Instagramissa eilen jo tämän kuvan julkaisin, mutta avaan syytä kuvan julkaisemiselle täällä blogissa vähän tarkemmin. Koin haikeita hetkiä eilen takapihalla näitä varjoja tuijotellessani. Kesä taittuu kohta syksyyn, ja sitten alkaakin se aika, josta en niinkään pidä. Talvi. Lapset ovat vahvistaneet tätä tunnetta entisestään. Kolme puettavaa--> Uloslähtö, tai ihan minne vaan lähtö vie väkisinkin sen puolituntia. Ainakin sen puolituntia. Nyt W on onneksi oppinut jo aika kivasti pukemaan itse, ja toivottavasti talvi tuo tullessaan vieläkin itsenäisemmän pikkupojan siinä,  mitä tähän pukeutumisasiaan tulee. Myös Piippiksen kanssa on nyt pakko aloittaa harjoittelut ihan uudella sykkeellä. Hypotonia kun vaikeuttaa tuota pukeutumista ns. tavislapseen verrattuna, mutta kyllä me vielä opitaan! :)

Mutta tosiaan vielä varjoista. Niiden alla on tapahtunut ihan huikeita juttuja kuluneen kesän aikana, ja ne jutut tekevätkin tästä kesästä yhden elämäni ikimuistoisimmista, vaikkakin säät ovat olleet.. no, huonot.Niiden varjojen alla on kuulunut paljon iloista puheensorinaa ja siellä ovat istuskelleet useat huipputyypit. Kaikista rakkaimmat. 

Ja kun katson lähes täydellistä solmua narussa, niin näen täydellisen ihanan ystävän, joka sen solmun siihen naruun tekaisi järkätessään muun timanttisen porukan kanssa mulle elämäni yllätystä silläaikaa, kun itse nautiskelin hemmottelusta Helsingissä. Muistelen tuota iltaa, ja olen edelleen ällikällä lyöty. Hymyilyttää paljon. Tuo päivä on kuin unta. Epätodellista ja niin ihanaa. Jokainen iltaan osallistunut, olisi ansainnut kaiken sen saman hemmottelun.

Toivottavasti tuntuu vielä tältä, kun kaikki tämä pärähtää tv-ruudusta ulos alkusyksystä. Ehkä sekin vähän jännittää nyt tässä..

Mutta niin, saimme omaksemme nuo varjot, koska tiedossa olivat vielä toiset kekkerit kesän loppupuolella. Niitä juhlia vietettiin viimeviikonloppuna, ja jälleen kerran ilta oli täydellisen onnistunut. Taas upeita tyyppejä ja iloisia yllätyksiä. 

Ehkä tämä tunne on nyt vahvasti läsnä siitäkin syystä, että olen saanut kokea nämä asiat meidän uuden kotimme pihapiirissä. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä. Tämän kauemmaksi ei ole tarvinnut lähteä saadakseen kokea jotain näin ainutlaatuista!

Elämä on muutenkin helpottanut niin kovasti. Lapsille kengät jalkaan ja ulos leikkimään omalle pihalle. Trampoliini, leikkimökki sekä lapsuudestani tuttu keinu toimittavat mainiosti lapsenvahdin virkaa. No, meidän vanhempien läsnäollessa tietysti.

Vielä olisi tarkoitus anoa kaupungilta viimeinenkin aidanpätkä..koska Piippiksen karkailuvietti. Sen jälkeen voi ihan oikeasti hengähtää :) Ehkä sitten seuraavaksi kesäksi.

Mutta kuitenkin, olo on ristiriitainen. Niin onnellinen, mutta samalla niin huolestunut. Syksy tekee tuloaan. Laittaako osa lapsista kerhoon? Kenties jopa päiväkotiin? Mielelläni pitäisin kotona, mutta teenkö heille hallaa? Tarvitsevatko ns. varhaiskasvatusta? Lähdenkö hakemaan osa-aikatöitä seuraavan vuoden alkuun? Mitä teen? Jatkanko laulutuntejani? Onko minulla siihen varaa tässä elämäntilanteessa? Ovatko nämä suloiset kotiäitivuodet pikkuhiljaa päättymässä, ja alkaako joku uusi pelottava? Tässäkö tämä vaihe mun elämästäni nyt oli?

Ja sitärataa.

En tiedä. Syksy. 

Mutta toisaalta, kun näitä tyyppejä katsoo, on paljon helpompi ottaa se syksy vastaan..

Siispä, nyt nautitaan vielä kesästä. Elokuu on  kokonaisena edessä, ja helteetkin kuulemma vasta tulossa. Annan varjojen pysyä siinä. Ties mitä kivaa on vielä tulossa :)

Onko muita, joille on jo tässävaiheessa iskenyt jonkinsortin syysahdistuksen poikanen?