Tästä hetkestä on kohta kulunut vuosi. Olin suunnattoman pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen saanut pienen bonusihmeemme VIHDOINKIN syliini, ja silloin päätin, ettei kukaan häntä siitä enää pois vie. Niille jotka eivät syystä tai toisesta vielä tiedä, niin PikkuH vietti elämänsä ensimmäisen vuorokauden lastenteholla lisähappea siemaillen, ja mun huoleni luonnollisesti oli kokoajan tosi suuri. Väläyteltiin ilmarintaa (reikä keuhkossa) , mutta silti kukaan, ei edes kahdeksan lääkäriä yhteisvoimin osannut sanoa, mikä pienellä ihan oikeasti oli tuolloin. Tuon erossaolomme aikana ehdin epätietoisena jo mietiskellä jos jonkinlaisia ikäviä juttuja, vaikka kuinka yritin tsempata itseäni että kaikki on varmasti ihan ok. Soittelin vähänväliä osastolle, jopa yöllä, ja ajattelin että hoitajat varmaan pitävät mua ihan hulluna. Olin nähnyt pienen vauvani vain vilaukselta syntymän hetkellä ja mitään muuta en tuossa hetkessä toivonut, kuin että saisin uutukaiseni kainaloon, niinkun kolmella muullakin äidillä mun huoneessani oli. Tuon vuorokauden aikana itkin tosi paljon. 

Loppu hyvin kaikki hyvin ja nyt elellään täysin normaalia arkea. Varjot keuhkoista hävisivät tuon ensimmäisen 24 tuntisen jälkeen ja mitään oireita ei sittemmin ole ilmaantunut. Liekö sitten kyseessä ollut sektiosta aiheutunutta keuhkojen kasaanpainumista tai jotain muuta sen tyyppistä, mutta se taitaa jäädä meille ikuiseksi mysteeriksi. 

Eikä sillä oikeastaan väliä. Neiti on elämänsä kunnossa ja se on tärkeintä nyt.

Olen niin tuhannen iloinen, että tuo suloinen pikkuneiti tuossa yläpuolella päätti marraskuisena aamuna ilmoittaa tulostaan, ja yllättää meidät kaikki totaalisesti uutisellansa. Tuo hymytyttö on tottavie täydentänyt meidän jengiä juuri oikealla tavalla ja hänen olemassaolonsa on saanut aivan oman merkityksensä tämän ensimmäisen yhdessä vietetyn vuotemme aikana. Meidän perheessä oli kuin olikin vielä pienen Heilin mentävä aukko, ja se on nyt täytetty hyvin suloisella tavalla.  Hän on aika-ajoin varsinainen sisupussi, yökukkuja ja haastaa tällähetkellä varsinkin äitiänsä isosti, mutta saa tuon kaiken anteeksi ihan vaan koska on niin käsittämättömän suloinen ja iloinen hymysilmä. Juoksee sisarusten perässä jo kovaa vauhtia ja pölöttää omia juttujansa. Toljottaa Postimies Patea täydellisen keskittyneenä, laulaa Ihhahhaa:ta  ja tunkee suunsa täyteen tavaraa heti kun me vanhemmat selkämme käännetään. Nauraa kikattaa hersyvästi ja tarvittaessa huutaa kitarisat vilkkuen, jos ei tahtoansa saa läpi. 

Ihana tättärä. Meidän perheen pikku maskotti.

Onnea rakas pieni iso! Kiva kun yllätit. Tänään sinut vallan suukkosiin hukutamme.

<3