Kulunut viikko on ollut kovasti hektinen.  Välillä on tuntunut siltä, että elän nyt vahvasti jaksamisen äärirajoilla, mutta sitten yhtäkkiä kaikki on taas tuntunut niin suloisen ihanalta. Juurikin sellaiselta, etten missään muualla olisi, vaikka saisin valita. Asiat ei liene kovin huonosti, kun yhtäkkiä yllätän itseni murehtimasta Venäjän sotaharjoituksia itämerellä tai  sitten jotain muuta maailman murhetta. Isoja asioita tietenkin nuo myös, mutta oman väsymyksen hetkellä tuntuvat jokatapauksessa pieniltä jutuilta.

Toisaalta, kuluneen vuorokauden aikana olen saanut taas sitä ihan oikeata perspektiiviä tähän elämään. Kaverin suuri suru, sekä vertaisperheen leukemiadiagnoosi on vetänyt mielen kovasti synkäksi. Miksi usein on niin, että niitä kaikista positiivisimpia ja hienoimpia ihmisiä koetellaan isolla kädellä ja vähän liiankin isosti?

Ja tuo ikuinen leukemiamörkö. Nostaa päätänsä vähänväliä. Se ei katso ikää, ei sukupuolta. Luulin itsekkin, että pahin riski-ikä on nyt ohitettu, mutta näin ei valitettavasti ole. Tänään kuulin jo toisesta vähän "vanhemmasta" ds-murusesta. Toisellakymmenellä. Ajatukset siis vahvasti siellä. Jokapäivä.
Kolmen lapsen äitinä voin rehellisesti sanoa, etten luovuttaisi Piippiksen kromosomia pois vaikka mulle se mahdollisuus annettaisiin. Pois luovuttaisin kohonneen riskin sairastua vakaviin juttuihin. Ne möröt. Niitä me ei kaivata täällä.

Elämä on tässä. Nautitaan siitä ja rakastetaan. 

Itse saan omat rakkaat ystäväni ensiviikolla tänne meidän puoliksi valmiiseen kotiin ja olen niin onnellinen. Kaipaan heitä todella. 

H on nukahtanut taaperoiden kanssa lastenhuoneeseen ja kerrankin PikkuH nukkuu tähänaikaan illasta. Olen siis Taigan kanssa kahden ja tämä on todentotta harvinaista herkkua mulle. 

Ehkä nyt kuitenkin aika kömpiä peiton alle. Huomenna remppahommat odottaa jälleen. 

Muutama suukko, remppajuttuja sekä pikkujouluhulinaa kera serkkupojan: