Huomasin eilen ilokseni, että Ylen Akuutti oli jakanut toistamiseen facebookissa marraskuisen artikkelimme ohjelmaan liittyen. Pääsääntöisesti palaute on ollut positiivista (siitä rakkain kiitos), mutta lienee itsestäänselvää myös se että kaikki negatiivinen iskee vahvasti herkän äidin hipiään.

Kun perheeseen syntyy yllättäen (tai vaikka se olisi tiedossakin) erityislapsi, on meille vanhemmille annettava oikeus tuntea kaikki tunteet maan ja taivaan väliltä. Tunteita tulvii jos jonkinlaisia, se lienee sanomattakin selvää! 

Ihan jokaikiselle tunteelle on aikansa sekä paikkansa ja ne tulee hyväksyä - myös ulkopuolistenkin. 

Nuo myllerrykset ovat täydellisen luonnollisia ja kuuluvat tärkeänä osana siihen kasvuprosessiin, mitä meiltä vanhemmilta vaaditaan.  Satavarmaa on loppupeleissä se, että ne negatiiviset tunteet hälvenevät suureksi rakkaudeksi omaansa kohtaan. Ja siinäpä (ainakin omasta mielestäni) piilee kauneus juurikin tuossa vanhemmuuden kehityskulussa.

Äitiys ja isyys on aina iso kasvun paikka, ja loppujenlopuksi pienokaisen kromosomit eivät sitä tunnekuohua määrittele. Kun pidämme omaamme ensimmäistä kertaa sylissämme

olemme hauraita, herkkiä ja täydellisen avoimia kaikelle uudelle tulevalle.

Meille vanhempina on ollut tärkeää , että olemme alusta asti saaneet puhua asioista juurikin niin kuin olemme ne tunteneet.  Olemme olleet kiitollisia siitä, että mediassakin mahdollisuus näille purkauksille on annettu.

Kyllä. Häpesimme. Itkimme isoja kyyneleitä. Olimme pettyneitä. Ettäkö meille vammainen lapsi?! Omaishoitajina loppuelämämme?

Mutta. 

Meni muutama kuukausi ja olimme täysin valmiit saamaamme pestiin. Emme olisi luopuneet omastamme, vaikka normikromosomisto olisi hänelle luvattu. Pirpanasta tuli meidän perheemme suurin onni. 

Nykyään aamuisin keskimmäinen herättää ensimmäisenä isosiskonsa ja pyytää olohuoneeseen telkkaria katsomaan. Jos jotakuta ipanoista yöllä pelottaa, kömpivät he tuon rakkaalla tavalla erilaisen isosiskonsa viereen nukkumaan.

Piippis rakastaa, hoivaa ja kiukkuaakin. Hän on ihan niin kuin kuka tahansa isosisko. Häntä arvostetaan ja kunnioitetaan. Jos joku häntä satuttaa, aihe puhututtaa pitkään. Näitä tilanteita on kuluneen vuoden aikana ollut muutama. Ja niitä tulee olemaankin. Valitettavasti.

Sisarukset suojelevat erityisen isosti. Me vanhemmat pelkäämme ja varjelemme. Leijonaisin harja tuuhenee ja äidin pää nousee päivä päivältä pystympään. Me totta vie pidämme huolen näistä omistamme. Ihan jokaisesta kolmesta.

Haluan viimeisen kerran todeta, että olen ylpeä lapsistani. Olen ylpeä jokaisesta heistä juuri sellaisena kuin mitä ovat. Jokaisella heistä on omat vahvuutensa. Piippiksellä tuo avoimuus, keskimmäisellä herkkyys ja pienimmäisellä rohkeus. 

 Harmillista jos jonkun silmissä häpeän. 

Minä kun niin isosti rakastan. Hamaan loppuuni saakka.

Ja ps. lievät piirteet tai ei, emme itse ajattele asiaa enää ollenkaan. Piippis on Piippis. Kaunis juurikin noin. Ihan yhtälailla kuin sisaruksensa. 

Unohtakaamme ne ulkoiset piirteet ja keskittykäämme sisäiseen suloon <3 

Heräsin tänään pahantuulisena sekä vähän itkuisenakin. Kaikki harmitti ja ketutti ihan valtavasti, enkä oikein itsekään osannut sanoa että mistä tämä kaikki negatiivinen nyt mahtoikaan kummuta maanantai-aamuuni. H:n lähtiessä töihin soitin äidilleni, että voisiko hän tulla katsomaan lapsia siksi aikaa, kun mä "vähän järjestelisin paikkoja"  - eikä mennyt aikaakaan, kun vanhemmat kurvasivat meidän pihalle kuopustaan jelppimään. Ollappa jälleen kerran kiitollinen ja onnekas.

No mutta niin, ryhdyimme yhteisvoimin siivoamaan ja itse päätin vihdoin sekä viimein tarttua kiinni ikuisuusprojektiini, eli virallisten papereiden järjestämiseen sekä karsimiseen kymmenen kuluneen vuoden ajalta. Huh.

Yllätyin positiivisesti siitä, kuinka helppoa tämä homma mulle olikaan, kunhan vaan tomerasti ryhtyin tuumasta toimeen! Löysin lukuisia kadoksissa olleita sopimuksia sekä lausuntoja, mutta eniten mua kuitenkin liikutti tämä alla näkyvä paperi..

 

Se on saatu silloin kun Piippistä odotin, ja kun asuimme vielä Tapaninkylässä Helsingissä.

 Ajatella että kun tuo paperi mun kouraani annettiin, ei mulla ollut hajuakaan siitä mitä kohtalo onkaan meidän tulevaisuudellemme kirjoittanut! Tässä vaiheessa olen varmasti pohtinut sitä samaa, kuin mitä moni muukin vanhempi paperin saatuaan: "Olisikohan minusta vammaisen lapsen äidiksi?". Olisin varmasti myös kyseenalaistanut tämän viimeistään silloin , jos meidän suloisen pienokaisemme pikkuruinen "salaisuus" olisi paljastunut tässä seulassa -  johon me tietysti tahdoimme osallistua jo ihan kahden ultrankin vuoksi!

Onneksi seulonta meidän kohdallamme meni mönkään, sillä kaikista ennakkokäsityksistäni huolimatta tämä erityislapsen vanhemmuus on istunut minuun ja isiin oikein helposti, ja nyt onkin aika vaikeaa kuvitella enää elämää ilman tuota samaamme arvokasta tehtävää.  

Moni on kysynyt multa, että antoiko tuo seula mitään "vihiä" tulevasta? Ei antanut. Ainokainen pieni merkki saapuvasta näin jälkeen päin ajateltuna oli vauvan pieni koko, mutta koska olen itse 156 cm, ei asiaan kiinnitetty sen kummoisempaa huomiota. Piippiksellä oli myös "poikkeuksellisen" iso pää (ds-vauvoilla usein normaalia pienempi) ja tämäkin hämäsi varmasti tuossa seulassa. Mahdollisuudeksi ds-diagnoosiin seulassa annettiin 1:17 000. 

Aikamoinen lottovoitto, sanon! <3

Tällaisia ajatuksia sai tuo yksi A4:nen aikaiseksi tänään, monen muun suloisen ja liikuttavan muiston (syntymäkertomukset, hääkutsut)  seassa. 

Siivoaminen epäilemättä pelasti tänään mun päiväni. Huomenna pääsen viiihdoinkin kampaajalle, mutta illalla aion hyökätä lasten lelujen kimppuun. Nyt annetaan kyytiä turhakkeille ja siistitään koti kunnolla kesävalmiuksiin!

Tänään pyörähdettiin Jumbossa H:n, lasten sekä ukin kanssa. Prisman karkkiosastolla pikkutyyppien kanssa muita odotellessani, törmäsin kahteen tuntemattomaan, jotka suloisesti Piippistä jäivät tuijottamaan. Hetkenaikaa siinä yhdessä toisiamme tuijoteltiin, ja uskaltauduin sitten heille sanomaan "Moi". Itseäni hieman vanhempi kaunis nainen tuli luoksemme ja sanoi varovasti, että "mulla on 14-vuotias kotona". Hänellä oli ala-asteikäinen poika mukanaan, ja hän hymyili kauniisti. Piippis oli heti tilanteessa messissä.

Löysimme melkeinpä välittömästi yhteisiä tuttuja (Piippiksen kummitädin), ja juttu alkoi luistaa. Saimme paljon tärkeää infoa esimerkiksi verovähennyksistä, inva-kortista, päivähoitoalennuksista ja sitärataa. Asioista, joiden perehtymiseen meidän kummankaan puhti H:n kanssa ei vielä tässävaiheessa ole riittänyt. Tosi tosi tärkeitä juttuja jokatapauksessa!

Tämä tapaaminen oli aikaisempien kohtaamisien ohella ihan supersupertärkeä. Mä olen niin onnellinen, että muut vanhemmat uskaltavat. Todennäköisesti musta joskus tulee ihan samanlainen.

Tässä tapaamassamme naisessa suloista oli se, että hän oli niin täydellisen ihastunut. Pystyin samaistumaan tunteeseen, sillä aina kun tapaan jossain ds-henkilön, olen sulaa vahaa. Sitä tunnetta ei pysty sanoin kuvailemaan. Tähän erityiselämään on niin juttunut. Siitä ei pääse, eikä halua päästä irti.

Olen niin iloinen, että olen saanut tutustua tähän kaikkeen uuteen ja jännittävään, ja huomaan sen samaisen onnen myös muista vanhemmista. Vaikkapa vain siinä muutaman minuutin pituisessa kohtaamisessa Prisman karkkiosastolla.