Kun yhtäkkiä elämässä kääntyy sivu, jota et odottanut näkeväsi,mutta joka on hyvin merkittävä, kasvaa tiedonjano valtaisaksi. Kun kirjastojen hyllyt huutavat aiheen tiimoilta tyhjyyttään, eikä tuota janoa saa taltutetuksi, turhautumisen tunne on hyvin vahvasti läsnä. 

Pirpanan syntymän jälkeen ei meistä kumpikaan H:n kanssa ollut heti valmis hyppäämään facebookissa vertaisväen seuraan. Sulattelimme suloisen erityisemme olemassaoloa turvallisessa lintukodossamme, ja vasta muutaman viikon jälkeen tarve vertaistuelle laajeni some-maailmaan asti.

Heti laitokselta kotiuduttuamme ajoimme kuitenkin Järvenpään kirjastoon hakemaan Lilja Harjun runoteoksen "Se on down" ja muistan hyvin selvästi sen, kuinka kyyneliä vuodattaen luin koko kirjan alusta loppuun kirjaston parkkipaikalla - oman erityiseni uinuessa auton takapenkillä. Siinä pienessä hetkessä tunsin kasvaneeni taas muutaman sentin isommaksi. Vahvemmaksi. Olin onnellinen.

Tuo sympaattinen runoteos teki tehtävänsä, mutta silti kaipasin niin paljon enemmän.

 Lisää materiaalia, jota ahmia iltaisin vauvan nukkuessa. Internet kun ei aina välttämättä kuitenkaan ole se paras väylä moiseen.

Luin yhden elämänkerran, mutta se ei miellyttänyt minua. Liikaa hengellisyyttä ja Jumalaa, epäolennaisia asioita siinä hetkessä minulle, vaikka käteni hyvin kevyin perustein ristinkin siitä voimaa saaden (edelleen niin teen). Tämän teoksen jälkeen luovutin ja jatkoin kasvamistani toisinlaisin keinoin. Rustasin ensimmäisen statuspäivityksen facebook-sivuilleni, ja kerroin kaikille pienen vastasyntyneemme diagnoosista. Sen jälkeen olin taas asteen verran vahvempi. Onnellisempi. Koskaan en tule unohtamaan sitä lämpöä, jota saimme tuntea lukiessamme läheisten, ystävien sekä tuttavien suloisia viestejä. Kiitos niistä ja sydän tähän.

Mutta niin, se aukko kirjaston hyllyssä on kuitenkin edelleen täyttämättä.

Nyt musta tuntuu siltä, että mä olen oikeasti aika valmis tähän projektiin. Rakastan kirjoittamista ja tämä aihe jos mikä on mun sydämessäni tiukasti kiinni. Hölmöä olisi jättää toteuttamatta jotain sellaista, johon pystyn kyllä jos haluan. Ja tätähän mä haluan! 

Kirjaprojekti on pyörähtänyt käyntiin. Tämä ei varmasti tule olemaan mikään pikainen proggis ja nyt edetäänkin ihan vaan askel kerrallaan, turhia murehtimatta. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Pikkuhiljaa. Tavoitteenani saada valmiiksi - ja saankin. Muusta en tiedä vielä.

Löysin muuten tämän vanhan kuvan blogini kätköistä. Tuore äiti. Koko ajan vahvempi, mutta silti vielä kovin haavoittuvainen. Meinaa itku tirahtaa taas, siispä lopetankin postaukseni tähän Lilja Harjun runoon..

"Tiedätkös?

Ilman sinua

      täydellinen

         perheemme

             olisi

Epätäydellinen."