Neljä vuotta sitten kirjoitin omasta isästäni jotakuinkin näin:

 "Omasta isästäni voin kertoa, että hän on aina ollut ja tulee aina olemaan mun sankarini. Jonain päivänä ehkä kirjoitan tänne, kuinka suuren taistelun hän voitti vuosia sitten ja se taistelu muutti meidän perheen pysyvästi. Lähensi entisestään, ja muistutti siitä miten tärkeää on nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä. Isä on aina osannut kaiken. Selviytynyt tilanteesta kun tilanteesta. Lapsena kun joku esine meni rikki, kiikutettiin se isille ja hetkessä se esine olikin taas ehjä. Oikea Pelle Peloton on ollut hän. Lapsenlapsetkin sen tietävät:" Pappa korjaa!". Meidän isä on aarre ja hänen sydämensä on täyttä kultaa!”

Allekirjoitan jokaisen lauseen näin neljän vuoden jälkeenkin. Ehkä nyt kuitenkin on ihan hyvä aika kertoa.

Muutamaankin otteeseen myös blogini puolella olen ilmoittanut tarvitsevani pientä taukoa kirjoitteluista henkilökohtaisten syiden vuoksi. Nämä tauot ovat johtuneet vanhempien äkillisistä sairaalajaksoista. Kerran äidin, ja pari kertaa isän.

Isä joutui ensimmäisen kerran suurempaan operaatioon vuonna -97. Isälle tehtiin varsin nuorella iällä sydämen ohitusleikkaus, joka ei sujunut aivan oppikirjojen mukaisesti. Se on pitkä tarina, ja jo tuosta yhdestä sairaalaepisodista saisi kirjan kirjoitettua. Oli leikkauskomplikaatiota, sairaalabakteeri sekä myös muita komplikaatioita, jotka loppujenlopuksi johtivat sääriamputaatioon.

Nuo ajat olivat ensimmäiset, jotka pysäyttivät meidän perheemme elon kuin seinään. Huoli oli suurta, ja menetyksen pelko vahvasti läsnä ensimmäisten viikkojen ajan tuosta leikkauksesta. Olin pidemmän pätkän pois koulustakin tuolloin. Isä elvytettiin takaisin tähän maailmaan, ja lopulta tuo amputaatio tuntui hyvin pieneltä hinnalta siihen nähden, että saatiin isä takaisin. Tuntuu edelleen. Elämä lähti pikkuhiljaa rullaamaan kivasti eteenpäin ja luonnollisesti olimme hyvin kiitollisia, että selvisimme säikähdyksellä.

Tuon tapahtuneen jälkeen isälle on kuitenkin tehty lukuisia operaatioita, eikä niiltä komplikaatioilta olla siltikään vältytty. Epätoivon sekä kyynelten täyttämiä päivä on ollut. Kaikista raastavinta näissä hetkissä on ollut epätietoisuus. Ne illat, kun kotona odottaa puhelua äidiltä saadakseen kuulla uutisia sairaalasta. Ne illat, kun olisi valmis ottamaan jokaisen kivun, tuskan sekä pelkotilan itselleen, tuon rakkaimman sijasta. Ne hetket, kun haluaisi vaan olla vieressä sairaalassa isää tukemassa. Ja samalla hetkellä olla tukemassa myös tietysti äitiä, sekä muita perheenjäseniä. Viime kesänä olin valmis jopa soittamaan ennustajalle (joihin en tottavie usko) , että saisin tietää mitä huominen päivä mahdollisesti toisi tullessaan.

Onneksi se huominen toi tullessaan kuitenkin hyviä uutisia.

Lähimmäisen sairastaminen on varsinaista vuoristorataa, mutta paljon siitä myös oppii. Musta on tullut näiden kokemusten, sekä vuosien aikana hyvinkin vahvasti hetkessä eläjä. Olen oppinut sanomaan lähimmäisilleni ääneen että rakastan, ja että välitän. Rakkaus on hyvin isosti läsnä, kun omista lähimmäisistä puhutaan. Vanhemmillani on erityisen vahva side, ja ovat olleet yhdessä jo yli neljäkymmentä vuotta. Uskon myös, että tuo suhde on tehnyt oman tehtävänsä näistä vaikeuksista selviytymiselle. Siitä olemme myös me lapset saaneet eniten voimaa.

Isä on aina ottanut ensimmäisenä muut huomioon, ja jättänyt itsensä toiselle sijalle. Tulen aina muistamaan eräänkin naistenpäivän, kun olin itse kokenut tosi rankan koettelemuksen, ja palannut äidin sekä isän alakertaan siitä selviytymään. Isä laittoi mulle ja äidille viimeisenpäälle aamupalat ruusuineen, ja siinä hetkessä tiesin, että selviän mistä vain kun mulla on nämä tyypit lähelläni . Uskoin siihen, että jostain varmasti löytyy ainakin edes piirun verran isäni kaltaisia. Ja löytyihän mulle sellainenkin sitten muutaman vuoden päästä.

Olen usein ajatellut isäni sydämen olevan niin täynnä kultaa, että sitä painoa on tuon sydämen aika-ajoin raskasta kantaa. Olen myös usein ajatellut niin, että esimerkiksi Piippiksen diagnoosi oli helpompi hyväksyä, kun on muutaman kerran pelännyt ihan tosissaan oman lähimmäisen sekä rakkaansa puolesta. Kysehän on vaan kehitysvammasta?

Isi ja pappa, we love you! Olen kiitollinen susta.  Sunnuntaina poksautellaan skumpat omille isille sekä omiemme isille! Ovat päivänsä tottavie ansainneet!