Kasvua

Pienet suuret unelmat todeksi

17.56

Niin kuin otsikko asian jo paljastikin, tänään toteutui pienen tytön suuuuri haave!

 Pikku H teki eilen lopullisen päätöksen siitä, että uskaltaa ehdottomasti mennä korvikset laittamaan ja me vanhemmat annoimme vihdoin sekä viimein suostumuksemme asialle. 

Tänään sitten perhoset vatsassa (kyllä myös minulla oli) kurvasimme paikalliseen kempsuun ja teimme unelmat todeksi. Olin etukäteen soittanut kyseiseen putiikkiin ja kysynyt, tekevätkö rei´ityksiä ja tekevätkö kuusivuotiaalle. Yleensä alle 7-vuotiaille ei tehdä mutta koska tytsymme oli niin varma päätöksestään, vahvisti poikkeus tällä kertaa säännön.  

Ja minä äitinä olen satavarma, että tämä likka kyllä osaa hoitaa nämä lävistyksensä tunnollisesti. 


Aikaisemmin päivällä piipahdin lähiapteekissa hakemassa Emla-puudutusvoidetta sekä puhdistusainetta ja vajaan tunnin verran annoimme tuon voiteen mussukan korvanlehdissä vaikuttaa. Päädyin tähän ratkaisuun siitä syystä, ettei vahingossakaan kävisi niin että toista korvanlehteä ei sitten uskallettaisikaan enää lävistää. Puudute toimi mainiosti ja alkujännityksen jälkeen ei kyyneleitä enää jouduttu valuttamaan - pintapuudutus onnistui pitämään pahimmat nippailut loitolla. 

Mimmi oli silminnähden super tyytyväinen lopputulokseen ja oli tosi tärkeää, että samalla reissulla käytiin mummille korviksia vilauttamassa. 

Piippiskin katsoi siskon korvanlehdissä säihkyviä timantteja ihastuksissaan ja aikaisemman ehdottoman kieltäytymisen sijasta ilmoilla olikin jo pientä innostusta omien korvien rei´ittämiselle. Toisaalta tuon asian suhteen ei kyllä ole mikään kiirus - ehtiihän sen myöhemminkin! En ole ihan varma siitä, osaisiko Pirpana vielä olla tarpeeksi varovainen ja hiplaamatta uusia korviksiansa -näin alkuun kun se on äärimmäisen tärkeää. Odotellaan siis hetki vielä..

Aloitellaan tällä minipostauksella nyt uusi viikko. Olen astumassa hieman toisenlaisiin saappaisiin, kuin joissa aikaisemmin olen tottunut talsimaan. Haasteita luvassa, mutta koen että tämä haaste on nyt vaan pakko ottaa vastaan ja teen sen kyllä tosi mielelläni. Jännittää. Palaan tähän vähän myöhemmin.

Säihkyvää viikon alkua kaikille! Tästä tulkoon hyvä. 

 

Arki

Äidin pohdintaa - millainen kasvattaja olen omilleni?

17.30

Kun ensimmäinen lapseni aloitti eskarin kolme vuotta sitten, ryhdyin täysin uudella tavalla tarkkailemaan itseäni kasvattajana. Välillä itsekritiikki kasvoi sfääreihin ja syyttelyäkin aina aika-ajoin oli ilmoilla. "Ei hitto, mun lapset eivät vielä osaa kuoria perunaa tai käyttää saksia!"-tyyppisiä ajatuksia lähinnä - ei sen vakavampaa onneksi. Ja tähän väliin mainittakoon, että nämä tällaiset ajatukset puhkesivat oikeastaan kunnolla vasta keskimmäisen kohdalla. Piippiksen motoriikka ei vieläkään pelitä sillä tavalla, ettäkö näitä taitoja voitaisiin sataprossaisesti vaatiakaan.

Edelleenkään perunan kuoriminen ei ole se helpoin asia maailmassa kenellekään ipanoista, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa tämäkin taito alkaa karttumaan..  

Olen aika "lepsu" vanhempi sekä kasvattaja mutta vaikka herkästi joustan periaatteistani, on muutama asia joihin tarraan kasvatuksellisessa mielessä ehdottomasti:

* Kiroilu. 
Vaikka sukujuureni ulottuvat hyvin vahvasti Etelä-Pohjanmaan seudulle, lapsukaisiltani en salli  "leviää kiroolua mihinään nimes!". Itseltäni nyt vähän turhan usein lipsahtaa kirosana jos seuraavakin, mutta onneksi toinen meistä vanhemmista on tässäkin asiassa maltillisempi. Ja meidän perheen sääntöjen mukaan aikuisilta saa välillä lipsahtaa, mutta lapsen suuhun ei rumat sanat missään tilanteessa sovi (myönnän ristiriidan tässä asiassa). Viime aikoina olen huomannut keskimmäisen kohdalla, että pientä kokeilua on selkeästi ilmoilla. Toistaiseksi suusta on livahtanut vaan lähinnä se "P****" pariin otteeseen, mutta joka kerta asiasta on keskusteltu tiukkasanaisesti. Katumus on aina vahvasti läsnä. Joskus niinkin isosti, että koen asiasta jo vähän huonoa omaatuntoa. Sanojahan ne vain ovat. 

Mutta niin, hyvin pärjäävät siis toistaiseksi tällä saralla. Teinivuosia odotellessa..

Mun korvaani särähti yksi päivä jo se, kun Piippis tokaisi isällensä että "Täällä on pirun kylmä, pistä se ovi kiinni!". Ja siis nythän tuo naurattaa. Se oli aikasta koominen tilanne taas kaikenkaikkiaan. Ja näitä tilanteitahan riittää - siis että pitäisi pysyä vakavana vaikka naurattaa ihan.. no.. pirusti.

*Pelaamisen rajaaminen
Niin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut useasti tuntea olevani maailman kamalin mutsi, kun olen mennyt patistamaan poitsun pois koneen tai puhelimen ääreltä muihin hommiin. Uusi pestini lastensuojelun puolella on kuitenkin availlut silmiä aika isosti tämän pelaamisaddiktion suhteen ja koen, että omallani on kaikki mahdollisuudet joutua samanlaiseen koukkuun kuin monella peliongelmaisella nuorella, jos en ajoissa puutu tähän asiaan. Selväähän se on, jos jäbä itse saisi päättää niin pelaisi yötä-päivää Fifaa! Ja mielellään tietysti isin kanssa. Isi onneksi on äiskän kanssa samoilla linjoilla siinä, mitä tulee tähän. Ja onneksi pojan elämässä on se ihan oikeakin jalkapallo! 

Tyttöjen suhteen Fifa ei luonnollisesti ole ongelma, mutta iPad on. Samat sävelet siis heidänkin kanssaan. Rajat on vedettävä. Ei auta.

*Siivoaminen
Meidän huushollissa äiti ei enää yksin nurkkia puunaile. Äiti on nimittäin ihan liian väsynyt sellaiseen. Kun siivoaminen aloitetaan, se tehdään lähestulkoon aina yhdessä. Homma startataan lelujen sekä vaatteiden lattialta keräämisellä (tässä Piippis on ihan haka). Pienin rakastaa pölyjen pyyhkimistä sekä pyykkien ripustamista, mutta keskimmäiselle ei nyt varsinaisesti ole sellaista lempparihommaa vielä löytynyt, heh. Äiti siis toimii edelleen osittain työnohjaajana ja jakelee hommat, joita sitten vastahakoisesti noudatetaan. Siisti koti, hyväntuulinen äiti. Win win tilanne siis kaikille. Ja yllätyksekseni olen huomannut että kun yhdessä tehdään, siistiytyy koti vähän niin kuin puolihuomaamatta. Ja nopeasti. 

*Kiusaaminen
Viimeinen vaan ei vähäisin. Kun katselen omiani ja sitä, miten toisia ihmisiä kohtelevat, koen edes yhdessä asiassa onnistuneeni ihan hirmu hyvin. Mulla on tosi herkät ja empaattiset ipanat -  ja kyllä väitän että pystyisin myöntämään senkin jos näin ei olisi. Isältänsä varmasti nuo parhaat puolet perineet, sillä hän jos kuka on rauhallisuuden multihuipentuma. Ja kovin kilttikin.
Huomaan että ekaluokkalaiseni tarttuu lujasti epäkohtiin omassa koulussansa, ja kovin avoimesti meidän vanhempien kanssa asioista juttelee täällä kotona. Hän on itsekin saanut tuta näitä ikäviä tilanteita ja minä leijonaemona sitten tietysti heti niihin tarttunut - joko opettajan tai suoraan toisten lasten vanhempien kautta. 

Nollatoleranssi kiusaamiselle siispä. Jokaista ihmistä tulee arvostaa sekä kunnioittaa, ja heikomman puolelle on aina asetuttava. Tämän voi kyllä lapsellekin opettaa.

Joskus mietin, että reagoinko liian herkästi. Mä itse näen tämän kiusaamisasian vaan niin jäätävän isona ongelmana, että on mielestäni jopa kohtuutonta vaatia että koulussa henkilökunta pystyisi pistämään stopin valtakunnallisesti näin suurelle ongelmalle. Kyllä meillä vanhemmilla on tässä asiassa suurin rooli ja tärkeää on, että rehellisesti toistemme kanssa asioista keskustelemme sekä epäkohtiin tartumme. Kiitollinen saan olla siitä, että mun poikani kaveripiirissä on ihan mahtavia äitejä ja isejä, joiden kanssa voidaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Se on meidän lapsillemme suuri etuoikeus. Toivoisin että kaikilla tilanne olisi samanlainen. Ja ennenkaikkea toivoisin, että tämä viimepäivien aikana lööpeissä ollut superhuippuihanajatärkein video tavoittaisi Suomen jokaisen koululaisen. Pienikin tasaisin väliajoin ajoittuva ivailu voi aiheuttaa herkälle lapselle elinikäiset haavat. Toiselle itsetunnon pilareiden rakentaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin toiselle. Se vaan on niin. Väitän tietäväni mistä nyt saarnaan. 



Ja loppuun vielä yksi rehellinen tunnustus. On nimittäin yksi asia, jossa koen kasvattajana olevani vielä kisälli. Sokeria meidän perheessä syödään edelleen liikaa. Tavoitteena saada toteutettua 1 tai 2 herkkupäivää viikkoon, mutta vielä ollaan rehellisesti sanottuna jokusen matkan päässä siitä. Suun terveydestä pitävät huolen Herra Hakkaraiset sekä muut xylitol-tuotteet, mutta sokerikoukku onkin sitten jo vähän toinen asia -se lienee meillä koko perheen ongelma. Ei me nyt kourakaupalla sokrua vedetä, mutta päivittäin jotain pientä kuitenkin. Rajan olen vetänyt kuitenkin siihen, että jos ei oikea ruoka maistu niin sitten ei herkkujakaan saa.

Irtokarkit. Mokomat! Tässä otos parin viikon takaa, kun piipahdimme viikonloppuostoksilla Jäken Prismassa. Piippis syö vaan Pätkiksiä. Se joogaa näissä hyllyväliköissä.


Tähän loppuun vielä tosi lyhyt hyvänmielen-video, joka sivaltaa tätä kasvatuskeskustelua ehkä yhteisen ajan tärkeyden korostamisen saralla. Olkoon se sitten aamupalahetki kahvilassa, lautapeliä olohuoneen lattialla tai vaikkapa Frozen 2 ennakkonäytös paikallisessa leffateatterissa..





Onnen hetkessä voi aistia.

Arki

Herkkusuut suppuun

21.24

 Tämä keskiviikko ei nyt ole ollut niitä parhaita mahdollisia päiviä, mutta huomiseen mennessä surut unohtukoon. Yhdestä asiasta olen kuitenkin iloinen - hain kouluun! Ihan niinkuin muutama viikko sitten uhkasinkin. Nyt vaan jännitellään, että mitä tuleva tuo meidän perheelle tullessaan..
  

Seuraavaksi ajattelin esitellä teille tänään hetken mielijohteesta tuunaamani kalenterin, jonka avulla on helpompi havainnollistaa lapsille saapuvat herkkupäivät. Meidän oli pakko tehdä tällainen ratkaisu, sillä jatkuva hokeminen ja kinuaminen meinasi turhan usein kiristää tunnelmaa täällä kotona. 


 Niinkuin kuvasta näkyy, meillä herkutellaan (ylläri ylläri) viikonloppuisin tätä nykyä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun kahtena päivänä viikossa saa kohtuuden rajoissa herkutella niin viisi päivää ollaan mukisematta ilman. Tosin ei tämä nyt aina ihan niin kiveen kirjoitettua ole, etteikö esimerkiksi mummolassa  saisi tehdä muutamia poikkeuksia, mutta tämä kalenteri on tarkoitettu helpottamaan ipanoiden ymmärrystä eritoten täällä kotioloissa. Joskus kun tuntuu, että vaikka asiaa kuinka selittää niin ei käytäntö meinaa mennä perille asti.

Ja hassuapa oli muuten huomata, että tämähän oikeasti toimii! Kun näytin lapsille selkeästi että minkä päivän kohdalla tänään ollaan menossa, niin asiasta ei ole tarvinut enää neuvotella. Poika käy välillä tsekkaamassa tilanteen ja tyytyy siihen huomattavasti helpommin, kuin aikaisemmin minun tai isin toteamana. Kun Piippis erehtyi kerran sanomaan tuossa illalla että "Haluan kettiä (keksiä)!" , käski velipoika siskon heti mukaansa katsomaan tuosta kalenterista, että koska me sitä herkkupäivää seuraavaksi oikein vietellään. 

Ylihuomenna ja vieläpä isin synttäripäivänä! :) 

Kuvan ottamisen jälkeen oivalsin vielä piirtää sydämet menneisiin päiviin, ja näinollen myös tyttöjen on helpompi pysyä kärryillä siitä, että minkä päivän kohdalla ollaan menossa.

Helppoa ja toimivaa! Seuraavaksi voisin keksiä jotain vastaavaa pleikkari juttujen rajoittamiseksi. Se kun on asia, josta pitää päivittäin myös taistella turhan paljon. Katsotaan mitä keksin..


Kasvua

Johdanto tulevaan

22.32

Kun yhtäkkiä elämässä kääntyy sivu, jota et odottanut näkeväsi,mutta joka on hyvin merkittävä, kasvaa tiedonjano valtaisaksi. Kun kirjastojen hyllyt huutavat aiheen tiimoilta tyhjyyttään, eikä tuota janoa saa taltutetuksi, turhautumisen tunne on hyvin vahvasti läsnä. 

Pirpanan syntymän jälkeen ei meistä kumpikaan H:n kanssa ollut heti valmis hyppäämään facebookissa vertaisväen seuraan. Sulattelimme suloisen erityisemme olemassaoloa turvallisessa lintukodossamme, ja vasta muutaman viikon jälkeen tarve vertaistuelle laajeni some-maailmaan asti.
Heti laitokselta kotiuduttuamme ajoimme kuitenkin Järvenpään kirjastoon hakemaan Lilja Harjun runoteoksen "Se on down" ja muistan hyvin selvästi sen, kuinka kyyneliä vuodattaen luin koko kirjan alusta loppuun kirjaston parkkipaikalla - oman erityiseni uinuessa auton takapenkillä. Siinä pienessä hetkessä tunsin kasvaneeni taas muutaman sentin isommaksi. Vahvemmaksi. Olin onnellinen.

Tuo sympaattinen runoteos teki tehtävänsä, mutta silti kaipasin niin paljon enemmän.
 Lisää materiaalia, jota ahmia iltaisin vauvan nukkuessa. Internet kun ei aina välttämättä kuitenkaan ole se paras väylä moiseen.

Luin yhden elämänkerran, mutta se ei miellyttänyt minua. Liikaa hengellisyyttä ja Jumalaa, epäolennaisia asioita siinä hetkessä minulle, vaikka käteni hyvin kevyin perustein ristinkin siitä voimaa saaden (edelleen niin teen). Tämän teoksen jälkeen luovutin ja jatkoin kasvamistani toisinlaisin keinoin. Rustasin ensimmäisen statuspäivityksen facebook-sivuilleni, ja kerroin kaikille pienen vastasyntyneemme diagnoosista. Sen jälkeen olin taas asteen verran vahvempi. Onnellisempi. Koskaan en tule unohtamaan sitä lämpöä, jota saimme tuntea lukiessamme läheisten, ystävien sekä tuttavien suloisia viestejä. Kiitos niistä ja sydän tähän.

Mutta niin, se aukko kirjaston hyllyssä on kuitenkin edelleen täyttämättä.

Nyt musta tuntuu siltä, että mä olen oikeasti aika valmis tähän projektiin. Rakastan kirjoittamista ja tämä aihe jos mikä on mun sydämessäni tiukasti kiinni. Hölmöä olisi jättää toteuttamatta jotain sellaista, johon pystyn kyllä jos haluan. Ja tätähän mä haluan! 

Kirjaprojekti on pyörähtänyt käyntiin. Tämä ei varmasti tule olemaan mikään pikainen proggis ja nyt edetäänkin ihan vaan askel kerrallaan, turhia murehtimatta. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Pikkuhiljaa. Tavoitteenani saada valmiiksi - ja saankin. Muusta en tiedä vielä.


Löysin muuten tämän vanhan kuvan blogini kätköistä. Tuore äiti. Koko ajan vahvempi, mutta silti vielä kovin haavoittuvainen. Meinaa itku tirahtaa taas, siispä lopetankin postaukseni tähän Lilja Harjun runoon..

"Tiedätkös?
Ilman sinua
      täydellinen
         perheemme
             olisi
Epätäydellinen."






Downin syndrooma

Esikoinen eskariin

22.25

 Viime viikolla totuus tipahti postiluukusta. Tuo totuus sai meidät vanhemmat hetkeksi hämmennyksiin; Pirpanan eskaritaival alkaa ihan oikeasti tulevana syksynä!

"Tervetuloa infoon!"

Tuo kirje sai monenlaisia ajatuksia pulpahtamaan pintaan ja kyllä myönnän, että suurin osa näistä ajatuksista olivat/ovat toistaiseksi vähän turhankin negatiivissävytteisiä. Varmasti tämä on meidän tytölle hyvä juttu (siis tietysti on!) , mutta valitettavasti vielä tosi kova muutos sulattaa – mulle itselleni. Ollappa vähän itsekäs taas..

"Miten muut lapset suhtautuvat meidän neitiin?  Kuinka hän tulee ymmärretyksi, kun puhekin on vielä niin epäselvää eikä viittomat enää juurikaan käytössä? Entäpä sitten aika-ajoin vaivaava ummetus ja masukivut? Muuttuuko tytön luotto ihmisiin, jos häntä päiväkodissa kiusataan? Lopettaako hän onnellisen hymyilemisen ja maailman suloisimmat rakkaudenosoitukset? "

Niin. Joku ehkä saattaa jopa nauraa, mutta mulle nämä ovat pelottavan todellisia huolenaiheita. 

Olen kokenut olevani onnekas, että kahden sisaruksen syntymän vuoksi olen saanut pitää Piippiksen näin kauan kotona meidän kanssamme. Ja kyllähän minä sen tietysti ymmärrän, että päiväkoti on lapsen kehityksen kannalta hyväkin paikka olla, mutta en ole siltikään koskaan epäillyt sitä ettäkö tämä kotona oleminen olisi Piippikselle haitallista ollut. Onhan hänellä kuitenkin laaja sosiaalinen verkosto, loistavat terapeutit ja sisarukset vieressä kehitystä tukemassa. 


Voisko hetkeksi stopata? Tai ihan vähän kelata? 

Ei varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, että toivoisin kovasti tämän kotoilun jatkuvan vielä tovin. Kaikesta huolimatta (halusimme tai emme), aika kuluu ja lapset kasvavat. Nyt ei auta jäädä liiaksi asiaa märehtimään,  sillä kun ei mitään hyvää saavutakaan tässä tilanteessa. Siispä nyt mun ja H:n yksi tärkeimmistä missioista on löytää Piippikselle paras mahdollinen paikka ensi syksyksi. Ja ajatuksia tästä onkin jo..

 Mielestämme tuon rakkaan mimmin paikka olisi sellaisessa päiväkodissa, jossa lapsi pääsee ilmaisemaan itseänsä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman luovasti. Piippiksen vahvuudet kun löytyvät sieltä itsensä ilmaisun ja sosiaalisten taitojen suunnalta.  Eli nyt siis vaan näiden ajatusten kanssa kohti tulevaa eskari-infoa. Tuo saapuva tapahtuma aloittavien eskarilaisten vanhemmille tuskin antaa vastauksen mun ja H:n mieltä painaviin kysymyksiin, mutta niitä esitetään sitten vammaispalvelun työntekijälle kun aukot infossa avautuvat.

P.s En ehkä kestä tuota kuvaa. Saattaapa olla, että tirautin pari kyyneltäkin.


Arki

Erityiset toisillensa

17.37

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.


Kun alun hämmennys haihtui, selvisi meille hyvin nopeasti, että lähdemme yrittämään toista lasta esikoiselle kaveriksi ja kehitystä tukemaan. Viimeksi mainittu saattaa särähtää lukijan korvaan, mutta se on täysi tosi ja olemmekin olleet hyvin onnekkaita, että suunitelmamme onnistui täydellisesti. 

Pikkuveli Pirpanalle syntyi ja tovin tuo suloinen kaksikko kehittyi kuin kaksoset –samaan tahtiin. 


Kun velipoika otti vuoden iässä jalat allensa, lähti isosiskokin kävelemään pikkuveljen innoittamana. Pikkuveljen puheenkehitys oli alkuun hidasta (koska viittova sisko), mutta sitten kun juttu alkoi vihdoin luistaa, ryhtyi sisko muodostamaan myös kokonaisia lauseita ja puheen kehityksessä tapahtui aivan HUIKEA spurtti! Nyt 5-vuotiaana neiti puhua pulputtaa ja elämä on helpottunut kovasti, sillä tyttö ei ymmärtämättä jäämisen vuoksi turhaudu läheskään niin helposti, kuin mitä aikaisemmin teki. Toki ulkopuolisen on edelleen hyvin vaikea ymmärtää Pirpanan puhetta, mutta perheen läsnäollessa neitokainen tulee kuulluksi sekä ymmärretyksi.


PikkuW:n ollessa vuoden vanha, vietimme parisuhdeiltaa Helsingissä vertaisvanhempia treffaten. Tapaamisessa eräs vertaisäiti sanoi meille, että "Koska olette vielä nuoria, niin suosittelen ehdottomasti harkitsemaan vielä kolmatta lasta, sillä hänestä on veljelle sitten seuraa myöhäisemmässä iässä".  Naurahdimme ja totesimme yhteen ääneen, että "Eipä muuten tule hetkeen tapahtumaan!"

Viikon päästä tein positiivisen raskaustestin. 


Pikkusisko syntyi heinäkuussa 2014. Vaikka ihan rehellisesti emme olleet ajatelleet kolmatta lasta (ainakaan vielä piiitkään aikaan) joukon jatkeeksi, olemme näin jälkeen päin olleet suunnattoman kiitollisia siitä, että hän yllätykseksemme päätti vain saapua. Välillä usko sekä voimat kolmen pienen kanssa ovat olleet koetuksella, mutta väittäisin kuitenkin että aika hyvin tässä on pärjäilty olosuhteisiin nähden.

Ja vaikka välillä tuo väsymys meinaa ottaa vallan, tuntuu pieni uupumus merkityksettömältä sen rinnalla mitä tuo kolmikko yhdessä onkaan! Ja ennenkaikkea, mitä toisillensa ovat.

Korvaamattomia. 

 Toisillensa opettavat ja toisiltansa oppivat. Leikit ovat yhteiset, nauru raikaa ja toisessa hetkessä taasen itketään, mökötetään sekä raivotaan niin, että kipinät melkeinpä silminnähden sinkoilevat. Diagnoosi ei erityiskohtelua isosiskolle takaa.


Uskoisin kuitenkin varsinkin pikkuveljen jo tiedostavan sen,  että siskolla on tuo "oma juttunsa". Kun Pirpana tanssii onnessaan Robinin tahtiin tai istuu sohvalla kädet viuhuten omia tarinoitansa selitellen, toteaa veli vaan että "Taas se eläytyy!". 

Olemme isin kanssa yrittäneet asiaa avata, mutta downin syndrooma on ehkä käsitteenä vielä vähän vaikea ymmärtää. Sen W kyllä jo selvästi hoksaa, että sisko ei kehity samalla tavalla kuin muut lapset. Moinen seikka ei kuitenkaan koskaan ole silminnähden vaivannut pikkuveljen ajatuksia tai suhtautumista siskoa kohtaan ja se on asia, joka saa meidät vanhemmat luonnollisesti hyvin onnelliseksi. 






Veli suojelee kumpaakin siskoansa yhtä tunnollisesti (esimerkiksi ulkona autotien läheisyydessä) ja tässä vaiheessa on vaikea vielä sanoa, aiheuttaako siskon erityisyys erityisen intensiivistä suojeluviettiä pikkuveljessä. Aika sen näyttää. 






En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 
Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.


Marja Hintikka Live:ssä käsitellään erityislapsiasiaa tulevana maanantaina 21.11 ja itsehän luonnollisesti odotan tuota jaksoa suuresti. Tiesittekö muuten, että Downin syndroomassa tuo ylimääräinen 47. kromosomi sijaitsee kromosomiparissa numero 21?



Höpönlöpöä

Höpinöitä

22.13

Hieno fiilis. Taas on selvitty kunnialla tästäkin iltavuoroviikosta, vaikka välillä on meinannutkin vähän väsyttää. Nää on niitä hetkiä, kun allekirjoittanut kaipailisi palkinnoksi vaikkapa lasillista oikein hyvää punaviiniä, mutta viili mansikkahillolla ajakoon nyt olosuhteiden pakosta saman asian. Viili on kyllä tällähetkellä palkinnoista parhain. Omituinen himo on iskenyt siihen. 

Tänään tapahtui ainutkertainen hetki äitiysvuosieni ajalta kun sain lörpötellä ystävän kanssa puhelimessa ihan tuosta noin vaan 1 h ja 18 minuuttia. Lapset touhusivat omia juttujaan ja vasta ihan puhelun loppumetreillä alkoi mielenosoituksellinen kiukkuaminen. 

Ruoanlaitto on ollut viimeikoina todella äänekäs ja haastava tapahtuma meidän arkipäivässä, kun PikkuW kaipaisi äidin jatkuvaa huomiota ja luonnollisesti siinä tilanteessa tuota huomiota on vaikea antaa tarpeeksi. Olen nyt ajatellutkin asian niin, että mun taaperoita on ehkä vähän koulittava siihen, ettei aina voi saadakkaan vanhempien jatkuvaa huomiota ja tästä syystä juttu"tuokio" ystävän kanssa oli tänään hyvää harjoitusta. Ja hienosti meni. Puhelu oli terapeuttinen kokemus meille kaikille. Tarvitsin sitä itsekkin.

Tänään oli kivaa myös se, kun mummi sekä pappa piipahti kylässä ja pääsin käymään Siwassa herkkuostoksilla.

Ystävien merkitys viimeviikkojen aikana on korostunut entisestään. Nyt vasta ymmärrän, miten pahasti olen ollut erakoitumassa ja miten tärkeää ihan oikeasti on pitää yhteyttä omiin rakkaisiin, muihinkin kun perheenjäseniin. Voin henkisesti paljon paremmin nyt kun vaikkapa kuukausi sitten. En ole tajunnutkaan sitä, kuinka suuri tarve mulla on höpöttää ja puhua ihan vaan niitänäitä. Se on ihan parasta.


Pikkutyyppien iltamenot olivat tänään villimmän puoleiset, mutta sehän sopii kun perjantaikin on. Nukahtivat nätisti vuoteisiinsa, nuorimmainen suomi-englanti-suomi-sanakirja kainalossaan. Pirpanan lentsu sai aikaan jälleen hampaiden puhkeamisen ja nyt on pari päivää narskuteltu hampaita taas ihan huolella. Iltashottina annoin tytölle buranaa, josko yö olisi vähän rauhallisempi. Mokomat naskalit kun kiusaavat nimenomaan öisin ja päikkäreillä eniten. 

Mutta nyt, jatkan nettisurffailua ja uuden kodin päänsisäistä sisustamista :) Tämän viikonlopun aikana on tarkoitus laittaa nykyinen koti myyntikuntoon ja heti maanantaina alkaa myyntihommat. Yritetään näin alkuun selviytyä siitä itse, mutta jos ei onnistu niin sitten otetaan välittäjä avuksi. 

En ole saanut hyviä kuvia aikaiseksi viimepäivien aikana, mutta tässä nyt kuitenkin yksi. Pikkujätkä muikeena uudessa Makiassaan. Tein löydön nettikirppikseltä ja nämä Makian hupparit ovat aivan mahdottoman laadukkaita sekä pehmeitä vielä kymmenien pesujenkin jälkeen.  


Ja niin vielä, oma vointini on tosi ok nyt. Vaikka masu kasvaa niin pahemmilta säryiltä on toistaiseksi vielä vältytty. Paineentunnetta alavatsalla ilmenee aina silloin, kun teen fyysisesti jotain raskasta esim, nostan muksuja tai jotain muuta painavampaa, mutta sen kummempaa en ole vielä havainnut. Väsyttää, mutta sitä ilmenisi ilman raskauttakin tässä elämäntilanteessa. Synnytys mielessä aika-ajoin, vaikkakin ahdistus on kadonnut toistaiseksi. Kyllähän me nyt tästä selvitään! :) 

Puolessavälissä mennään jo. Aika hurjaa.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!




Kasvua

Keskiviikon kuvatukset

22.12


Suukottelua Zalando-laatikossa.

(Paidassa soma vesitahra)
Jälleennäkemisen ilo. PikkuW on joutunut olla tovin erossa malamuutista ja otti kaiken irti siitä, että tyttö tuli takaisin kotiin. Pirpanakin päästi riemun kiljahdukset kun Taiga löntysteli eteisestä tupaan. Tärkeä on tuo karvakorva näille mukeloille sitä ei käy kieltäminen.


Positiivinen yllätys. Ensimmäinen ranskanletti, jonka Piippis antoi mun laittaa päähänsä ilman kiukkua. Tein sen supernopeasti ja sen kyllä huomaa. Tärkeintä on se, että tähänkin hommaan totutellaan pikkuhiljaa. Sama meininki meillä on nyt pikkuW:n kanssa suihkussa/kylvyssä. Pari viimeistä kertaa poitsu on vetänyt ihan järkkyitkupotkuraivarishown kun on tullut pesun aika. Aikaisemmin ei ole ollut mitään ongelmaa. Liekö sitten mennyt vähän saippuaa silmään tai jotain mikä on jäänyt mieltä kalvamaan.. Hassuja nuo ipanat. Piippis muuten oppi sanomaan ääneen ensimmäisen kaksisanaisen lauseensa: "Vauvan koru". Se on se mikä äidin kaulassa kokoajan killuu..

Perjantaina meillä olis yksi asuntonäyttö. Koska on vaan pakko. 
;)

Ja sitten vielä muutama juttu. Kohtu kasvaa ja kipuilee. Tänään jouduin ihan dobblerilla kuuntelemaan vauvaa kun huolestutti niin, että onko kaikki kunnossa. Olihan siellä. Näin voimakasta pistelyä en muista tässä raskaudessa vielä tunteneeni. Hyvähän se on että masu kasvaa. Liikettäkin tuntuu jo ja kokoajan enenevässä määrin. Viikon aikana mun naamaan on ilmestynyt enemmän finnejä kun mitä normaalisti koko vuoden aikana tulee. Ihanata ihanata. 





Kasvua

"Näin ne pienet pojat ratsastaa"

22.41


Muksut saivat joulupukilta keppihevoset ja tänään PikkuW sitten oivalsi että miten niillä kuuluu leikkiä. Oli tosi tärkeenä :)

Päivän uskomattomin uutinen tulee tässä: Sain puolituntia sitten lapset nukahtamaan samaan huoneeseen! Minä?! Yksin?! Tunti siinä touhussa kului, mutta lopulta voitin taiston. Ja säästyttiin jopa pahimmilta itkupotkuraivareiltakin! Jännä nähdä miten yö nyt menee, mutta edessä tää olisi kuitenkin ollut ihan lähiaikoina. Ennen vauvan syntymää.

On vähän outoa mennä omaan sänkyyn nukkumaan, kun vierestä ei kuulu tuttua tuhinaa. Kasvun paikka taasen sekä lapsilla, että äidillä.

Rentouttavaa viikonloppua!





Kasvua

Kiva päivä!

19.34

Okei, aamupäivä oli ehkä vähän tylsä kun ulkona oli huono sää ja allekirjoittanut oli super laiskalla tuulella, syystä että nukkui edellisen yön Pirpanan vieressä kahden ison sohvatyynyn päällä. Typsykän tukkoinen nenä häiritsi yöunta ja vartin välein piti herätä sitä valittelemaan. Onneksi se riitti, että äiti oli vieressä ja uni jatkui melkein samantien uudestaan heräämisestä. 

Aamupäivällä olo tytöllä oli vähän nuhainen, mutta päikkäreiltä heräsi huomattavasti paremmassa kunnossa oleva pieni neitokainen. 



Sitten me lähdettiinkin moikkaamaan Putte-ponia. Poika olikin isompi, mitä olin kuvitellut mutta mitään ongelmia se asia ei loppujenlopuksi tuottanut. Pirpana oli kun tehty ponin selkään! Hän istui todella tyytyväisenä ja piti hienosti sekä vankasti tasapainoa yllä. Me oltiin niiin onnellisia ja ylpeitä taas vaihteeksi!! Välillä viitottiin hevosta ja kissaa (tallikisu seurasi meitä )  ja itkukin siinä sitten neidiltä pääsi, kun piti puolentunnin päästä tulla ponin selästä pois. Tämä harrastus siis saa jatkoa ja toivottavasti mahdollisimman pian.  

Reissun ainoa jännitysmomentti tapahtui lähdön hetkellä, kun tyttö kahmaisi suht kookkaan kiven kitusiinsa ja taas sai äiti vähän taputella selkään, notta saatiin tuo mokoma murikka pois kurkusta. Tähänhän alkaa jo tottua :/ No, eikähän tämä oo aika tuttua monelle äidille. 

Fysioterapeutti sanoi meille, että mikään ei mallinna kävelyä niin hyvin kun hevosen käynti ja tämä tuli todistettua jo yhden ratsastuskerran jälkeen. Kun päästiin kotiin ja otettiin tytöltä kengät pois jalasta, nousi hän seisomaan ja alkoi samantien yrittää tuetta kävelemistä. Siirsi painon toiselle jalalle ja yritti tehdä kaikkensa, että jalka olisi siirtynyt eteenpäin. Ekalla yrityksellä kävely ei kuitenkaan vielä onnistunut ja sitten Piippis ottikin karhunkävelyasennon ja käveli ennätyspitkän matkan kontiostaililla! Us-ko-ma-ton-ta. Minä, ikuinen skeptikko olin kerrankin kirjaimellisesti monttu auki. 




Ja niin, PikkuW ei tykännyt ratsastamisesta ainakaan vielä :D


Vaan olipahan ihan mielettömän kiva päivä ai että!

Fysioterapia

Oon voimissain!

20.59

Tuntuu ihan mielettömän hyvältä huomata, että oon saanut tooodella paljon lisää puhtia lomalla ja jaksan ihan oikeasti taas eritavalla touhuta lapsosten kanssa sekä kotosalla ja noinniinkun muutenkin. Dublinin reissu oli näinollen jokaikisen pennin sekä ikävänkyyneleen tirautuksen arvoinen. Musta tuntuu pitkästäaikaa siltä, että oon ihan oikeasti suht jeppis äiti mun pienokaisille ja lienee ilmiselvää, että se on aika huippufiilis.

Nythän on tavallaan tosi hyvä juttu että sitä puhtia on, sillä nuo pikkuihmiset koettelevat fyysisesti tällähetkellä aika kovastikkin. Tänään meno yltyi kotoseinien sisällä niin villiksi, että oli pakko pakata mukelot kerrosrattaisiin ja lähteä kärräilemään pellonreunaan hevosia katsomaan. Reissu oli tosi mukava ja samalla mä sain kulutettua vähän extrakaloreita kun hikoilin pitkissä ylämäissä noiden suht raskaidenkin rattaiden kanssa. Ja niin, painaahan tuo pelkkä lastikin jo sellaiset parisenkymmentä kiloa yhteensä :)

Ja nyt vuorossa piiitkästä-aikaa kuva, joka saa minut tuon pienen ihanan tytön äitinä kohtis herkkis olotilaan. Siinä se seisoo ihan itse topakkana ja ihailee tämänhetkistä ykkösjuttua eli hevosta. Seisoo itse. Ilman minkäänsortin tukea. Minä oon niin onnellinen ja ylpeä!!


 Uudet kengät tukee kivasti nilkkaa ja tytön seisomisasento näyttää jo tosi tukevalta ja hyvältä. Ja mikä parasta, tänään peppukiito on ihan selvästi muuttunut enenevässä määrin konttaamiseksi, mikä tietysti on tosi hyvä. Aina parempi, kun edetään niin sanottua "normaalia" reittiä ylöspäin. Nyt mä olen sen tajunnut itsekkin, mitä fysioterapeutit meille ovat useasti sanoneet: On tosi tärkeää, että asiat opitaan mieluummin hitaasti mutta että ne opitaan oikein, kun että kiirehditään ja tehdään puolihutiloiden. Mihinkäs tässä kiire? Tärkeintä on nähdä, että edistystä tapahtuu ja upeinta on nähdä pienen ihmisen onni aina uutta opittaessa. Pirpanan kohdalla se on todella nähtävissä, se onni.

Nämä on mun elämäni suurimpia asioita tällähetkellä. Katsoa ja ihastella pienten ihmisten kasvamista omatoimisiksi, ihaniksi tyypeiksi. 

<3

Hei, ei enää kauaakaan kun mun blogissa paukkuu 400 000 kävijää rikki. Todella outoa, mutta hienoa. Toivottavasti olen antanut lukijoille paljon hyviä asioita Piippiksen kanssa.

Paljon olemme teiltä saaneet. Kiitos.




hassuttelua

Instagram-tiistai

21.07


Tämän kuvan perusteella, voisi helposti kuvitella meidän elelevän jossain vähän eksoottisemmassa ympäristössä. Taiga-tyttökin selvästi haaveilee jostain lämpöisestä paikasta. Tänään kun on ollut möhlötin makuun vähän turhan viileä päivä. On siinä meillä oikein alkukantainen ja arktinen tyttö. Mitä kuumempi, sitä parempi.


Iltakävely toteutettiin vähän eri staililla kun normaalisti. Tuntuu kurjalta laittaa toinen sisarusrattaiden alaloosteriin, joten päädyttiin kokeilemaan joskohan viihtyisivät yhdessä yläpenkissä. Ja viihtyivätkin.. kunnes Pirpana äkkäsi alkaa imuttelemaan velipojan vauvakiehkuroita. Siitä ei PikkuW ilostunut.


Ja sitten iltasella pistettiin vauva potalle. Tämän jälkeen tietysti syötettiin pullolla ja laitettiin nukkumaan kantokoppaan. Oikein suloinen pikkuäiti on kuoriutunut tuosta mun omasta vauvastani.  Ihanaa huomata, että nämä mallintamisleikit ovat tuottaneet tulosta ja tytön itsenäisissä leikeissä on ihan oikeasti jo jotain järkeäkin. Ettei siis vaan ja ainoastaan heitellä leluja paikasta toiseen ja yritetä saada aikaan mahdollisimman kovaa meteliä.
Uusi sanakin on tullut "Papan" rinnalle. "Mamma". Niin, aamuisin tosiaan katsotaan aina ne muumit ja parastahan siinä on tuo alkutunnari. Lieköhän sillä osuutta uuden sanan ilmaantumiselle. 

Tänään ukki oli meillä viettämässä tiistai-päivää ja lapset viihtyivät. Se on kiva asia, että ovat lähellä kaikki. Isovanhemmat, tädit, setä, eno ja serkut.

Huomenna mä menen töihin lepäämään ;) Torstaina olisi Bar Loosessa H:n keikka (Eero&Eksyneet) ja sinne olisi tarkoitus meidän vanhempien yhdessä mennä. Siispä kaverit ja toverit jos luette tämän, niin soitelkaahan ja saapukaahan paikalle. 

Todella orpo olo kun ei oo facebookkia. Varsinaista vuoristorataa tämä mun ihmiskokeeni. On päiviä, jolloin en ajattele fb:tä ollenkaan, mutta välillä ajattelen ihan jatkuvasti. Silloin kun sitä tarvitsisin. Usein myöhään illalla. Silloin kun en enää viitsi puhelimella ottaa ihmisiin yhteyttä. Mukavaa on ollut se, että puhelin piippaa huomattavasti useammin kun aikaisemmin.

No mutta, nyt jalkapalloa. 




Kasvua

Tänään..

21.32


..hölmöiltiin kameralle..



..ja opittiin itse nousemaan pystyyn. Tai se kaikista nuorin meistä oppi..


..ja sitten me kuivaharjoiteltiin ihanan serkkutytön, sekä sedän/kummisedän kanssa uudessa uima-altaassa, jonka isi osti yllärinä lapsille. 

Minä ja lapset oltiin mummolassa tänään viettämässä kesäistä aamu-/iltapäivää kun isi vei auton huoltoon sekä katsastukseen. Ihanaa, että mummola on lähellä. Sitä asiaa en koskaan lakkaa ylistämästä.

Huomenna olisi luvassa fysioterapiaa sekä Piippiksen verinäytteenotto, joka viimeksi sairastelun vuoksi jäi väliin. Huolestuin tänään isosti, kun bongasin tytön yläselästä pieniä verenpurkaumia ja alaselässä oli kaikenlisäksi sellainen keltainen, vähän mustelman kaltainen kohta, ihan selkärangan kohdalla. Muisteltiin näiden mokomien olleen samalla paikallansa jo pitkän aikaa, mutta nyt iski totaalinen ahdistus. On pakko saada tietää, että kyseessä ei ole SE,  jota kaikista eniten pelätään. Mitään muita oireita siihen suuntaan ei kylläkään ole ollut. 

En halua edes ajatella pahinta mahdollista. Uskon vahvasti, että syytä pelkoon ei ole ja tästä syystä haluan varmistuksen asiaan pian!

En vaan voi olla aina sillointällöin miettimättä sitä asiaa, että Pirpanan syntymän mahdollisuus oli 1:17000 vaikkakin se oli loppujenlopuksi mitä onnellisin lottovoitto meille. Mahdollisuus oli kaikesta huolimatta pieni. Toivottavasti jatkossakin saadaan vaan näitä positiivisia ja onnellisia sattumia. 

Rankkaa tämä äitiys aina välillä..

Kasvua

Pieni fiilistely vielä

22.41

Tänään meidän Pirpana on ollut koko päivän ilman vaippaa ja yhtään vahinkoa ei ole tapahtunut! Kiitos mummi ja pappa, että rohkaisitte meitä tähän! Jokakerta kun tyttö laitettiin potalle, hän viittoi "pissi" ja pissi tuli. Olen kyllä niiiin ylpeä mun taitavasta pienestä isosta. Täytyy vaan jatkossa yrittää uskaltaa kokeilla rohkeasti näitä uusia juttuja. Tyttö kyllä osaa!

Tänään on myös pariin otteeseen tytön suusta raikunut ilmiselvästi sana: "Wäinö!" <3

Huomenna mä menen sitten sinne Elävä kirjasto-tapahtumaan vastailemaan opiskelijoiden mahdollisiin kysymyksiin. Odotan mielenkiinnolla, mitä päivä tuo tullessaan. Toivottavasti ihan aitoa kiinnostusta nuorten taholta! Se olisi mulle paras mahdollinen palkinto osallistumisesta.

Wish me luck! 
:)

Fysioterapia

Pienet treenaajat

21.54


Tää tuntuu mielettömältä ja vähän huvittavaltakin jo. Siinä ne nyt tapittaa vierekkäin ja mussuttaa pinnasängyn laitaa. Edellisellä fysioterapiakäynnillä(pari viikkoa taaksepäin) Pirpanan kanssa harjoiteltiin ylöspäin ponnistamista ja ei siitä oikein meinannut tulla mitään. 

Sitten se yhtäkkiä tajuaa. Ja samaan aikaan pikkuveljen kanssa tietysti. Vielä ei ihan maan tasalta tuo nousu onnistu kummaltakaan, mutta jos istuu jonkun pienen korokkeen päällä, niin siitä jo onnistuukin ja sitten kun sinne ylös päästään, ei millään suostuta laskeutumaan maan pinnalle. 

Ihmeellistä tämä mun elämäni. Ihmeellisiä nuo pienet ihmiset.



Kasvua

Iso askel pienen tytön elämässä..

21.46


..kun pääsee kulkemaan itsenäisesti ulkona. Vauhti on tyyliä etana, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa kunhan päästään kunnolla potkuttelun makuun. Nyt otetaan vaan pari ponnekasta potkaisua ja sitten levätään hetki.  Mutta, mihinkäs meillä on kiire. Ei yhtään mihinkään!

Onni on oma koiramenopeli.




Fysioterapia

Harjoitus tekee mestarin

20.26



Se on vakavaa hommaa tämä omatoimisen ruokailun opetteleminen. Hienosti Pirpana kuitenkin jo suoriutui haasteesta kun syötävä oli mieluista ja tälläkertaa herkuteltiin vadelmarahkaa. Lämpimiä aterioita tyttö ei vielä todellakaan suostu itsenäisesti lusikoimaan suuhunsa. Homma sujuu silloin parhaiten kun syöttäjiä on kaksi. Toinen viihdyttää ja toinen yrittää syöttää.

Hyvä on ollut kuitenkin huomata, että ruokahalu on alkanut palautumaan viimeaikaisen sairastelun jäljiltä. Tyttö on nyt muutenkin ollut koko viikonlopun aivan mielettömän hyvällä tuulella. Poskihampaat ovat puhjenneet ja olo varmasti helpottunut senkin asian tiimoilta. 

Minä se päätin piristää olemustani ja vaihdoin hiustenväriä pitkän harkinnan jälkeen. Kuva vaklattavissa oikeassa yläkulmassa. 

Fysioterapiassa aloitettiin viimeviikolla ylösnousemisen harjoittelu ja sitä ollaan nyt kovasti yritetty treenata täällä kotosallakin. Oikein kivasti tyttö ponnistaa jo itse ylös kun sitä "vaaditaan", mutta omatoimisesti ei vielä yritä juurikaan. Tässä onkin nyt sitten tavoitetta kesälle :) 

Vitsit että on ollut mahtava viikonloppu pitkästäaikaa. Kaikki terveinä ja hyvillä mielin. Lauantai-aamuna mä sain nukkua pitkään ja tänään H sai. Voi melkein sanoa, että olo on levännyt jopa?!

Kevättä kohti. Kivat jutut päivä päivältä lähempänä. 
Asioita, joista en voi vielä täällä puhua. Heti kerron kun on aika.

Ja ei hei, mä en todellakaan ole raskaana.





Kasvua

Pottapytty

21.04


PikkuW istui tänään potalla ensimmäistä kertaa. Poju pysyi hienosti pytyllä mutta mitään sinne ei vielä saatu tikistettyä. Vaippaan tikistettiin kylläkin heti istunnon jälkeen. Etsin käsiini kuvan Pirpanan ekasta istunnosta ja tässä se tulee..


Kuva on räpsäisty mun vanhalla puhelimella ja laatu on aika surkea. Tämän vuoksi siis pieni kuva.

Meidän olkkarin lattialla istuu tästä lähtien kaksi pottailijaa. Ihanaa!

PikkuW nostatti kuumeen tänäiltana mutta Buranan jälkeen olo virkistyi ja vielä hetki sitten leikittiin kaikki kolme lattialla ja ihan pirteänä. Oli tosi kiva yhteinen hetki meillä siinä. PikkuW:kin ekan kerran oikein kunnolla leikki ja otti lelulaatikosta tavaraa toisen perään. Tutkiskeli ja ihmetteli. 
Toivon vain, että yö sujuu suht iisisti. Ilmeisesti siis odotettavissa on itsellenikin tämä tauti. Jännä nähdä. Ei huvittaisi potea, sillä huomenna on meidän rimpsessan nimpparitkin ja suunnitelmissa oli vähän juhlistaa tytön päivää. Näillänäkymin kotosalla, mutta kuitenkin. Pirtelöainekset odottaa pakkasessa! 

Me ollaan kuluneen kuukauden aikana sairasteltu koko vuoden taudit kerralla. Käyhän se näinkin. Tästä eteenpäin ollaankin sitten elämämme kunnossa! ;)

Ihania kevätjuttuja tiedossa. Mun omat varpajaiset, synttäreitä synttäreitä ja synttäreitä, ystäviä, aurinkoa, saunaa ja paljua, musiikkia, H:n isäkuukausi, mun hetkellinen töihinpaluu, perheen yhteistä aikaa ja rakkaita. Just nyt ei haittaa vaikka taivaalta sataakin lunta tuutin täydeltä. Äkkiä ne sulaa kuitenkin. 

Taidanpas ollakkin ihan hyvällä tuulella.



Kasvua

Tuskailua

14.41




"Kaksosilla" pukkaa hammasta nyt ihan tosissaan.  Kokoajan sormet suussa kummallakin ja pienempi meinaa hukuttaa jokapaikan kuolaan. Pirpanalla on ne kaikista tuskasimmat poskarit tulossa ja sen saattaa jopa huomata tuosta ilmeestäkin. No, aika aikansa kutakin. Kohta tämäkin vaihe on ohitettu.

"Pikkutyyppien" kanniskelu ottaa allekirjoittaneella nyt vähän koville ja pari yötä onkin tuskailtu aika infernaalisen selkäkipuilun parissa. Tätä mä vähän olen pelännytkin. Täytyy yritää jumppailla nottei enää pahemmalta ala tuntumaan.

Täytyy olla kiitollinen siitä ettei tämän talven flunssa- sekä vatsapöpöt ole vielä rantautuneet meidän kotiin. Toivon todella etteivät tulekkaan. Ympärillä pyörivät mokomat kokoajan että aika onnekas tässä tulee olla jos meinaa kaikilta säästyä. Jännä nähdä. Maitohappobakteerit sekä vitamiinit ovat kovassa käytössä maksimoidaksemme mahdollisuuden välttyä näiltä pikku kuokkavierailta. 

Tänään mietiskelin juuri sitä kun aikanaan sairaalassa meitä varoiteltiin että down-vauvojen ensimmäinen vuosi on yleensä yhtä infektiokierrettä. Meidän kohdalla näin ei kyllä todellakaan ollut ja ensimmäinen lentsu tytölle iski 1-vuotis-syntymäpäivänä. Siispä, yksi myytti down-lapsiin liittyen murrettu jälleen. Olemme olleet onnekkaita tässä suhteessa. 

Onnekkaita totta tosiaan. Kaikinpuolin.

Todellinen superpaketti on tuo pikkutyttö meille ollut, ei paremmasta väliä! Ja nyt sitten tuo toinenkin tuossa..
<3


Downin syndrooma

Sunnuntain kuulumisia

21.45


Ensimmäiset samanlaiset vermeet. Mun nyt oli vaan aivan pakko saada ostaa nuo. 

Ja niin, sitten se kaikista iloisin uutinen: Pirpanan ensimmäinen ylähammas puhkesi vihdoin ja viimein! Tällähetkellä siis valkoisia helmiä suussa jo kolme kappaletta. Toinen ylähammas varmasti puhkeaa ihan lähipäivien aikana sikälimikäli tuosta mahottomasta jäytämisestä jotain voisi ennustaa etukäteen.

Pirpana ja poitsu olivat siis eilen mummolassa hoidossa kun me vanhemmat käytiin juhlistamassa ystävää. Kaikki sujui tosi hienosti. Kumpainenkin oli käyttäytynyt erittäin mallikkaasti ja Pirpana sai nukkua ihan mummin viekussakin. Oli kuulemma silitellyt mummin poskea aina välillä ja höpötellyt hissukseen "Vauva,vauva"

Helpottavaa tietää että homma toimii vaikka ei paikalla aina ollakkaan..

Pirpana on alkanut ottaa tuntumaa viittomiinkin jo hieman. Kun äiti laulaa Tuiki tuiki tähtöstä, niin pienet kätöset viuhuu yläilmoissa innokkaasti. Jännä nähdä koska tulee ensimmäinen ihan selkeä viittoma.

Ensiviikko tuo tullessaan taas kivoja juttuja. Mummun synttärijuhlintaa, Korkeasaarireissun ym. Ollaan vähän haaveiltu myös mökkireissusta mutta katsotaan nyt. Toivotaan hyvää säätä. 

Eilen sain muuten taas niin ihanaa palautetta tästä blogista, Pirpanasta ja mun perheestäni noin muutenkin. Tuli tirautettua parit kyyneleetkin H:n kanssa eli ei selvitty illasta ilman pientä "draamaa", tässätapauksessa vaan oli kyse onnellisesta sellaisesta. Kiitos asianosaisille <3 Olen vähän mietiskellyt 47 palasta blogin tulevaisuutta tässä mutta nyt kyllä tuntuu taas siltä että kirjoittaminen on enemmän positiivinen kuin negatiivinen juttu ja tulen siis jatkamaan sitä vielä. Tämä on nyt se mun keinoni tehdä työtä erilaisuuden hyväksymisen puolesta.


Suosituimmat

Facebook