Aamulla saatiin pieni maistiainen jossainvaiheessa meidänkin perheelle ajankohtaisena alkavasta aamuhulinasta sekä kiireestä. 

Neuvola-aika oli sovittu 9:30, ja me jopa ehdittiin paikanpäälle ihan ajoissa! PikkuW odotti kovasti, koska "siellä on leluja". Kotonahan niitä ei ole..

..ja siis oikeasti on niin paljon , että osasta ajattelin tässä pikkuhiljaa alkaa jo hankkiutumaan eroonkin. Hyviä lahjoituskohteita voikin siis vinkkailla mulle. 

Odotushuoneessa oli meidän lisäksi toinenkin pariskunta kahden lapsensa kanssa. Piippis otti heti silmätikukseen noin vuoden vanhan, suloisen pikkutytön. Meidän neiti flirttaili tytölle, heitteli palloa tämän kanssa, konttasi pitkin odotushuonetta "seuraa johtaja"-tyyppisesti (arvatkaa kuka oli johtaja?), ja lopuksi uskaltautui antamaan suukonkin. Meni tovi, ja odotushuoneeseen tuli toinenkin äiti tyttärensä kanssa. Piippis meni äidin luokse, hymyili suloisesti ja silitti jalasta (?!). Meitä H:n kanssa nauratti aika paljon.

Tässävaiheessa havaduin kuitenkin mietiskelemään, että täytyykö mun, ja jos niin koska mun täytyy puuttua neitokaisen toimintaan. Seurasin tarkkaan äidin reaktiota, ja huomasin ettei hän ollut Piippiksen touhusta pahoillaan. Ehkäpä enemmänkin päinvastoin. Siispä annoin tuon meidän sosiaalisuuden multihuipentuman olla ihan oma itsensä myös tässä torstai-aamun neuvolahetkessä. 

Nämä tilanteet varmasti jatkuvat, mitä isommaksi neiti kasvaa. Haluan luottaa ja uskoa siihen, että suurin osa ihmisistä osaa ottaa kehitysvammaisen ihmisen "tuttavallisuuden" ihan kivasti vastaan. Ja taas tässävaiheessa olen kiitollinen siitä, että Piippiksen diagnoosi näkyy päällepäin. Jokainen edes jonkinsortin järjellä varustettu ihminen kyllä tajuaa, mistä on kyse.

Itse olen kohdannut näitä tilanteita usein esimerkiksi Rinnekotikäynneillä. Jokakerta saadaan seuraa odotushuoneessa ja myönnän, että alkuun mua joskus jopa vähän jänskätti. Sillätavalla hyvällä kuitenkin. Nyt vuosien varrella olen harjaantunut. Juttelen ja höpöttelen. Nautin siitä, että saan tutustua erilaisuuteen myös sillätavalla, Rinnekodin odotustilassa. Suloisinta on melkeinpä jokakerta huomata, kuinka kauniisti kehitysvammaiset henkilöt puhuttelevat, ja kohtelevat Piippistä. Voin melkeinpä väittää, että jotain hengenheimolaisuutta on niissä hetkissä vahvasti ilmoilla.

Summa summarum. Pirpana on loistava jäänsärkijä. Minä ja H, kaksi ujohkonlaista, luotiin tuollainen ihana joka pelastaa kiusallisen hiljaisuuden hetkessä kuin hetkessä, olemalla ihan vaan oma suloinen itsensä. 

Emmätiiä. Mä oon vaan niin fiiliksissä.

Tässäpä vielä kuva MPR:n saaneista. Kyllä, mulla kesti tovi, että sain päätettyä annetaanko tuo rokotus vai ei. Nyt kuitenkin sitten annettiin ja varmaan ihan hyvä niin. Saihan PikkuH:kin sen muutama viikko taaksepäin. Nää rokotusasiat on mulle vähän ongelmakenttä. En tiedä miten suhtautuisin. Voin kirjoitella siitä myöhemmin lisää.