Miten minä jaksan?

20.59

Tosi usein multa kysytään ihan suoraan, että miten jaksan tätä meidän arkea kolmen näin pienen tyypin kanssa? Mun täytyy nyt ihan rehellisesti myöntää, että joskus mä ihmettelen ja kummastelen sitä itsekin. Että miten ylipäätänsä olen vielä järjissäni?!

Suurin syy tuohon järjissäpysymiseen löytynee tukijoukoista, sekä perheestä. On ihan selvää, että en jaksaisi, jos yksin joutuisin lasten kanssa tätä arkea tarpomaan. Ja nyt siis tarkoitan sitä aikaa, kun H on töissä. Vuoroviikoin aamulla, ja vuoroviikoin illalla.

Haluan nyt ihan rehellisesti kertoa, mitä tilanteestamme ajattelen. Viimeaikoina päivittäiset turhautumisen tunteet ovat lisääntyneet paljon. Kun kaikista pienin otti jalat alleen, on elämä ollut kovasti hektistä ja kokoajan tulee olla silmät selässäkin, että suuremmilta katastrofeilta vältyttäisiin. Piippiksen diagnoosi tekee tämän meidän tilanteen tietysti vielä asteen verran mahdottomammaksi, eikä meidän elo vastaa ihan "normaalin" kolmelapsisen perheen arkea. 

Piippis ei edelleenkään tottele samallatavalla kuin ikätoverinsa, vaikka muuten ihan supermimmi onkin. Piippis karkaa, jos niin päättää, ja päättää niin valitettavasti liian usein. Toistaiseksi olemme pysyneet valppaina, ja tyttö ei ole päässyt kunnolla karkuteille. Kesällä Lapinjärvellä sukuloimassa ollessamme, W tuli yhtäkkiä kertomaan että "L menee tuolla". Pikkuveli oli skarppina, ja tilanteessa hyvin vahvasti läsnä. Piippis ei ollut vielä kaukana, mutta W ymmärsi, että suunta oli väärä (kohti autotietä), ja ilmoitti meille asiasta välittömästi. Olen siis tuhannen kiitollinen siitä, että myös tuo kolmevuotias maailman ihanin veikka osaa jo olla apuna omalla tavallaan. 

Ulkona ollessamme, Piippis saattaa pistää yhtäkkiä jarrut pohjaan. Tästä syystä rattaiden tulee aina olla mukana. Normi nelivuotias kävelee jo suht kivasti, ja aika harvoin haluaa rattaissa istua. Suurin ongelma lienee kuitenkin tuo karkailu ja tästäsyystä vältän vielä toistaiseksi tämän mun kolmikon kanssa yksin puistoon menemistä. Ei toimi. Juoksevat eri suuntaan. Yksi syö kiviä, samaan aikaan toinen on juoksemassa keinun alle ja kolmas makaa naama hiekassa nenä täynnä kiviä maassa, kun on keksinyt tulla liukumäestä väärinpäin alas. Ja tuo ei ollut kuvitelmaa. Ihan totisinta totta se oli.
H:n läsnäollessa puistoilu sujuu jo ihan kivasti, kun on toinen silmäpari apuna kaitsemassa laumaa.

Kotona on tietysti myös vaaranpaikkoja, mutta täällä olen tottunut toimimaan jo paremmin, ja olen kehitellyt omat niksit, miten pattitilanteista selviydytään.

Mutta, vaikka yksin ollessani tilanne on joskus kaoottinenkin, koen silti onnistuneeni. ME olemme onnistuneet. Elämä on kaikesta hulabaloosta huolimatta tosi hyvää ja onnellista. Kuinka nopeasti tuosta meidän pienestä suuresta miehestäkin kasvoi "iso" ja voin ihan rehellisesti sanoa, HELPPO! Kun muutaman vuoden jaksan, niin kohta tuon kaikista pienimmänkin tempaukset ovat muisto vain. Ja olen satavarma, että näitä aikoja tulen ikävöimään kovasti vielä joskus. Kyyneleet silmissäni. 

Ja tuo Piippis murunen, kasvaahan hänkin. Kehitystä tapahtuu valtavasti ihan kokoajan. Neiti oppii ja kasvaa, mutta hilppasen verran hitaammalla tempolla kuin sisaruksensa. Iso siitäkin tulee, ja kyllä ihan rehellisesti mun täytyy sanoa, että välillä sydämestä riipaisee kun ajattelen, että nämä pienet tyypit ovat todella vain lainaa. Lapset kasvavat, elämä rauhoittuu, mutta pikkulapsivuodet jäävät taakse. Ristiriitaista, sanon.

Siispä vielä tähän loppuun. Olen usein hirmu väsynyt, ja haluaisin vain kömpiä peiton alle Peltorit päässä, karkuun kinastelevia ja kompastelevia lapsia. En siitäkään huolimatta tekisi mitään toisin, vaikka saisinkin.  Nuo kolme pientä ovat yhdessä mun elämäni onni sekä rakkaus. Niillä on parhaat jutut, ja seurana ovat pääsääntöisesti parasta A-ryhmää. Olen etuoikeutettu, että saan levätä väsähtäessäni. Jokainen äiti tietää, että yhden yön kokonaiset unet tekevät ihmeitä jaksamiselle. Ihan jo parin tunnin oma aika vaikkapa kampaajalla piristää kummasti. Hengähdys. Irtiotto.

Olen myös jokapäivä kiitollinen siitä, että saan olla vielä näiden tyyppien kanssa kotona. Päivähoito on upea juttu, mutta haluan uskoa, että lapsen on hyvä olla myös toisen vanhemman, sekä mahdollisesti sisarusten kanssa kotona. Ja onnellisiltahan nuo omatkin vaikuttavat. 



Turhaudun sillointällöin, mutta pääsääntöisesti kuitenkin koen, että elän yhtä elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Rehellisesti.

You Might Also Like

5 kommenttia

  1. Ihana kirjoitus! Itsekkin nautin kovasti kotona olosta lasten kanssa. Lapset kasvavat niin nopeasti ja sitten joutuvat oravanpyörään viim eskari-iässä. Kannattaa nauttia leppoisasta yhdessäolosta ja touhua täynnä olevista päivistä :)

    VastaaPoista
  2. Voi onneksi on olemassa sun kaltaisia supernaisia :)

    VastaaPoista
  3. Ihan mielenkiinnosta kysyn, että liittyvätkö nuo Piippiksen karkailut ja tottelemattomuus juuri tuohon downin syndroomaan vai voisko olla vain luonnekysymys? ;-) Mietin vain että tunnen aika paljon pieniä lapsia jotka toimivat juuri noin, esimerkiksi oma tyttöni. Sinänsä sivuseikka mistä johtuu mutta pisti miettimään. Joka tapauksessa tsemppiä ja jaksamista arjen keskellä, ilman tukijoukkoja en selviäis minäkään. Ihanaa että on apukäsiä ympärillä. Kivaa loppukesää teille, kiva seurata eloanne täällä blogissa.

    VastaaPoista
  4. Oon sun blogia jo pari vuotta seuraillut, mutta nyt vasta kommentoin. Teillä on ihan uskomattoman suloiset lapset!! Kirjoitat tosi kivasti ja näitä postauksia on aina mielenkiintoinen lukea :) Elän täällä anonyyminä mukana :D

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa vähän meidän elämältä, vaikka meillä on yksi lapsi vähemmän. Ja toinen lapsista on vauva! Mutta Piippiksestä tunnistan oman tyttöni :) Ja vuoden kuluttua meillä on varmasti aikamoinen hulina kun pikkuveli saa myös jalat alleen. Sitten meidän elämä kuulostaa varmasti samalta kuin teidän, ainakin melkein :)

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook