Kun ensimmäinen lapseni aloitti eskarin kolme vuotta sitten, ryhdyin täysin uudella tavalla tarkkailemaan itseäni kasvattajana. Välillä itsekritiikki kasvoi sfääreihin ja syyttelyäkin aina aika-ajoin oli ilmoilla. "Ei hitto, mun lapset eivät vielä osaa kuoria perunaa tai käyttää saksia!"-tyyppisiä ajatuksia lähinnä - ei sen vakavampaa onneksi. Ja tähän väliin mainittakoon, että nämä tällaiset ajatukset puhkesivat oikeastaan kunnolla vasta keskimmäisen kohdalla. Piippiksen motoriikka ei vieläkään pelitä sillä tavalla, ettäkö näitä taitoja voitaisiin sataprossaisesti vaatiakaan.

Edelleenkään perunan kuoriminen ei ole se helpoin asia maailmassa kenellekään ipanoista, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa tämäkin taito alkaa karttumaan..  

Olen aika "lepsu" vanhempi sekä kasvattaja mutta vaikka herkästi joustan periaatteistani, on muutama asia joihin tarraan kasvatuksellisessa mielessä ehdottomasti:

* Kiroilu. 

Vaikka sukujuureni ulottuvat hyvin vahvasti Etelä-Pohjanmaan seudulle, lapsukaisiltani en salli  "leviää kiroolua mihinään nimes!". Itseltäni nyt vähän turhan usein lipsahtaa kirosana jos seuraavakin, mutta onneksi toinen meistä vanhemmista on tässäkin asiassa maltillisempi. Ja meidän perheen sääntöjen mukaan aikuisilta saa välillä lipsahtaa, mutta lapsen suuhun ei rumat sanat missään tilanteessa sovi (myönnän ristiriidan tässä asiassa). Viime aikoina olen huomannut keskimmäisen kohdalla, että pientä kokeilua on selkeästi ilmoilla. Toistaiseksi suusta on livahtanut vaan lähinnä se "P****" pariin otteeseen, mutta joka kerta asiasta on keskusteltu tiukkasanaisesti. Katumus on aina vahvasti läsnä. Joskus niinkin isosti, että koen asiasta jo vähän huonoa omaatuntoa. Sanojahan ne vain ovat. 

Mutta niin, hyvin pärjäävät siis toistaiseksi tällä saralla. Teinivuosia odotellessa..

Mun korvaani särähti yksi päivä jo se, kun Piippis tokaisi isällensä että "Täällä on pirun kylmä, pistä se ovi kiinni!". Ja siis nythän tuo naurattaa. Se oli aikasta koominen tilanne taas kaikenkaikkiaan. Ja näitä tilanteitahan riittää - siis että pitäisi pysyä vakavana vaikka naurattaa ihan.. no.. pirusti.

*Pelaamisen rajaaminen

Niin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut useasti tuntea olevani maailman kamalin mutsi, kun olen mennyt patistamaan poitsun pois koneen tai puhelimen ääreltä muihin hommiin. Uusi pestini lastensuojelun puolella on kuitenkin availlut silmiä aika isosti tämän pelaamisaddiktion suhteen ja koen, että omallani on kaikki mahdollisuudet joutua samanlaiseen koukkuun kuin monella peliongelmaisella nuorella, jos en ajoissa puutu tähän asiaan. Selväähän se on, jos jäbä itse saisi päättää niin pelaisi yötä-päivää Fifaa! Ja mielellään tietysti isin kanssa. Isi onneksi on äiskän kanssa samoilla linjoilla siinä, mitä tulee tähän. Ja onneksi pojan elämässä on se ihan oikeakin jalkapallo! 

Tyttöjen suhteen Fifa ei luonnollisesti ole ongelma, mutta iPad on. Samat sävelet siis heidänkin kanssaan. Rajat on vedettävä. Ei auta.

*Siivoaminen

Meidän huushollissa äiti ei enää yksin nurkkia puunaile. Äiti on nimittäin ihan liian väsynyt sellaiseen. Kun siivoaminen aloitetaan, se tehdään lähestulkoon aina yhdessä. Homma startataan lelujen sekä vaatteiden lattialta keräämisellä (tässä Piippis on ihan haka). Pienin rakastaa pölyjen pyyhkimistä sekä pyykkien ripustamista, mutta keskimmäiselle ei nyt varsinaisesti ole sellaista lempparihommaa vielä löytynyt, heh. Äiti siis toimii edelleen osittain työnohjaajana ja jakelee hommat, joita sitten vastahakoisesti noudatetaan. Siisti koti, hyväntuulinen äiti. Win win tilanne siis kaikille. Ja yllätyksekseni olen huomannut että kun yhdessä tehdään, siistiytyy koti vähän niin kuin puolihuomaamatta. Ja nopeasti. 

*Kiusaaminen

Viimeinen vaan ei vähäisin. Kun katselen omiani ja sitä, miten toisia ihmisiä kohtelevat, koen edes yhdessä asiassa onnistuneeni ihan hirmu hyvin. Mulla on tosi herkät ja empaattiset ipanat -  ja kyllä väitän että pystyisin myöntämään senkin jos näin ei olisi. Isältänsä varmasti nuo parhaat puolet perineet, sillä hän jos kuka on rauhallisuuden multihuipentuma. Ja kovin kilttikin.

Huomaan että ekaluokkalaiseni tarttuu lujasti epäkohtiin omassa koulussansa, ja kovin avoimesti meidän vanhempien kanssa asioista juttelee täällä kotona. Hän on itsekin saanut tuta näitä ikäviä tilanteita ja minä leijonaemona sitten tietysti heti niihin tarttunut - joko opettajan tai suoraan toisten lasten vanhempien kautta. 

Nollatoleranssi kiusaamiselle siispä. Jokaista ihmistä tulee arvostaa sekä kunnioittaa, ja heikomman puolelle on aina asetuttava. Tämän voi kyllä lapsellekin opettaa.

Joskus mietin, että reagoinko liian herkästi. Mä itse näen tämän kiusaamisasian vaan niin jäätävän isona ongelmana, että on mielestäni jopa kohtuutonta vaatia että koulussa henkilökunta pystyisi pistämään stopin valtakunnallisesti näin suurelle ongelmalle. Kyllä meillä vanhemmilla on tässä asiassa suurin rooli ja tärkeää on, että rehellisesti toistemme kanssa asioista keskustelemme sekä epäkohtiin tartumme. Kiitollinen saan olla siitä, että mun poikani kaveripiirissä on ihan mahtavia äitejä ja isejä, joiden kanssa voidaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Se on meidän lapsillemme suuri etuoikeus. Toivoisin että kaikilla tilanne olisi samanlainen. Ja ennenkaikkea toivoisin, että tämä viimepäivien aikana lööpeissä ollut superhuippuihanajatärkein video tavoittaisi Suomen jokaisen koululaisen. Pienikin tasaisin väliajoin ajoittuva ivailu voi aiheuttaa herkälle lapselle elinikäiset haavat. Toiselle itsetunnon pilareiden rakentaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin toiselle. Se vaan on niin. Väitän tietäväni mistä nyt saarnaan. 

Ja loppuun vielä yksi rehellinen tunnustus. On nimittäin yksi asia, jossa koen kasvattajana olevani vielä kisälli. Sokeria meidän perheessä syödään edelleen liikaa. Tavoitteena saada toteutettua 1 tai 2 herkkupäivää viikkoon, mutta vielä ollaan rehellisesti sanottuna jokusen matkan päässä siitä. Suun terveydestä pitävät huolen Herra Hakkaraiset sekä muut xylitol-tuotteet, mutta sokerikoukku onkin sitten jo vähän toinen asia -se lienee meillä koko perheen ongelma. Ei me nyt kourakaupalla sokrua vedetä, mutta päivittäin jotain pientä kuitenkin. Rajan olen vetänyt kuitenkin siihen, että jos ei oikea ruoka maistu niin sitten ei herkkujakaan saa.

Irtokarkit. Mokomat! Tässä otos parin viikon takaa, kun piipahdimme viikonloppuostoksilla Jäken Prismassa. Piippis syö vaan Pätkiksiä. Se joogaa näissä hyllyväliköissä.

Onnen hetkessä voi aistia.

 Niinkuin kuvasta näkyy, meillä herkutellaan (ylläri ylläri) viikonloppuisin tätä nykyä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun kahtena päivänä viikossa saa kohtuuden rajoissa herkutella niin viisi päivää ollaan mukisematta ilman. Tosin ei tämä nyt aina ihan niin kiveen kirjoitettua ole, etteikö esimerkiksi mummolassa  saisi tehdä muutamia poikkeuksia, mutta tämä kalenteri on tarkoitettu helpottamaan ipanoiden ymmärrystä eritoten täällä kotioloissa. Joskus kun tuntuu, että vaikka asiaa kuinka selittää niin ei käytäntö meinaa mennä perille asti.

Ja hassuapa oli muuten huomata, että tämähän oikeasti toimii! Kun näytin lapsille selkeästi että minkä päivän kohdalla tänään ollaan menossa, niin asiasta ei ole tarvinut enää neuvotella. Poika käy välillä tsekkaamassa tilanteen ja tyytyy siihen huomattavasti helpommin, kuin aikaisemmin minun tai isin toteamana. Kun Piippis erehtyi kerran sanomaan tuossa illalla että "Haluan kettiä (keksiä)!" , käski velipoika siskon heti mukaansa katsomaan tuosta kalenterista, että koska me sitä herkkupäivää seuraavaksi oikein vietellään. 

Ylihuomenna ja vieläpä isin synttäripäivänä! :) 

Kuvan ottamisen jälkeen oivalsin vielä piirtää sydämet menneisiin päiviin, ja näinollen myös tyttöjen on helpompi pysyä kärryillä siitä, että minkä päivän kohdalla ollaan menossa.

Helppoa ja toimivaa! Seuraavaksi voisin keksiä jotain vastaavaa pleikkari juttujen rajoittamiseksi. Se kun on asia, josta pitää päivittäin myös taistella turhan paljon. Katsotaan mitä keksin..

Kun yhtäkkiä elämässä kääntyy sivu, jota et odottanut näkeväsi,mutta joka on hyvin merkittävä, kasvaa tiedonjano valtaisaksi. Kun kirjastojen hyllyt huutavat aiheen tiimoilta tyhjyyttään, eikä tuota janoa saa taltutetuksi, turhautumisen tunne on hyvin vahvasti läsnä. 

Pirpanan syntymän jälkeen ei meistä kumpikaan H:n kanssa ollut heti valmis hyppäämään facebookissa vertaisväen seuraan. Sulattelimme suloisen erityisemme olemassaoloa turvallisessa lintukodossamme, ja vasta muutaman viikon jälkeen tarve vertaistuelle laajeni some-maailmaan asti.

Heti laitokselta kotiuduttuamme ajoimme kuitenkin Järvenpään kirjastoon hakemaan Lilja Harjun runoteoksen "Se on down" ja muistan hyvin selvästi sen, kuinka kyyneliä vuodattaen luin koko kirjan alusta loppuun kirjaston parkkipaikalla - oman erityiseni uinuessa auton takapenkillä. Siinä pienessä hetkessä tunsin kasvaneeni taas muutaman sentin isommaksi. Vahvemmaksi. Olin onnellinen.

Tuo sympaattinen runoteos teki tehtävänsä, mutta silti kaipasin niin paljon enemmän.

 Lisää materiaalia, jota ahmia iltaisin vauvan nukkuessa. Internet kun ei aina välttämättä kuitenkaan ole se paras väylä moiseen.

Luin yhden elämänkerran, mutta se ei miellyttänyt minua. Liikaa hengellisyyttä ja Jumalaa, epäolennaisia asioita siinä hetkessä minulle, vaikka käteni hyvin kevyin perustein ristinkin siitä voimaa saaden (edelleen niin teen). Tämän teoksen jälkeen luovutin ja jatkoin kasvamistani toisinlaisin keinoin. Rustasin ensimmäisen statuspäivityksen facebook-sivuilleni, ja kerroin kaikille pienen vastasyntyneemme diagnoosista. Sen jälkeen olin taas asteen verran vahvempi. Onnellisempi. Koskaan en tule unohtamaan sitä lämpöä, jota saimme tuntea lukiessamme läheisten, ystävien sekä tuttavien suloisia viestejä. Kiitos niistä ja sydän tähän.

Mutta niin, se aukko kirjaston hyllyssä on kuitenkin edelleen täyttämättä.

Nyt musta tuntuu siltä, että mä olen oikeasti aika valmis tähän projektiin. Rakastan kirjoittamista ja tämä aihe jos mikä on mun sydämessäni tiukasti kiinni. Hölmöä olisi jättää toteuttamatta jotain sellaista, johon pystyn kyllä jos haluan. Ja tätähän mä haluan! 

Kirjaprojekti on pyörähtänyt käyntiin. Tämä ei varmasti tule olemaan mikään pikainen proggis ja nyt edetäänkin ihan vaan askel kerrallaan, turhia murehtimatta. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Pikkuhiljaa. Tavoitteenani saada valmiiksi - ja saankin. Muusta en tiedä vielä.

Löysin muuten tämän vanhan kuvan blogini kätköistä. Tuore äiti. Koko ajan vahvempi, mutta silti vielä kovin haavoittuvainen. Meinaa itku tirahtaa taas, siispä lopetankin postaukseni tähän Lilja Harjun runoon..

"Tiedätkös?

Ilman sinua

      täydellinen

         perheemme

             olisi

Epätäydellinen."

 Viime viikolla totuus tipahti postiluukusta. Tuo totuus sai meidät vanhemmat hetkeksi hämmennyksiin; Pirpanan eskaritaival alkaa ihan oikeasti tulevana syksynä!

"Tervetuloa infoon!"

Tuo kirje sai monenlaisia ajatuksia pulpahtamaan pintaan ja kyllä myönnän, että suurin osa näistä ajatuksista olivat/ovat toistaiseksi vähän turhankin negatiivissävytteisiä. Varmasti tämä on meidän tytölle hyvä juttu (siis tietysti on!) , mutta valitettavasti vielä tosi kova muutos sulattaa – mulle itselleni. Ollappa vähän itsekäs taas..

"Miten muut lapset suhtautuvat meidän neitiin?  Kuinka hän tulee ymmärretyksi, kun puhekin on vielä niin epäselvää eikä viittomat enää juurikaan käytössä? Entäpä sitten aika-ajoin vaivaava ummetus ja masukivut? Muuttuuko tytön luotto ihmisiin, jos häntä päiväkodissa kiusataan? Lopettaako hän onnellisen hymyilemisen ja maailman suloisimmat rakkaudenosoitukset? "

Niin. Joku ehkä saattaa jopa nauraa, mutta mulle nämä ovat pelottavan todellisia huolenaiheita. 

Olen kokenut olevani onnekas, että kahden sisaruksen syntymän vuoksi olen saanut pitää Piippiksen näin kauan kotona meidän kanssamme. Ja kyllähän minä sen tietysti ymmärrän, että päiväkoti on lapsen kehityksen kannalta hyväkin paikka olla, mutta en ole siltikään koskaan epäillyt sitä ettäkö tämä kotona oleminen olisi Piippikselle haitallista ollut. Onhan hänellä kuitenkin laaja sosiaalinen verkosto, loistavat terapeutit ja sisarukset vieressä kehitystä tukemassa. 

Voisko hetkeksi stopata? Tai ihan vähän kelata? 

Ei varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, että toivoisin kovasti tämän kotoilun jatkuvan vielä tovin. Kaikesta huolimatta (halusimme tai emme), aika kuluu ja lapset kasvavat. Nyt ei auta jäädä liiaksi asiaa märehtimään,  sillä kun ei mitään hyvää saavutakaan tässä tilanteessa. Siispä nyt mun ja H:n yksi tärkeimmistä missioista on löytää Piippikselle paras mahdollinen paikka ensi syksyksi. Ja ajatuksia tästä onkin jo..

 Mielestämme tuon rakkaan mimmin paikka olisi sellaisessa päiväkodissa, jossa lapsi pääsee ilmaisemaan itseänsä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman luovasti. Piippiksen vahvuudet kun löytyvät sieltä itsensä ilmaisun ja sosiaalisten taitojen suunnalta.  Eli nyt siis vaan näiden ajatusten kanssa kohti tulevaa eskari-infoa. Tuo saapuva tapahtuma aloittavien eskarilaisten vanhemmille tuskin antaa vastauksen mun ja H:n mieltä painaviin kysymyksiin, mutta niitä esitetään sitten vammaispalvelun työntekijälle kun aukot infossa avautuvat.

P.s En ehkä kestä tuota kuvaa. Saattaapa olla, että tirautin pari kyyneltäkin.

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.

En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 

Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.

Hieno fiilis. Taas on selvitty kunnialla tästäkin iltavuoroviikosta, vaikka välillä on meinannutkin vähän väsyttää. Nää on niitä hetkiä, kun allekirjoittanut kaipailisi palkinnoksi vaikkapa lasillista oikein hyvää punaviiniä, mutta viili mansikkahillolla ajakoon nyt olosuhteiden pakosta saman asian. Viili on kyllä tällähetkellä palkinnoista parhain. Omituinen himo on iskenyt siihen. 

Tänään tapahtui ainutkertainen hetki äitiysvuosieni ajalta kun sain lörpötellä ystävän kanssa puhelimessa ihan tuosta noin vaan 1 h ja 18 minuuttia. Lapset touhusivat omia juttujaan ja vasta ihan puhelun loppumetreillä alkoi mielenosoituksellinen kiukkuaminen. 

Ruoanlaitto on ollut viimeikoina todella äänekäs ja haastava tapahtuma meidän arkipäivässä, kun PikkuW kaipaisi äidin jatkuvaa huomiota ja luonnollisesti siinä tilanteessa tuota huomiota on vaikea antaa tarpeeksi. Olen nyt ajatellutkin asian niin, että mun taaperoita on ehkä vähän koulittava siihen, ettei aina voi saadakkaan vanhempien jatkuvaa huomiota ja tästä syystä juttu"tuokio" ystävän kanssa oli tänään hyvää harjoitusta. Ja hienosti meni. Puhelu oli terapeuttinen kokemus meille kaikille. Tarvitsin sitä itsekkin.

Tänään oli kivaa myös se, kun mummi sekä pappa piipahti kylässä ja pääsin käymään Siwassa herkkuostoksilla.

Ystävien merkitys viimeviikkojen aikana on korostunut entisestään. Nyt vasta ymmärrän, miten pahasti olen ollut erakoitumassa ja miten tärkeää ihan oikeasti on pitää yhteyttä omiin rakkaisiin, muihinkin kun perheenjäseniin. Voin henkisesti paljon paremmin nyt kun vaikkapa kuukausi sitten. En ole tajunnutkaan sitä, kuinka suuri tarve mulla on höpöttää ja puhua ihan vaan niitänäitä. Se on ihan parasta.

Pikkutyyppien iltamenot olivat tänään villimmän puoleiset, mutta sehän sopii kun perjantaikin on. Nukahtivat nätisti vuoteisiinsa, nuorimmainen suomi-englanti-suomi-sanakirja kainalossaan. Pirpanan lentsu sai aikaan jälleen hampaiden puhkeamisen ja nyt on pari päivää narskuteltu hampaita taas ihan huolella. Iltashottina annoin tytölle buranaa, josko yö olisi vähän rauhallisempi. Mokomat naskalit kun kiusaavat nimenomaan öisin ja päikkäreillä eniten. 

Mutta nyt, jatkan nettisurffailua ja uuden kodin päänsisäistä sisustamista :) Tämän viikonlopun aikana on tarkoitus laittaa nykyinen koti myyntikuntoon ja heti maanantaina alkaa myyntihommat. Yritetään näin alkuun selviytyä siitä itse, mutta jos ei onnistu niin sitten otetaan välittäjä avuksi. 

En ole saanut hyviä kuvia aikaiseksi viimepäivien aikana, mutta tässä nyt kuitenkin yksi. Pikkujätkä muikeena uudessa Makiassaan. Tein löydön nettikirppikseltä ja nämä Makian hupparit ovat aivan mahdottoman laadukkaita sekä pehmeitä vielä kymmenien pesujenkin jälkeen.  

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

Tuntuu ihan mielettömän hyvältä huomata, että oon saanut tooodella paljon lisää puhtia lomalla ja jaksan ihan oikeasti taas eritavalla touhuta lapsosten kanssa sekä kotosalla ja noinniinkun muutenkin. Dublinin reissu oli näinollen jokaikisen pennin sekä ikävänkyyneleen tirautuksen arvoinen. Musta tuntuu pitkästäaikaa siltä, että oon ihan oikeasti suht jeppis äiti mun pienokaisille ja lienee ilmiselvää, että se on aika huippufiilis.

Nythän on tavallaan tosi hyvä juttu että sitä puhtia on, sillä nuo pikkuihmiset koettelevat fyysisesti tällähetkellä aika kovastikkin. Tänään meno yltyi kotoseinien sisällä niin villiksi, että oli pakko pakata mukelot kerrosrattaisiin ja lähteä kärräilemään pellonreunaan hevosia katsomaan. Reissu oli tosi mukava ja samalla mä sain kulutettua vähän extrakaloreita kun hikoilin pitkissä ylämäissä noiden suht raskaidenkin rattaiden kanssa. Ja niin, painaahan tuo pelkkä lastikin jo sellaiset parisenkymmentä kiloa yhteensä :)

Ja nyt vuorossa piiitkästä-aikaa kuva, joka saa minut tuon pienen ihanan tytön äitinä kohtis herkkis olotilaan. Siinä se seisoo ihan itse topakkana ja ihailee tämänhetkistä ykkösjuttua eli hevosta. Seisoo itse. Ilman minkäänsortin tukea. Minä oon niin onnellinen ja ylpeä!!

 Uudet kengät tukee kivasti nilkkaa ja tytön seisomisasento näyttää jo tosi tukevalta ja hyvältä. Ja mikä parasta, tänään peppukiito on ihan selvästi muuttunut enenevässä määrin konttaamiseksi, mikä tietysti on tosi hyvä. Aina parempi, kun edetään niin sanottua "normaalia" reittiä ylöspäin. Nyt mä olen sen tajunnut itsekkin, mitä fysioterapeutit meille ovat useasti sanoneet: On tosi tärkeää, että asiat opitaan mieluummin hitaasti mutta että ne opitaan oikein, kun että kiirehditään ja tehdään puolihutiloiden. Mihinkäs tässä kiire? Tärkeintä on nähdä, että edistystä tapahtuu ja upeinta on nähdä pienen ihmisen onni aina uutta opittaessa. Pirpanan kohdalla se on todella nähtävissä, se onni.

Tänään meidän Pirpana on ollut koko päivän ilman vaippaa ja yhtään vahinkoa ei ole tapahtunut! Kiitos mummi ja pappa, että rohkaisitte meitä tähän! Jokakerta kun tyttö laitettiin potalle, hän viittoi "pissi" ja pissi tuli. Olen kyllä niiiin ylpeä mun taitavasta pienestä isosta. Täytyy vaan jatkossa yrittää uskaltaa kokeilla rohkeasti näitä uusia juttuja. Tyttö kyllä osaa!

Tänään on myös pariin otteeseen tytön suusta raikunut ilmiselvästi sana: "Wäinö!" <3

Huomenna mä menen sitten sinne Elävä kirjasto-tapahtumaan vastailemaan opiskelijoiden mahdollisiin kysymyksiin. Odotan mielenkiinnolla, mitä päivä tuo tullessaan. Toivottavasti ihan aitoa kiinnostusta nuorten taholta! Se olisi mulle paras mahdollinen palkinto osallistumisesta.

Wish me luck! 

:)

PikkuW istui tänään potalla ensimmäistä kertaa. Poju pysyi hienosti pytyllä mutta mitään sinne ei vielä saatu tikistettyä. Vaippaan tikistettiin kylläkin heti istunnon jälkeen. Etsin käsiini kuvan Pirpanan ekasta istunnosta ja tässä se tulee..