankin isosti?

Ja tuo ikuinen leukemiamörkö. Nostaa päätänsä vähänväliä. Se ei katso ikää, ei sukupuolta. Luulin itsekkin, että pahin riski-ikä on nyt ohitettu, mutta näin ei valitettavasti ole. Tänään kuulin jo toisesta vähän "vanhemmasta" ds-murusesta. Toisellakymmenellä. Ajatukset siis vahvasti siellä. Jokapäivä.
Kolmen lapsen äitinä voin rehellisesti sanoa, etten luovuttaisi Piippiksen kromosomia pois vaikka mulle se mahdollisuus annettaisiin. Pois luovuttaisin kohonneen riskin sairastua vakaviin juttuihin. Ne möröt. Niitä me ei kaivata täällä.

Elämä on tässä. Nautitaan siitä ja rakastetaan. 

Itse saan omat rakkaat ystäväni ensiviikolla tänne meidän puoliksi valmiiseen kotiin ja olen niin onnellinen. Kaipaan heitä todella. 

H on nukahtanut taaperoiden kanssa lastenhuoneeseen ja kerrankin PikkuH nukkuu tähänaikaan illasta. Olen siis Taigan kanssa kahden ja tämä on todentotta harvinaista herkkua mulle. 

Ehkä nyt kuitenkin aika kömpiä peiton alle. Huomenna remppahommat odottaa jälleen. 

Muutama suukko, remppajuttuja sekä pikkujouluhulinaa kera serkkupojan:






video

Piippiksen oma esitys

14.37


Ja se on muuten äidin mielestä maailman kaunein tulkinta "Lumiukosta"!

<3

Lounastauko sujuu leppoisammin lentäen.

Ihanaa viikonloppua!!

Fistbump

15.12


Kahden sanan lause! Bravo! :)


Hyvää kansainvälistä vammaisten päivää!

21.44


Meidän suurin pieni ihminen kipitti tänään mummin ja papan luokse kyläilemään sillävälin, kun kaksi pienempää nukkui päiväunia. Sieltä mummi sitten lähetti meille tämän tonttukuvan, jossa Piippis poseeraa kahden muun tontun kanssa. Nuo tontut teki vuosia vuosia sitten mun mumma ja näinollen tässä kuvassa onkin harvinaisen arvokasta porukkaa.

Niin tosiaan, neiti on alkanut jättämään aina sillointällöin päikkäreitä jo väliin. Eilen tosin nukkui unoset ja niinhän siinä kävi, että illalla nukahti vasta puoliltaöin! Ja nukkui sitten tänä-aamuna kymmeneen. Tästä syystä on melkeinpä parempi niin, että ne päikkärit skipataan suosiolla jos tytsy ei silminnähden ole väsynyt.

Kasvavat nyt silmissä koko porukka. Tuo vauvakin?! Justiinsahan se nyt oli sellainen pieni toukka tuossa kainalossa ja nyt jo liikkuu olohuoneen matolla hienosti laajentaen kokoajan reviiriään suuremmaksi. 

Katkeransuloista.

Maalaushommat jatkuu vielä tämän viikon. Toivottavasti ensiviikko on jo telaton ja päästään poraamaan hyllyjä sekä tauluja seiniin. 

Ihanaahan tämä uuden kodin luominen on, vaikkakin kolmen lapsen kanssa aikamoista hulinaa ja järjestelyä. 
Onneksi tilaa on juosta maalipurkeista ja tikapuista huolimatta.

Pikkuisen joulua

14.14


Vaikka vieläkin kotona hommat on vähän kesken, annoin itselleni luvan laittaa kotiin jo vähän joulua. 

Ai että kun tuntuupi kivalta! 

On paljon viihtyisämpää maalata olkkarin seiniä kun kynttilät luo jouluista tunnelmaa ;)

 


Olkoon tämä nyt viimeinen kännykkäpäivitys. Tänään H tuo töistä kotiin tullessaan meille nopeasti toimivan internetin. Halleluja!

Lapset nukkuu päiväuniaan (tälläkertaa ihan jokainen heistä) ja mulla on hetki aikaa vaan ihastella ja tuijotella taas  himpun verran kotoisampaa taloa. Käytiin eilen koko perheen voimin ostamassa pari mattoa ja valaisimia. Olihan reissu, mutta selvittiin. Usko alkaa palautumaan.. me saadaan mitä todennäköisimmin viettää joulua suht valmiissa kodissa!

Olisipas mukava kuulla lukijoiden joulusuunnitelmista! Mullakin on ollut teitä ikävä ;)






#tahdon

15.41


Tästä tuli ihan huikean hieno päivä. Nyt voin ihan rehellisesti kertoa olevani ylpeä suomalainen. Jokaisella meistä tulee olla oikeus avioitua rakastamansa henkilön kanssa sukupuolesta riippumatta ja nyt olemme askeleen edempänä sitä tavoitetta. Tai nyt voidaan jo oikeastaan puhua suuresta loikasta.

Itse saan rakastaa ja elää avioliitossa elämäni rakkauden kanssa. Tuntuu hyvältä ajatella, että jokaisella mulle tärkeällä ihmisellä on siihen ihan samat mahdollisuudet. Ihan jokaisella.

Onnea meille kaikille! Tulevana viikonloppuna on monta hyvää syytä kippistellä. 

Minä lähden huomenna tuon rakastamani miehen matkaan Lahteen, kun soittavat Kotiteollisuuden kanssa Finlandia-klubilla. Sunnuntaina sitten taas rempataan :)

Onnellista viikonloppua! 
<3

Kakka juttu

23.25

Ennen peiton alle piiloutumista, oli ihan pakko tulla vähän purkamaan ajatuksia tänne blogin puolelle. 

H:lla on iltavuoroviikko, ja mun iltani täällä lapsosten kanssa on ollut aika rankka. Ihan toista maata kun esimerkiksi eilen oli, kun alkuillasta ystävä tuli hieman pienemmän ystävän kanssa kylään ja loppu-iltakin meni kolmikon kanssa tosi kevyesti ja mallikkaasti. 

Mutta niin. Jokaisella meidän lapsella tuntuu olevan se yksi ja ainoa isohko ongelma, joka hankaloittaa arkea enemmän tai vähemmän. Riippuen sovituista aikatauluista ja niin edelleen. 

U eli Ummetus. 

Nyt olenkin päättänyt, että kiinnitän huomioni tähän ongelmaan niin täydellisesti kun vaan pystyn ja teen kaikkeni että, lasten olo saadaan mahdollisimman hyväksi tämän asian suhteen. Tänään vuorossa oli lapsi numero 1. Pirpana muru, joka tämän ummetusasian kokee kaikista voimakkaammin meidän kolmikosta. Sen enempää illan kulkua tässä ruotimatta, on vaan pakko toivoa, että tilanne helpottaa. Vaikka tämä numero 3 elää vielä pääsääntöisesti nestemäisellä ruokavaliolla, niin silti orastavat kakkaongelmat ovat jo havaittavissa.

Pirpanan kohdalla ongelmaa tekee isommaksi se, ettei saada duphalac-jauhetta menemään kerralla tarpeeksi suurta annosta. Neiti kun juo pieniä hörppyjä vaan ja suht harvakseltaankin. Nestemäinen lääke sylkäistään ulos suusta. Tilanne on tosi hankala. Nyt olenkin ostanut varastot täyteen luumusosetta ja yritän Muumien avulla saada sitä menemään alas mahdollisimman paljon päivässä. Tänään meni 2/3 purkista ja se aiheuttikin tämäniltaisen tuskailun sitten. Neiti taistelee viimeiseen asti.  

Se on aika kurjaa katsottavaa. 

Kun kakka loppujenlopuksi tulee, on neiti kuin uudestisyntynyt. Iloinen oma itsensä. Täytyy vaan toivoa, että tämä ongelma helpottaa ajan myötä ja saadaan neiti ymmärtämään, että taistelu tämän asian suhteen ei kannata.

Tästä Piippiksen jutusta nyt olen aikaisemminkin kertonut, mutta harmillista on ollut huomata, että ongelma on jokaikisellä meidän nappulalla. W juo paljon ja syö vatsaystävällisiä tuotteita, mutta silti tämän saman asian kanssa tuskaillaan.

Ei aina voi olla hyvä ilta. Huomenna onneksi sitten taas on ;)

Positiivisena juttuna kerrottakoon, että pienin neito nukkui viimeyönä tosi hyvin ja heräsi vain kerran syömään. Aamulla mullakin oli melkeinpä jo ihan levännyt olo.

Mutta nyt nukkumaan. Aamulla Piippiksen kanssa puheterapia. Otan äiti-tytär aikaa ja jätän H:n kahden muun kanssa tänne kotiin. On rentouttavaa kun tunnin verran saa vaan istua ja ihailla omaa taitavaa pientä, joka oppii kokoajan niin paljon uutta. Mun taitavaa pientä isoa!




Arki

Toivepostaus

14.11

Ensinnäkin, ihanaa ettette ole hyljänneet! Ja toiseksi: nyt toteutan kiitokseksi uskollisuudestanne  lukijan toivomuksen kertomalla arjessa jaksamisesta sekä voimavaroistani. 

 Hempukan syntymän jälkeen elin muutaman viikon täydellisen epäuskon alaisena enkä osannut nähdä oikein valonpilkahduksia tulevassa, vaikka tiesin kyllä niitä siellä olevan. Itkuinen vauva sekä huomionkipeät taaperot veivät vähäisetkin voimat rankan odotuksen sekä leikkauksen jälkimainingeissa. Näistä(kään) viikoista en olisi selvinnyt ilman perheeni kallisarvoista tukea. Kiitos äiti, isä, sisko, veli, ystävät ja H.

 Pikkuhiljaa masuvaivat helpottivat pienellä, ja voimat alkoivat palautua äidille myös. Lopullinen kirsikka kakun päällä oli muutto tänne uuteen kotiin. Aurinko syttyi mun taivaalleni jälleen.

Hempusta on kuoriutunut hymyileväinen sekä tyytyväinen tyttö eikä hän vaadi ihan jatkuvaa sylkyttelyäkään enää. Näinollen myös kaksi muuta saavat nauttia enemmän äidin kokonaisvaltaisemmasta huomiosta. 

Öitä kukutaan edelleen, mutta valvomiseen olen kai jo jollaintasolla turtunut, sillä en koe sitä niin suureksi ongelmaksi kun vaikkapa Pirpanan syntymän jälkeen tein. Fyysisiä vaivoja on tullut toki kaikenlaisia tähän arkeen mukaan ja näistä nyt mainittakoon päänsärky sekä jumissa olevat niskat. Myös näkö on viimeisen vuoden sisällä huonontunut ja ensiviikolla luvassa onkin äidin näöntarkastusta. Saadaan varmaan kahdet rillit tähän talouteen ;)

En siis rankkaa itseäni tosielämän supermamojen joukkoon (sinne en tosin ole yrittänytkään koskaan päästä) , mutta selviydyn kyllä jotenkin tästä hulina-arjesta. En tiedä selviytyisinkö ilman vanhempieni apua, en ainakaan näin mallikkaasti. Huomattavasti tuskaisempi olisin satavarmasti.

 Olen etuoikeutettu ja sen tiedän hyvin. Onneksi nuo pelastavat enkelit ovat lähellä ja rientävät apuun paniikin yllättäessä. Mahtavaa on kuitenkin myös se, että nuo pattitilanteet ovat nyt vähenemään päin ja vauva on rauhoittunut. Itsetunnolle on tehnyt hyvää nyt huomata, että minähän selviän tästä yksinkin! Toki aina, siis ihan aina on kivempaa kun on seuraa. Perheenjäsen tai ystävä.

Yksin kolmikon kanssa ollessani, yritän selviytyä vaan välttämättömistä kodin askareista. Ainakin yleensä. En siis vaadi itseltäni liikoja vaan hoidan kotihommat sitten kun H on paikanpäällä. Ruokaa laitan lapsille itse (jopa pienimmälle), sillä eineksiä ehtivät syödä ihan tarpeeksi varmasti sitten kun isommiksi kasvavat ;) tässä asiassa oon ollut nyt viimeaikoina aika jämpti. Muissa asioissa menenkin yleensä sitten sieltä missä aita on matalin..koska usein on vaan pakko.

Ulkoilukin usein jää siihen ajankohtaan kun H on tullut kotiin. 

Pirpana ja W viihtyvät kokoajan vaan paremmin kimpassa ja leikit ovatkin yhteiset. Se myös helpottaa mun arkipäiviäni. Vauvakin on nyt alkanut kaipaamaan sisarusten huomiota ja tekee kaikkensa jotta pääsisi taaperojuttuihin mukaan. Nyt joutuu kuitenkin vaan tyytymään ilakointiin koska motoriikka ei vielä salli kekkuloimista  :)

Eli, kyllä tässä selvitään jotenkin päin. Omaa aikaa otan sillointällöin, mutta kaikista parasta se on niin, että sen saa viettää tuon toisen puoliskon kanssa yhdessä. Lapsivapaana, yhteisenä aikana. Keikalla, syömässä, hotellissa tai ystävien kanssa. 

Nautin kyllä suuresti myös siitä, että saadaan olla täällä kotona kaikki yhdessä, sillä nyt on jo vähän aikaa jopa nauttia tuosta yhteisestä ajasta. Vauva on rauhallinen ja taaperoiden touhujen sivusta seuraaminenhan on viikonlopun parasta viihdettä. Paljon meillä nauretaan, vaikka joskus tietysti vähän itkeä tihrustetaankin. Kukin vuorollaan. 

Vuodet vierii joten tästä yritän nauttia. Vaikka hampaita yhteen purren! 


Parhaansa yrittänyt, kiitollinen, väsynyt, silti onnellinen,

Agu.




Vihdoinkin täällä!

21.38

Kuukausi on vierähtänyt muuttohulinoiden merkeissä ja nyt vihdoin kerkesin istahtaa hetkeksi alas, kertoakseni teille lukijoille (sikälimikäli mulla sellaisia vielä on),  että mitä meidän perheelle kuuluu nyt. Kova ikävä on ollut tätä hommaa, mutta ihan järkyttävää on tämä väsymys ja sekamelska, joka täytyy tietenkin hoitaa pois ennenkun jaksan taas jatkaa kunnolla tätä itselleni niin rakasta harrastusta.

Oma nettiyhteys saadaan toimintaan vasta joulukuun 1. päivä, mutta aina sillointällöin saan puhelimestani napattua yhteyden koneeseen ja tästä syystä päivittäminen onnistuu satunnaisesti nytkin.

Yksi uuden kotimme remppakohteista on ollut lastenhuone ja eilen tämä projekti saatiin päätökseensä. Vaikkakin lopullinen sisustus vielä puuttuu, niin taaperot olivat eilenillalla aivan innoissaan. Tanssivat pehmolelujen kanssa keskellä lattiaa. Tilannehan on nyt se, että kummallekkin olisi oma huone tässä talossa, mutta koska elävät niin vahvassa symbioosissa yhä, päätettiin että saavat vielä toistaiseksi nukkua ja leikkiä samassa tilassa. W ihan säikähti eilen kun ensimmäisenä kuskattiin Pirpanan sänky tuohon uuteen huoneeseen. Helpotuksen huokaus tapahtui kuitenkin kun tajusi, että myös hänen sänkynsä siirrettiin samaan paikkaan loppujenlopuksi.


Uuden kodin iso plussa, ainakin pikkujätkälle, on kerran viikossa pihalla pyörähtävä roska-auto. Me vanhemmat ollaan nyt vasta konkreettisesti tajunneet, kuinka paljon tää perhe saa aikaan jätettä viikossa. Tosi paljon! Se on aika kauhistuttavaakin, mutta kunhan nämä vaippapöksyt tästä vähän kasvaa niin tilanteeseen on onneksi luvassa muutosta. 


Ja ainiin, kun H käväisi bändinsa kanssa yhteiskeikalla  kera Apulannan  Tampereella, sain myös minä hyviä vinkkejä Sipeltä kompostoinnin suhteen ja näinollen mustakin tulee vielä ekologisempi omakotitaloasuja.. mahdollisesti ainakin ;) Tässä vielä kuva siitä illasta.



Eilen uskaltauduin ensimmäistä kertaa koko revohkan kanssa ulos ja me jopa onnistuttiin tässä haasteessa tosi hienosti! Kaikki neljä siis. Pirpanakin jaksoi koko matkan kävellä muiden kanssa samaan suuntaan ja tämä ulkoilutsippailu teki tosi hyvää koko porukalle! Hyvä äiti-fiilis kasvoi hetkessä aivan uusiin sfääreihin.


Sitten oikeastaan ollaankin vaan oltu ja hengailtu kaiken muuttamisen sekä remontoimisen ohella.  Itsehän en oikein vieläkään pysty käsittämään sitä, että meillä ihan oikeasti nyt onkin näin paljon enemmän tilaa olla ja toheltaa. Lapset ovat silminnähden vapautuneempia ja mikä tärkeintä, minä itse olen paljon onnellisempi ja on niiiiin paljon helpompi olla. Niin käsittämättömältä kun se tuntuukin, niin mahdottoman totta se on.

Lähitulevaisuudessa lupaan kuvia uudesta kodista lisää.

Hempukka valvottaa nyt öisin jonkin verran, ja joka-aamu haaveilen vaan siitä, että ehkä vielä joskus saan nukkua kokonaisen yön rauhassa. Päivät elän jonkinsortin sumussa ja usvassa, mutta edelleen onneksi tiedostan tämänkin olotilan olevan ohimenevää. Ja vaikka pää onkin hötöä, niin jaksan siitä huolimatta hymyillä ja hymyilenkin paljon enemmän kuin viimeisten kuukausien aikana. Muutos elämäntilanteessa on tehnyt onnellisemmaksi, siitä ei ole epäilystäkään.

En päivääkään siis antaisi pois. Kyllä tässä on kaikista parasta olla.





Sitten vielä! Piipahdettiin Piippiksen kanssa silmälekurissa. Niinkun etukäteen osattiinkin jo aavistaa, neitokainen saa rillit. +0,5 ja +0,6 oli lukemat, jotka lääkäri meille kertoi. Nyt odotellaan maksaria saapuvaksi ja sitten päästään ostoksille.

Jännittävää :)

Katsotaan minkälainen haaste tästä meille tuleekaan.


Kivaa loppuviikkoa kaikille ja hei jättäkää viesti meille, jos olette vielä mukana :)




Ilmoitusluontoista

16.33

Hyviä uutisia meille kaikille! Muuttohulinat ovat huipentumassa viimeiseen rutistukseen ja kohta pääsemme asettumaan uuteen kotiin ja uudistettuun eloomme. Tämä lienee jo tullut selväksi ;) Se tarkoittaa myös sitä, että uuden kodin ohella remonttia tulee tapahtumaan myös täällä blogin puolella. Olen ikävöinyt kovasti täällä viettämääni aikaa ja aion palata jälleen hieman ahkeramman kirjoittelun pariin nyt kun elo vauvankin kanssa alkaa helpottamaan. Tyttö on tyytyväinen ja yhtä hymyä, nyt myös iltaisin. Elämä pistää parastaan ja kiitollisuuden määrää en voi sanoin kuvailla. Kodin remppaprojekteistakin tulen täällä kertomaan tulevien viikkojen aikana enemmän.


Tietokone on ollut piilossa muuttolaatikoiden uumenissa, mutta kohta on aika pyyhkäistä siitä pölyt ja luovuttaa iPad taas täyspäiväisesti lasten käyttöön ;) 

Kävijätilastoja selaillessani, on ollut ihana huomata, ettette ole hylänneet meitä pienestä hiljentymisestä huolimatta. Blogi elää meidän kanssamme, mutta valitettavasti kiire on täällä helposti havaittavissa. Pikkuvauva-arki ei ole koskaan ollut meille näin rankkaa kun mitä viimeiset viikot ovat olleet. Olen jaksanut läheisten avustuksella ja tietäen, että tämä ei kestä ikuisesti. Ja näinhän se nyt näyttäisi olevan. Vastasyntynyt on muuttunut vähän helpommaksi vauvaksi <3



Mukavaa loppuviikkoa kaikille! Aurinkokin heräsi juuri paistelemaan. Kiva olo!

Tulevaisuuden kuva

16.16


Haaveet on todella muuttumassa todeksi! Viikon päästä tuo vihreä talo tien päässä on virallisesti meidän. Muuttohulinoita ja pientä pintaremppaa. Olen innoissani.


Puheterapiassa

12.34


Tänään kuvasin pienen videoklipin pu-te:ssa ja jaan sen nyt täälläkin. En tiedä miksi kuva on sumea? :/ Saa siitä jotain selkoa kuitenkin.

Mukavaa alkuviikkoa itse kullekkin!
:)

Marley&me

23.17

Tänään kykenin pitkästäaikaa katsomaan lauantai-illan elokuvan neloselta ja kokemus oli kaikinpuolin hämmentävä. Se elokuva oli kuin suora kuvaus omasta maailmastani ja ajatuksistani. Jennifer ehkä näytti hieman paremmalta kuin minä kolmen(tai no neljän) raskauden jälkeen, mutta yhtä väsynyt hän tuntui olevan kuin minäkin. Sain ihan hirveästi voimaa kyseisestä leffasta. Kyllä meidänkin tilanne helpottaa kunhan aika kuluu. Tapahtuihan niin tuossa elokuvassakin. Oli vaan niin uskomatonta nähdä, miten hyvin omat tuntemukset heijastui Jennifer Anistonin roolisuorituksesta. Ihan parasta.


Tosi moni asia meni niinkuin meidänkin perheen elämässä nyt. Eikä Jennifer lopussa enää ollut väsynyt ja ahdistunut.En aio minäkään olla ;) ja sitäpaitsi, nyt mulla on tosi hyvä taas olla kun on viikonloppu ja H kokoajan paikanpäällä.

Elämän kuuluu olla tällaista ja olen onnellinen, että saan kokea tämän kaiken. Elää! Suuret mullistukset kuuluukin saada aikaiseksi myös väsymystä kaiken muun suuren ja voimakkaan ohella.

Ja juu, tiedän kyllä että elämä ei aina ole kuin elokuvaa. Joskus niin kuitenkin käy ja itse olen aina ollut haaveilija. Tulen aina olemaankin. Niin on kivempi.

Tässä välissä itkin isosti, kun Marley haudattiin. Toivottavasti meidän ei tarvitse tehdä sitä vielä aikoihin. Kovasti on tärkeä tyyppi tuo Taiga-tyttö sekä meille aikuisille, että lapsillekin . Varsinkin hänelle:


<3

Vähän extraa

11.25


Tapahtuipa hetki sitten: Aamupalan jälkeen esikoinen pyysi keksiä. Luvattiin, että sitten saa kun velipoika on syönyt puuronsa loppuun. No, velipoika reippaasti söi ja paloiteltiin neitokaisen keksit totuttuun tapaan kulhoon. Alkoi kova itku. "Onko liian pieniä paloja", kysyin. "Eeeeeeiiii!!", vastasi neiti huutoitkien. Olin siis varma, että itku johtui iPadin takavarikoimisesta. Itku jatkui ja jatkui. Ja jatkui. Se jatkui saunalla, verhon takana ja makuuhuoneessa. Jopa pöydälle kiipesi karjumaan. 40 minuuttia raivoamista kuunneltuamme palasin tiedustelemaan, että mikä tyttöä nyt ihan oikeasti surettaa. Hän osoitti keksikulhoa. Sitten syttyi lamppu äidinkin päänupissa. "Kulho! Se on vääränlainen!??" Vaihdoin astian ja tyttö lopetti niiskuttamisen. Ryhtyi syömään keksejä normaaliin tapaansa.

Uskomatonta.

Joskus toivon, että puhuisi jo paremmin. Ihan vaan hänen itsensä vuoksi. On varmaan tooosi turhauttavaa kun ei aina tule ymmärretyksi :/

Rutiinit. Ne on tärkeitä ja ne meidän vanhempien tulisi aina muistaa. Keksit syödään vaan tietynlaisista kipoista ja piste. Asiasta ei neuvotella. Ainakaan taaperoiässä.

Isi vei taaperot (ja itsensä) tuulettumaan puistoon. Minä pakenen arkea hetkeksi peiton alle. Vauvan viereen.

:)


Mun trio

23.10


Nukkuvat jo, mutta äiti täällä vielä ihastelee päivällä ottamiaan kuvia ja sydän meinaa ihan pakahtua rakkaudesta tätä kolmikkoa kohtaan  

Viikonloput on parasta, kun saadaan kaikki olla kotona yhdessä. Tänään käytiin mummua sekä ukkia moikkaamassa myös ja mukavaa oli.

Ensiviikolla tehdään asuntokaupat. Kannatti odottaa,sillä nyt tuntuu mahtavalta! 

Uusi viikko, uudet kujeet ja uusi alku. Tervetuloa tuleva! :)

Pakko oli tulla käymään

23.26

..ja jakamaan jotain. Jotain, mikä kosketti suuresti, kun tänään siihen törmäsin.


 Tämän haluan jakaa uusille äideille, joilla tunteet kulkevat vielä vuoristorataa. Tulee päivä, jolloin näet tuon "erityisen" ihan vaan lapsena, kaikessa täydellisyydessään. Erilaisuus muuttaa muotoaan. Positiiviseen suuntaan. 


"ROHKEUTTA SINULLE, ÄITI,
jonka lapsi on erilainen kuin muut.

Olet tottunut pitkiin katseisiin
ja uteliaisiin silmäyksiin.

Olet tottunut tunkeileviin kysymyksiin
ja epähienoihin huomautuksiin.

Olet tottunut syyllisyyteen
Ja miksi-kysymyksiin.

Rohkeutta sinulle, äiti
Kulje pää pystyssä.
Tämä lapsi on sinulle annettu.
Hänellä on paikkansa maailmassa.
Hänellä on oikeus elää, iloita ja tulla rakastetuksi.
Kukaan ei saa riistää sitä oikeutta häneltä.
Kukaan ei saa tehdä tyhjäksi hänen arvoaan.

Rohkeutta sinulle, äiti
joka kasvatat lastasi.
Anna hänen kasvaa vapaana kohti
valoa.
Hänellä on tehtävä.
Se hänen on itse löydettävä. "

(Anna-Mari Kaskinen)




Hassu tunne

21.43

Tunne, jonka vietäväksi aion nyt heittäytyä. Pidän pienen tauon bloggaamisessa. Ihan vaan koska siltä nyt tuntuu. Palailen muutaman viikon kuluttua, uskoisin niin. Keskityn hetkenaikaa täysillä vaan nyt näihin mun pieniin. Maailmani kauneimpiin.




Värikästä ja aurinkoista syksyä kaikille lukijoilleni! <3 

Muutoksia luvassa ja niiden tiimoilta on hyvä jatkaa kirjoittelua.. kunhan pääsen taas siihen fiilikseen.

Pus.


Uutukainen

0.01



Tänään vietettiin ristiäisiä Uunisaaressa. Saanen esitellä: Heili Leena Helenan, meidän pienen kultaisen. Ei hänestä tullutkaan Iitua, vaikka alunperin niin suunniteltiin. Heilin olen aina halunnut, ja Heilin sain. Ihana päivä takana. Kiitos kaikille mukana olleille. Pus!


Fysioterapia

Extrahommia

22.10

Oon aina ollut vähän huono harrastamaan. Pirpanan myötä sekin taito on tavallaan opittu. Nyt kun neiti on ohittanut vauva-vaiheen ja kasvanut isoksi tytöksi, on myös terapiarumba alkanut ihan kunnolla. Kerran viikossa fysioterapiaa/ratsastusterapiaa ja kaksi kertaa viikossa puheterapiaa. 

Tänään postiluukusta tipahti myönteinen tukiviittomaopetuspäätös ja se tarkoittaa sitä, että me vanhemmat päästään opiskelemaan viittomia 25 tuntia ennen vuodenvaihdetta. On superhienoa, että meille mahdollisestaan tämä kaikki! Ja etenkin Pirpanalle. Nyt tuntuukin, että tytöllä on alkanut puheessa spurtti ja sama juttu kävi motorisessa kehityksessä aikanaan, kun fyssari neitokaisella alkoi. Tytössä on potentiaalia, ja on upeeta, että se otetaan huomioon.

Niinkun tänään jo ääneen totesin, tämä esikoisen extra menee meillä jo ihan harrastuksesta. Pysyy vanhempien mieli virkeänä ;)

Puheterapiassa parasta tällähetkellä on Maisa-hiiri ja sitä on kiva laittaa "nukkumaan". Tässäpä Pirpanan tyylinäyte kyseisestä viittomasta olkaapa hyvä!


Ollaan myös etuoikeutettuja saadessamme ratsastaa ponilla jokatoinen viikko. Piippis ei arkaile ollenkaan ja on reipas ratsastaja jokakerta. Samalla tyttö pääsee osallistumaan ponin hoitamiseen ja tykkää hommasta kovasti.

Alapuolella äidin voimakuva:


<3






Ja tämä seuraava kuva onkin sitten tältäpäivältä. Lieköhän seuraava harrastus tankotanssi?


Loppuun vielä kerrottakoon, että asunto on jälleen myynnissä ja näytöt alkavat tälläviikolla. Nyt on aika saada koti myydyksi. Meitä odottaa uudet maisemat toisaalla. Pitäkäähän peukkuja.

Vauvan ristiäisiä vietetään ensiviikonloppuna. Etunimi on jälleen vaihtunut. Ehkä sen pian paljastan ;)





Mun arki

23.00

"Sori mä en ehtinyt vielä vastata sun viestiin/sähköpostiin/puheluun.." Tämä on se lause, jonka valitettavasti joudun ihan päivittäin suustani päästämään jollekkin ihmiselle.  Tuo lause kiteyttää aika onnistuneesti sen, mitä meidän arki tällähetkellä on. Joku lukija toivoikin täällä kuulevansa siitä lisää. Voin yrittää kertoa.

Kun vauva syntyi, ja kahden viikon kuherruskuukausi oli ohi, ajattelin monesti iltaisin ettei tästä ihan oikeasti tule mitään. Ei selvitä.

Nyt kuitenkin parin viikon aikana on tapahtunut muutos parempaan. Vauvan iltaitkut ovat helpottaneet ja taaperot ehkä jollaintavalla ovat sisäistäneet tilanteen. Eilenkin kun olin illan yksin lasten kanssa, W ja Pirpana käyttäytyivät todella mallikkaasti. Ihan kun olisivat tajunneet isin poissaollessa äidin tarvitsevan nyt apua. Eivät kitisseet illalla turhia ja nukahtaminenkin onnistui suht iisisti. Toki esikoisen kohdalla se kesti vähän pitkään, niinkun normaalistikin. Tämä tuskin johtuu kuitenkaan Piippiksen extrasta. Jotkut lapset nyt vaan ovat sellaisia ;)



Vauva on alkanut ottamaan suloisesti kontaktia meihin kaikkiin. Hymyillään sekä jutustellaan puolin ja toisin jo kovasti. Sisko ja veli on oikein toivottua seuraa pienimmäiselle ja tunne taitaakin olla molemminpuolinen. 

Aikataulutettu arki ei meillä tällähetkellä vaan toimi. Esimerkkinä kerrottakoon, kun olin tänään sopinut kantorepun lainaamisesta kaverin kanssa ja lupasin hakea sen tiettyyn kellonaikaan lähellä olevan päiväkodin pihalta. Lupasin noutaa repun neljältä. Herättiin koko sakki päiväunilta 16:3jotain. Meni pitkäksi, mutta viikonloppuisin saa kyllä tavallaan mennäkkin. Ilmeisesti kärsitään jonkinsortin univeloista koko perhe. Onneksi kaveri ymmärsi :)

Kaupassa oltiin varttia vaille kuus. Just ehdittiin hakea puurot ja vellit.

Aikapaljon siis on tullut läheteltyä "Myöhästytään vartti, mutta ollaan kyllä tulossa"-tyyppisiä viestejä terapeuteille ym. Lohduttelen itseäni vaan jokakerta, että kyllä kaikki ammatti-ihmiset ymmärtää meidän tilanteen eivätkä säikähdä tätä sekoilua. 

Ykspäivä isäntä nukahti puheterapiaan. Surkuhupaisaa.

Monet itkut olen tirauttanut, mutta yritän aina tsempata itseäni sillä, että tämä tilanne tulee muuttumaan hyvin nopeasti ja sitten näitä aikoja jollain hullulla tavalla kaipaa. Osaa ne vaan olla niin mahdottoman ihania kuitenkin nää meidän tyypit:



Pikkuveli opetti isosiskoa hyppimään <3





Tilanne olisi varmasti ainakin vähän toisenlainen, jos meillä ei olisi tuota pientä extraa tässä arjessa mukana. En silti mitään pois antaisi. Olen jo niin tottunut siihen, että:

-Piippis yleensä juoksee aina erisuuntaan ulkona/kaupassa/missä vaan kun me muut
- Nukahtaminen kestää puolet pidempään kun velipojalla
-Käskyt menee perille huomattavasti vaikeammin kun "tavis-lapsille"

ym.

Arki olisi tylsää ilman tätä extraa sillä niinkun jo totesin, se on niin suuri osa meitä, että muuta en osaa edes ajatella olevan.

Olemme nimittäin tottuneet myös siihen, että:

-Turhista ei rutista
-Suukot ja halaukset kuuluu olennaisena osana jokapäiväiseen eloon. Niiden avulla ratkeaa suuretkin kriisit sekunnissa.
-Aamuisin on mahdollista herätä iloisena ja aloittaa onnellinen tanssi samantien sängystä ylös noustessa.

jne. 

Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Tuo Pirpanan extra on tuonut mukanaan haasteita, mutta myös mahdottoman paljon aivan ihania juttuja. Tää on mun elämää ja tää on aika ihanaa.

Kiitollinen jokapäivä. Kaikkien niiden muiden tunnekuohujen ohella.

Kivaa viikonloppua <3










Suosituimmat

Facebook