Suomen pohjoisimmasta kylästä kajahtaa heipäheit kaikille pienen kirjoittelutauon jälkeen!

 Hiljaisuuteen on ollut monta syytä, mutta ilokseni nyt hiihtolomalla on aikaa taas kömpiä vintille omaan rauhaan kirjoittelemaan ja kertomaan kuluneen kuukauden kuulumisia. 

Vaikka saammekin elää täällä luonnon keskellä, pienessä n. 140 ihmisen kylässä, on arki täällä läsnä ihan yhtälailla kuin etelänkin hulinassa. Näin talvisin pihalta kantautuu ainoastaan satunnaisten moottorikelkkojen pärinöitä, mutta iltaisin ei sitäkään vähää. Kettu saattaa karjua Tenolla tai tunturissa, mutta nyt niitäkään ei ole ollut nyt yhtä paljon kuin esimerkiksi viime vuonna. 

Kaikesta rauhasta sekä hiljaisuudesta huolimatta tammikuu oli minulle itselleni aika armoton, ja jouduinkin lopulta ottamaan pienen aika-lisän. Jäin viikoksi sairaslomalle töistä, ja sain onnekseni tuon viikon aikana selviteltyä ajatukseni sekä kasattua itseni taas jotakuinkin kokonaiseksi. Tajusin, että en ole tehnyt surutyötä äidin kuoleman jälkeen vielä kertaakaan niin, että olisin ihan vaan yksin omien ajatusteni kanssa. Arjen hulinat kuljettivat tasaiseen tahtiinsa mukanansa (mikä oli tiettyyn pisteeseen asti tosi hyvä asia), ja vuodenvaihteen jälkeen työstämätön suru teki tepposet.

Kuinka sitten tämä kaikki ilmeni? Se ilmeni kykenemättömyytenä ottaa vastaan minkään sortin vastoinkäymisiä. Pienetkin asiat tuntuivat jättiläisen iskuilta. Roolini äitinä sekä koulunkäynninohjaajana työpaikallani tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Iltaisin kotona itkin suruani sekä ikävääni. Äiti oli 39 vuotta henkilökohtainen mentorini sekä paras ystäväni, mutta nyt hän ei ollutkaan sparraamassa sekä antamassa kaipaamiani neuvoja tai tsemppauksia. 

Ilokseni kuitenkin saimme huomata, että tuo viikko jolloin sain hengitellä ja olla hetken aikaa omassa hiljaisuudessani, teki tehtävänsä. Koulusta kotiutui joka päivä onnelliset sekä iloiset lapset, ja siitä sain valtavasti voimaa. Sain voimaa läheisistäni sekä ystävistäni, joille purin tuntemuksia ja tunnustin voimattomuuteni. Sain tukea ja lämpöä. 

Auringon säteet alkoivat lisääntyä niin Tenojoen laaksossa, kuin oman päänikin sisällä. 

Tässä hetkessä mulla on tosi hyvä ja rauhaisa olotila. Siihen vaikuttaa monikin asia. Listaanpa niistä nyt muutaman. 

Ja sitten on vielä yksi onnellinen asia, joka saapi päivittäin suupielemme hymyyn. Täällä pohjoisessa asustellessamme, on perheemme lisääntynyt yhdellä aika isollakin karvakaverilla. Maaliskuun lopussa jengiimme liittyy hieman pienempi (mutta sitäkin isokorvaisempi) pikkujätkä. Kaveriperheessämme Itämainen lyhytkarva sai 6 pentua, ja niinhän siinä sitten kävi, että mekin yhden varasimme kotiinviemisiksi. 

Kevät-talvi 2024 on opettanut minulle sen, että on ihan ok voida joskus vähän kehnosti. Ihan jokaisella mielentilalla on tarkoituksensa, ja tärkeintä on osata toimia oikein silloin kun mielialamittari värähtää väärään suuntaan. Mulla itselläni on nyt työkalut pakissa valmiina, ja työstän niiden avulla omaa hyvinvointiani ihan kokoajan.  Kun pidän itsestäni hyvää huolta, voi koko perhe hyvin. 

Viime aikoina olen törmännyt muutamaankin artikkeliin, jossa käsitellään vanhempien surun tuntemuksia erityislapsen vammaan/sairauteen liittyen. Onko oikein olla surullinen lapsen vamman vuoksi,  saatika voiko sitä ääneen tunnustaa? Nämä artikkelit ovatkin sitten saaneet minut ihan mietiskelemään ja pohdiskelemaan omia tuntemuksiani aiheeseen liittyen. 

Kun Piippis syntyi, toki suru oli hyvin vahvasti läsnä hetken aikaa. Ensin itki H ja omat hanat aukesivat kunnolla oikeastaan vasta siinä hetkessä, kun maito nousi ensimmäistä kertaa kohinalla rintoihin ja hormoonit tekivät tehtävänsä. Voimakasta surua tunsin vain parin päivän ajan, jonka jälkeen en voi enää jurikaan sanoa vauva- ja taaperoaikana synkkien tuntemusten kanssa painineeni. Ne tunteet hälvenivät nopeammin, kuin mitä osasin odottaa erityisen äitiyteni ensimmäisten tuntien aikana. Vauvani pieni, suloinen ulkomuoto sekä oikein onnistunut ds-vauvan alkutaival helpotti tilannetta huomattavasti ja taaperovuodetkin hurahtivat tosi leppoisasti.

Yksi ajatus meidän vauva-aikaa kuitenkin hieman varjosti ja siitä H:n kanssa yhdessä myös keskusteltiin. Muutama ystäväni sai samaan aikaan ensimmäisen vauvansa, ja muistan kuika meitä pelotti ajatus siitä, että nyt meidän lapsista ei tulekaan kavereita kun toinen on kehitysvammainen. Voi kun joku korkeampi voima olisi antanut meidän tuoreiden vanhempien vilkaista muutaman vuoden verran elämässä eteenpäin, niin olisimme tästäkin ikävästä fiiliksestä vapautuneet ja saaneet täysillä nauttia täydellisestä pienestä. Nämä seitsemänvuotiaat tytöt ovat tänä päivänä oikein hyviä ystäviä ja leikit ovat yhteiset aina, kun saman katon alla aikaa vietellään. Ylimääräinen kromosomi ei ole ystävyyden kehittymistä estänyt millään tasolla.

Omassa vanhemmuudessani olen heittäytynyt jokaisen tunteen vietäväksi - yhtälailla positiivisen kuin negatiivisenkin. Negatiivisista viboista mainitsisin nyt tässä elämänvaiheessa vaikkapas turhautumisen tunteen. Joskus vaan ketuttaa, kun asiat eivät suju sillä tempolla kuin mitä niiden toivoisi sujuvan. Tämä tunne on kyllä jokaisen perheenjäsenen kohdalla täysin sama - kromosomeista viis! Jumit (kävely loppuu yhtäkkiä ja neiti istahtaa maahan tai kaupassa ei suostu liikkumaan kun vaan väärään suuntaan) ovat myös sellainen turhake arjessa, joiden toivoisi jo jäävän historian havinaan. Onneksi ovat vähentyneet huomattavasti, mutta kyllä niitä vielä jonkin verran ilmenee.

Itse ehkä esittäisin kysymyksen enemmänkin niin, että saako vanhemmat olla surullisia, jos omalla lapsella on vaikkapa joku ei-toivottu luonteenpiirre tai muu "error" vanhempien mittapuulla? Jos lapsi vaikka käyttäytyy toisia ihmisiä kohtaan ilkeästi nolaten vanhempansa, vaikka kuinka yrittävät opettaa ja kasvattaa oikeaan suuntaan? Kai siitä saa surullinen ihan luvan kanssa olla? Vai? 

  

 Koemme, että DS on Piippiksen kohdalla enemmänkin ominaisuus kuin vaikkapa sairaus tai vamma. Surulle on tilaa yhtälailla kuin muillekin tuntemuksille. Sen myönnän, että kun Piippis on kasvanut ja lähtenyt kunnolla liikenteeseen ja muiden lasten pariin, olen muutamaan kertaan joutunut voimakastakin surua kokemaan ipanani puolesta. Näistähän nyt viime aikoina olen kirjoitellutkin paljon, joten en syvemmin siihen enää palaa. Tiivistettynä se menee jokseenkin niin, että olen hiton surullinen äiti, jos mun lastani ei hyväksytä sellaisena kuin hän on! 

Vastaus otsikon kysymykseen kuitenkin on, että kyllä joskus suren. Äitiys tekee joskus surulliseksi. Väsymys tekee surulliseksi. Jokaisen lapsen vuoksi olen joskus surullinen. 

Vaan heitänpä nyt vastapalloon kysymyksen, että onko oikein olla onnellinen, jos omalla lapsella on Downin oireyhtymä?  Minä nimittäin olen, ja joskus tuntuu väärältä sanoa se ääneen. Minä olen onnellinen omasta kolmikostani juuri tuollaisena kuin mitä se on. Se mitä toisillensa antavat, on kultaakin kalliimpaa. Minä olen onnellinen kaikesta saamastani. Olen onnellinen siitä, kuinka paljon Downin syndrooma on kasvattanut minua ja opettanut minulle. Koko meidän perheelle, lähipiirille, tutuille ja tuntemattomillekin. 

Ylimääräinen kromosomi myös säästää esikoiseni monelta elämän murheelta, vaikka hän aika normaalia elämää elääkin. Se pieni extra myös antaa hänelle paljon. Super kivoja terapiahetkiä tärkeiden ja rakkaiden terapeuttien kanssa. Pienen ja turvallisen luokan (8 lasta ja 4 aikuista) sekä lukuisia päivittäisiä ilon- ja onnentuntemuksia . Piippis on meidän vanhempien havaintojen mukaan hyvinkin onnellinen ipana, mutta haluan painottaa että aina näin ei ole. Joku toinen vertaisvanhempi voi kokea hyvin toisenlaisia tuntemuksia kuin minä - ja se on täysin luvallista. Kaikille tunteille täytyy antaa aikaa ja tilaa. Suru ei kumoa rakkautta.

Tällaista tänään. Hetkessä soljuvaa tajunnanvirtaa ilman etukäteen tehtyjä postaussuunnitelmia. Pahoittelut poukkoilusta sisällön suhteen. Haluan tähän samaan sekametelisoppaan vielä lisätä yhden mausteen kertomalla, että parin viikon takaiset suunnitelmat opintojeni suhteen meni hieman uusiksi ja ilmoitin tänään osaamisalakseni "päihde- ja mielenterveys" -puolen. Olen hyvin hyvin onnellinen tästä uskalluksesta. Ehkä palaan aiheeseen vielä myöhemmin. Tai siis palaan kyllä.

"Minulla on Downin syndrooma ja minulla on juustonaksuja!" 

- Piippis 7 vuotta