Oma asenteeni kehitysvammaisuutta kohtaan

20.53


 Bloggaajakolleega, sekä jo hyväksi kaveriksikin muodostunut Paprika Äiti on vihannes - blogista tekee vammaistyön koulutehtävää, ja kyseli eräässä fb:n keskusteluryhmässä ihmisten asenteista kehitysvammaisia kohtaan. Aihe luonnolisesti kiinnostaa mua myös kovasti, ja olen kommentteja aikas ahkerasti tänään lukenut.

Kommentit eivät yllättäneet. Osa sai liikuttumaan positiivisesti, mutta osa sai myös vähän häkeltymään. Arvostan kuitenkin sitä, että ihmiset uskaltautuvat omalla nimellään puhumaan rehellisesti tuntemuksistaan.

Tämä keskustelu sai mut miettimään myös omia asenteitani kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan, ja haluankin muutaman ajatuksen jakaa täällä teidän kanssanne. Downin syndrooma on luonnostaan mulle jo varsin tuttu käsite, ja voinkin ihan rehellisesti sanoa etten juurikaan osaa enää kammoksua tai vierastaa henkilöitä, joilla tuo ylimääräinen kromosomi on. Olen itsekin yllättynyt näiden kuluneen neljän vuoden aikana siitä, minkälaisen lämmöntunteen kohtaaminen ds-oireyhtymän omaavan henkilön kanssa saa minussa aikaan. En osaa sanoinkuvailla sitä tunnetta. Tekee mieli halata. Fiilis on tuttu ja turvallinen. Ennen Piippistä näin ei kuitenkaan ollut.

Käymme neitokaisen kanssa Rinnekodissa kerran vuodessa, ja olen ennenkin täällä kertonut iloisista kohtaamisista odotushuoneissa. Jokakerta saamme seuraa. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sillointällöin olen ollut kuitenkin jopa vähän ennakkoluuloinenkin näissä tilanteissa. Viimeksi keväällä eräskin naishenkilö tuli silittelemään PikkuH:ta ja siinä hetkessä mietin nanosekunnin verran, että uskallanko päästää häntä vauvan lähelle. Hänellä ei ollut downin syndroomaa, mutta joku toinen kehitysvamma hänellä oli. Onneksi päätin kuitenkin antaa hänen koskea. Tämän kohtaamisen jälkeen olin jopa vähän pettynytkin itseeni. "Kuinka saatoinkaan ajatella niin?". Tämä naishenkilö oli aidosti ihastunut vauvaan, ja kohteli hyvin hellästi pientä ihmisenalkua. Silitti poskea, sekä ihasteli ääneen. Myös mulle tuli hyvä olo. Sen olen myös huomannut, että otan Rinnekoti-reissuista "kaiken irti" niinsanotusti. Juttelen ja höpöttelen ihmisten kanssa, ja pakotan itseni uskaltamaan. Siitä saa vaan niin paljon.

En ole näiden vuosien varrella kohdannut ainuttakaan kehitysvammaista ihmistä, jota tulisi oikeasti pelätä. Päinvastoin. Jokakerta näiden kohtaamisten jälkeen suupielet ovat hymyssä. En siis voi muuta, kun allekirjoittaa tuon jo tutuksi tulleen sanonnan, että "Erilaisuus on tottavie rikkautta!"

Ymmärrän kuitenkin sen, että erilaisuus pelottaa silloin, kun kokemusta kehitysvammaisuudesta tai vaikkapa cp-vammaisuudesta ei juurikaan ole. Bongasin tuosta nettikeskustelusta kuitenkin sanan "inho". Joku koki tuota hyvin negatiivista tunnetta vammaisen ihmisen läsnäolosta. Ajatuksena tuntuu vähän kauhistuttavalta, että joku voi tuntea inhoa lastani kohtaan.. Haluan silti ymmärtää, ihan oikeasti. Tulin jälleen kerran iloiseksi siitä, että saan kirjoittaa tätä blogia. Jos vain voin vaikuttaa siihen, että tällaiset negaatiot hälvenisivät, olen onnistunut tavoitteessani. 

Toivottavasti olen edes osittain vaikuttanut.







You Might Also Like

12 kommenttia

  1. Oma siskoni on kehitysvammainen ja kun on kasvanut kehitysvammaisen ihmisen kanssa niin se on aivan normaalia itselle :) Asenne siis. Ikään kuin mitään vammaa ei olisikaan <3

    VastaaPoista
  2. Minusta ihan jokaisen joka sanoo, että inhoaa kehitysvammaisia, kannattaisi mennä itseensä! Joku on arvomaailmoissa silloin pahasti pielessä. Ainakin minulla saa tunteet kuohumaan tuollainen ajattelu. Jokainen ihmimen voi olla joku päivä se, joka vammautuu jollainlailla....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, kyllähän se sattuu. Uskon siihen, että arvomaailmaa voi kyllä muuttaa ja toivon että näin tapahtuu!

      Poista
  3. Pelko ja ennakkoluuloisuus voivat johtua paitsi mainitsemastasi tietämättömyydestä, mutta myös siitä, että tietää niin paljon.
    tse kehitysvammaisten parissa töitä tehneenä, ja kymmeniä ellei satoja kertoja vuosien aikana agressiivisen kehitysvammaisen väkivallan kohteeksi joutuneena, pelko ja ns. itsesuojeluvaisto ovat parhaimpia henkivakuutuksia.
    Suhtaudun siis kehitysvammaisiin ymmärtäväisesti, mutta en voi olla "pelkäämättä", että jokin minussa, puheessani, asennossani tai esim. liikkeitteni nopeudessa aiheuttaa kehitysvammaisessa ihmisessä reaktion, jolloin hän lyö, potkaisee, kuristaa tai puree minua. Tiedän, etteivät he tee sitä harkitusti, mutta se ei vie minun kipuani pois.

    Mielestäni se, että kavahdit Rinnekodilla vierasta ihmistä joka tulee vauvasi lähelle on ainoa oikea reaktio äidiltä. Etköhän olisi reagoinut samoin myös jos vieras ihminen tulisi vauvasi lähelle vaikka bussissa tai junassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan se tavallaan ehkä niinkin. Aina kuitenkin arvioin tilanteen tapauskohtaisesti, ja tuossa hetkessä nimenomaan kehitysvamma tuntui sen pienen hetken verran suurimmalta riskitekijältä. Piippistä on esimerkiksi kaupassa silitelty poskelle hymyilevän naisihmisen toimesta, enkä kyllä silloin osannut pelätä hetkeäkään..

      Poista
  4. Olen ollut tekemisissä kehitysvammaisten kanssa lähes koko elämäni. Äitini oli erityiskoulussa ja perheemme toimi tukiperheenä kehitysvammaisille lapsille. Sittemmin olen opiskellut alaa ja viimeiset kymmenen vuotta olen toiminut perhehoitajana kehitysvammaisille aikuisille. Vuosien aika olen ollut tekemisissä erilaisten kehitysvammaisten ihmisten kanssa. Olen työskennellyt agressiivisesi käyttäytyvien aikuisten kanssa, itseään etsivien teinien kanssa, törmännyt rasistiseen käytökseen kehitysvammaisten puolelta, söpöihin down lapsiin, kuolaaviin aikuisiin, lievästi kehitysvammaisiin fiksuihin aikuisiin ja oikeasti kaikenlaisiin ihmisiin. Toisten kanssa olen tullut juttuun loistavasti, joitakin kohtaamisia vuosien takaa muistan vieläkin. Toisista en ole juuri välittänyt, joidenkin kanssa en ole tullut juttuun.

    Sanoisin, että minulla on aika kattava kuva siitä mitä kehitysvammaisuus voi olla, millaisia haasteita ja millaisia mahdollisuuksia se voi tuoda tullessaan. Silti huomaan, että minulla on ennakkoluuloja. Ehkä niistä on mahdotonta päästä kokonaan irti, tärkeämpää lienee tunnistaa ne ja kyseenalaistaa omia ennakkoluulojaan tietoisesti, eikä jäädä niiden vangiksi.

    Hassuinta minusta on kun kysytään, että miten kehitysvammaisiin pitäisi suhtautua. Ihan kuin he olisivat jokin yhtenäinen ryhmä joka toimii tietyllä tavalla. Harvoin kai mietimme etukäteen suhtautumistamme "tavallisiinkaan" ihmisiin. Minusta parasta olisi lakata suhtautumasta ja suvaitsemasta, vaan kohdata ihminen ihmisenä.

    VastaaPoista
  5. jälleen niin ihana postaus <3 itse olen melko pienestä asti ollut todella sinut erilaisuuden kanssa, olenhan itsekkin synnynnäisen henkitorvenahtauman omaava ihminen joka on saanut niin paljon kuraa niskaan oman elämäni aikana tästä johtuen, että tiedän hyvin miltä tuntuu olla erilainen. Omien kokemuksien lisäksi olen myös työskennellyt sellaisissa työpaikoissa missä näitä erilaisia kehitysvammaisia on ollut joko potilaana tai oppilaana ja olen saanut tutustua mitä ihanimpiin persooniin! <3 Ymmärrän kyllä että toisia saattaa erilaisuus pelottaa jos ei ole tottunut, mutta mielestäni sitä saa nykyään pelätä ketä vain on sitten kehityshäiriöinen tai aivan tavallinen ihminen. Koskaan kun ei tiedä esimerkiksi tuolla kadulla kulkiessa, että kellä napsahtaa yhtäkkiä päässä ja päättää tehdä jotain odottamatonta!

    VastaaPoista
  6. Voihan inhota-verbiä käyttää, mutta tällöin toki toivois, että silloin olis oikeasti jonkunlaisia negatiivisia kokemuksia eikä vain ennakkoluuloja. Itse esim lähtökohtaisesti inhoan manneja, koska lapsuudessa olen saanut lähinnä negatiivisia kokemuksia. Mutta koska nykyään olen aikuinen ja osaan käyttäytyä, annan aina yksilölle mahdollisuuden osoittaa omat ennakkoluuloni vääriksi eikä se tietysti ole oikein sitä toista ihmistä kohtaan reilua, jos on jo ennakkoon tuomittu... Mutta joo, kaikille sanasta vammainen ei tule mieleen pieni söpö tyttö, vaan mieleen voi tulla myös aggressiivisesti käyttäytyvä, kuolaava ja mölisevä aikuinen. Kontrasti on aika suuri näiden kahden välillä. Nää on näitä kuka mitäkin mitenkäkin jäsentää.

    Tää olo nyt tällaista mind flowta keskeltä luentoa.

    VastaaPoista
  7. Kiitos hyvistä kommenteista! Tuo mun eilinen postaus oli myös sellaista hetkellistä ajatuksen lentoa, mutta seison sanojeni takana edelleen :)

    VastaaPoista
  8. Hyvä teksti <3 Itse olen läpi elämäni ollut tekemisissä erityistä tukea tarvitsevien kanssa ja työskennellytkin heidän parissaan olen nyt viitisen vuotta :) Oma sydämenasiani on aina ollut kertoa ihmisille erityisyydestä, kehitysvammaisuudesta ja erilaiuudesta ylipäätään. Ollessani töissä kehitysvammaisten opetuksessa järjestin paikalliselle ysiluokalle ja meidän oppilaillemme musiikkiprojektin, jossa vietimme paljon aikaa yhdessä. Lopputulos oli ihana: ysiluokkalaiset kertoivat, että heidän mielikuvansa vammaisista muuttui "kuolaavista pikkulapsista ihan tavallisiin lapsiin". Meillä oli aina yhdessä kivaa ja taas oli ehkä muutama ennakkoluulo hälvennetty :) Sitä toivoisin saavani tehdä tulevaisuudessa vielä lisää <3

    Kirjoitin pätkän kehitysvammaisudesta myös omaan blogiini kesällä suvaitsevaisuusjutun tiimoilta, jos kiinnostaa lukea ( http://curvyisthenewblackxx.blogspot.fi/2015/08/keep-calm-suvaitsetko.html ) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käyn illalla ajan kanssa lukemassa! :) tärkeitä juttuja oot puuhastellut <3

      Poista

Suosituimmat

Facebook