Lapset nukahtivat ja takassa lepattaa lämmin roihu. Mulla on aikaa. Aikaa kirjoitella spontaania tajunnanvirtaa tänne blogin puolelle - viime kerrasta onkin jo tovi.

Juuri nyt mietin kulunutta viittä vuotta ja sitä, kuinka paljon olen ihmisenä muuttunut ja kasvanut lasteni sekä mieheni myötä. Äitiys saapui kertarysäyksellä toukokuisena yönä 2011, suuria yllätyksiä mukanaan tuoden. Tänään olen kiitollinen juurikin siitä hetkestä. Vanhemmuus tarrasi meihin kahteen nuoreen tiukasti kiinni ja tulevaisuus alkoi näyttäytyä selkeästi - odotus numero 2 alkoi.

Ostimme ensimmäisen oman asunnon ja aloitimme yhteisen elämän kahden pienen kanssa. Ikäeroa hilppasen päälle vuoden. Iltaisin itkin H:lle sekä äidilleni puhelimessa sitä, kuinka vaikeaa on saada kahta pientä nukkumaan ja siinä hetkessä tuo oli ongelmistani suurin. Se tuntui ylitsepääsemättömältä. Valvottivat toisiaan, mokomat! Ja minua niin kovasti väsytti. Olin hämilläni. Tällaistako taistelua mun elämäni nyt tulee tästä eteenpäin olemaan? Valvottuja öitä ja noroviruksia?

Meni vuosi, vähän yli. Marraskuinen tiistai aamupäivä sai pakan entistä enemmän sekaisin - kaksi viivaa tikussa! "Mitä?! Juurihan olimme sopineet, että mahdollisesti kesän jälkeen aloittaisimme yrityksen kolmannelle?". Hyvin pian kuitenkin hämmennys muuttui onneksi. "Ihanaa, meille tulee vielä yksi vauva joukkoa täydentämään!" .

Palaset loksahtivat kohdilleen ja ostimme siskoltani omakotitalon. Tämä kaikki tuntui kuin unelta, jota en todellakaan vielä kolmekymppisenä olisi uskonut saavuttavani. Uutukainen syntyi muuton jälkeen.

Kuluneet viisi vuotta ovat ojentaneet risut ja ruusut, mutta päällimmäisenä tunteena vallitsee kiitollisuus sekä ilo. Lähimmäisen rakkaan sairastelu, huoli ja toipuminen ovat antaneet omien lasten ohella elämälleni tarkoituksen. Elämä totta vie on tässä ja nyt. Läheisten ympäröimänä.

Vaikka välillä uuvun, yritän myös jok'ikinen päivä muistaa kiittää tästä kaikesta. Meillä on rakkautta ja niin kauan kuin sitä riittää, on asiat oikeasti tosi hyvin. Ystäviäni kaipaan todella paljon, mutta tiedän heidän pysyvän jos niin on tarkoitus. Pidämmehän yhteyttä, mutta paljon enemmän pitäisi olla toisillemme läsnä. Ja olemmekin, kunhan ruuhkavuosistamme selviämme. Eiköstä vaan?

Viime yönä näin unta, että odotin neljättä lastamme. Aamulla havahduin todellisuuteen hämmentyneenä, mutta helpottuneena. Mun kroppani ei enää jaksa ja hyvä niin - sillä on tarkoituksensa. Meillä on tässä ihana tiimi, jonka kanssa jatkamme elämää eteenpäin. Haaveilen opiskeluista, mutta samaan aikaan haaveilen myös siitä, että saisin kirjoitella elääkseni. Tulevaisuus on selkeä, mutta kivasti myös avoin.

Luotan saapuvaan. Asiat lutviutuu. Opinhan viime viikolla soittamaan ukuleleakin ja lapset saan kivasti nukkumaan näinä iltoina.

Tämä on ollut hieno päivä. Onnitelut meille suomalaisille siitä, että saamme tästä päivästä eteenpäin avioitua rakastamamme ihmisen kanssa - sukupuoleen katsomatta.

<3