Ei ohjelmasta tullut erilaista kuvaa. En sitä tosin kokonaan katsonut. Voin ottaa naapuriini koska vain hoitolaitoksen tai vaikka ihan tuohon seinän taakse asumaan kehitysvammaisen. Näen päivittäin kehitysvammaisia ja vieressäkin istuu useamman kerran viikossa työmatkani aikana kehitysvammaisia. En heidän diagnoosejaan tiedä, mutta he kyllä pitävät toisistaan huolta. He tietävät toistensa heikot kohdat ja jopa rauhottavat toisiaan matkan aikana.

Itsestäni en kuitenkaan tiedä olisiko minusta sellaisen lapsen vanhemmaksi. Ennen olin varma että pitäisin lapsen tuli mitä tuli, mutta jos asiaa rehellisesti mietin en olekkaan enää yhtään varma.

Uniheinä

Olen itse kolmen lapsen äiti. Yksi lapsistani on neurologisesti oirehtiva ja diagnooseja löytyy. Arki on rankkaa. Lapsiani toki rakastan ja etenkin tätä erilaista leijonanpentuani puolustan voimakkaalla leijonaemon raivolla.
Mutta jos vielä tulen raskaaksi ja saisin tietää odottavani vammaista lasta... tuskin pystyisin vaan tekisin abortin. Voin olla sen vuoksi paha ihminen mutta niin se on. Toki jos lapseni vammautuu myöhemmin, synnyttyään terveenä.. jaksaisin kun olisi pakko. Raskauden alkuvaiheessa kuitenkin olisi valta valita. Sellainen päätös on ajatuksenakin raskas ja kukaan ei sitä heppoisin perustein tee.
Kaikkea hyvää tyttärellesi elämän polulle. Suloinen lapsi.

Sinun ja monen muun äidin blogin myötä olen oppinut huomaamaan, että vammainen lapsi ei tarkoita elämän olevan ohi, vaan juurikin päinvastoin. Katsoin A2-iltaa kymmenestä eteenpäin, enkä voinut olla ajattelematta, että myös kehitysvammoissa kulkee tietty raja- semmoinen, että mikä on vielä vammaisenkin kannalta hyvää elämää ja mikä ei. Ds on elämää ja näkökulmia rikastuttava asia, sen "kantajat" tietävät olevansa elossa ja osaavat nauttia arjen pienistä asioista. Mutta entä jos vamma on sellainen, ettei lapsi/ihminen itsekään tiedä elävänsä? Ei osaa arvostaa vanhempiaan, ei näytä millään tavalla nauttivansa mistään. Ei tavallaan "kykene olemaan" persoona. (Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan.) Näissä vammaistapauksissa minun mielestäni voi olla jopa armeliasta tehdä abortti, mutta toisaalta: milloin voi tietää, minkälaatuinen vamma todellisuudessa on? Jos ei olekaan vammaa? Jos onkin, mutta ei niin pahaa? Jos onkin pahempi, kuin on odotettavissa? Kukaan ei tiedä. Tämä puoltaa mielestäni sitä, että kaikkien täytyy antaa syntyä. Mutta kyllä minun on myönnettävä, että ymmärrän myös niitä, jotka keskeyttävät raskauden kuullessaan sikiön vammaisuudesta. Vanhempien täytyy punnita sitä, onko vammaisen, mahdollisesti kykenemättömän näyttämään tunteitaan lapsen vanhemmuus vaakakupissa painavampi kuin mahdollisuus elää ja olla "helposti" yhteiskunnassa terveiden lasten kanssa/ei lasten kanssa ollenkaan. Itsekkyyttä se on, mutta toisaalta.. kukin meistä on yksilö ja ansaitsee itselleen parhaan mahdollisen elämän. Ja itse siihen eniten vaikutetaan. Onneksi on äitejä, joille paras mahdollinen asia on olla erityislapsen äiti. Mutta on liikaa ihmisiä, joiden mielestä se on liian hankalaa. Minulle olisi kova paikka, jos saisin tietää odottavani esim. liikuntakyvytöntä lasta. Me vaellamme, retkeilemme luonnossa ja olemme muutenkin liikkuen menossa koko ajan jonnekin. Lapsen kyvyttömyys (ja varsinkin jos lapsi ei henkisesti olisi läsnä myöskään) olisi ehkä liian iso taakka, luonnon ja retkeilyelämäntavan jättäminen olisi ehkä liian kallis hinta maksaa. Varsinkin jos lapsi ei edes ikinä tulisi ymmärtämään sitä. Toivon, että ymmärrät mitä ajan takaa.
Rakastan sitä asiaa, että nykyään Suomessa vammaisilla on mahdollisuus omaan elämään. He ovat hauskoja ihmisiä, aitoja, tietävät, mihin elämässä TODELLA täytyy keskittyä. Olennaiseen. Ei niin väliä töistä tai tietämyksestä tai rahasta.. vaan tärkeää on perhe, ihmiset, ilo, aurinko, hassut pikkuasiat. Haluaisin tuntea vammaisen, haluaisin pystyä olemaan kaveri. Ehkä vielä jonain päivänä. Mutta en tiedä, olisiko minusta äidiksi.

Katsoin ohjelman. Aitoja rehellisiä ihmisiä - kaikki. Joka ainoa ihminen vammainen tai ei. Silmät kyynelissä heidän keskusteluaan seurasin. Parempia juontajia ei ohjelmaan olisi voitu valita. Tärkeästä aiheesta lämmin ja ajatuksia sekä tunteita herättävä ohjelma.

Noora: Voi, retkeilyä ei todellakaan tarvitse jättää. Nykypäivänä on niin paljon huippuunsa kehitettyjä apuvälineitä, että vaikka kalliokiipeily onnistuu erittäin helposti :) Nämä ovat varmasti niitä kysymyksiä, jotka tulee ensimmäisenä mieleen. Ja saa tullakin. Mielestäni jopa pitää tulla ja pitää asettaa tärkeät asiat "kriisiin", jotta niistä voi terveellä tavalla päästä yli. Vammaisen lapsen saannin sureminenkaan ei ole mielestäni väärin. Jokainen käy oman prosessin, eikä kukaan toinen voi tulla sanomaan "ei tässä mitään", "ei maailma tähän lopu" tms.. Toiset suree pidempään, toiset lyhyemmän ajan. Itse kolmen lapsen äitinä, joista yhdellä kehitysvamma sekä yhdellä muunlaisia erityistarpeita, surin etenkin tätä kehitysvammaista tapausta. Olin surullinen nimenomaan lapsen puolesta, huolestunut ja peloissaan. Kävin myös läpi kaikenlaiset itsesäälin tuntemukset, mutta olen todella iloinen, että kävin. Meillä on ollut hieno joukko tukevia ihmisiä, mutta sitten on ollut myös niitä, jotka eivät jaksaneet keslustella tai kuunnella aiheeseen liittyvää vaan yleensä kohauttivat ja sanoivat, että "onneksi ei pahemmin käynyt, eihän tuossa nyt mitään, eihän se edes näy päällepäin.."

Tuli vähän pitkä. Mutta siis juuri mistään perhe ei jää paitsi. Me olemme paljon matkustelleet, vaeltaneet lapissa, käyneet jäämerellä sekä Norjan vuoristossa. Osa apuvälineillä, osa vain vähän verkkaisempaan tahtiin. :)

En muista olenko aiemmin kommentoinut vaikka vakilukija olen jo kauan ollut! Itse olen rakastanut kehitysvammaisia, erituisesti downeja, pienestä asti. Esitin jopa äidilleni toiveen että haluaisin down-siskon tai -veljen :) Nyt olen sitten saanut kummipojan, jolla on tämä ihana erityisyys. Innolla ja suurella mielenkiinnolla seuraan hänen kehitystään.
Ohjelmaa en ehtinyt eilen katsoa, siispä odotan malttamattomana että pääsen töistä areenan ääreen :)
Tyttäresi on todella suloinen, niin pussailtava kun vaan ihminen voi olla. ♡
Kaikkea hyvää koko perheelle!

Itselläni on kehitysvammainen pikkusisko, tosin ei enää pieni kun jo 20-vuotias :) <3 Menen ihan sanattomaksi kun tuollaisia asioita joudutaan edes pohtimaan (siis että ottaisinko naapurikseni ja niin edelleen, pitäisi olla päivänselväasia että tottakai!). Tämä blogi on ihanan valoisa :) Täällä yksi lukija vaikken yleensä kommentoikkaan :P

Heippa,

täällä vakkarilukija ilmoittautuu, tosin hiljainen sellainen:P

Opiskelen erityisopettajaksi ja se minua ihmetyttää, miten vähän meidän koulutuksessa puhutaan vammaisuudesta. Tai jos puhutaan, käsitellään aihetta aika rajallisesti, melkein tulee tunne, että vammaisuus on yhtä kuin downin syndroomaa. Kehitysvammoja on niin laaja kirjo ja ihan harmittaa, että koulutuksessamme aiheesta annetaan niin kapea kuva. Samankaltainen fiilis tuli vähän myös eilisestä ohjelmasta. Oli ihanaa katsoa, kun ohjelmassa esiintyi niin monia onnellisia ihmisiä ja elämäänsä tyytyväisiä. Ja siinä samalla tunsin itsekin onnellisuutta, kun huomasin, että ohjelmasta oikein huokui onnellisuus ja tyytyväisyys elämää kohtaan. Silti, vähän jäi kaihertamaan se kuva, jonka ohjelma antoi. Tuli semmoinen kuva, että kaikki vammaiset ihmiset ovat reippaita ja aktiivisia, sellaisia, jotka osaavat/pystyvät/haluavat vaikuttaa aktiivisesti omaan elämäänsä ja yhteiskunnallisiin asioihin. Onpas vaikea selittää, mutta summa summarum fiilikseksi jäi ehkä vähän kapea kuva kehitysvammaisuudesta.

Kun havahduin opintojeni edetessä, että vammaisuus aiheena jää taka-alalle, päätin ottaa ohjat omiin käsiin: ilmoittauduin Best Buddies toimintaan ja pian sainkin kehitysvammaisen kaverin, jonka kanssa puuhailimme yhdessä ja kävimme myös yhteisissä ryhmätapaamisissa. Se opetti hurjasti ja antoi paljon. Opiskelukavereidemme kanssa olemme miettineet sitä, miten vammaisten ihmisten kanssa osaisi toimia omaan tavalliseen tapaansa ja sitä sain Bes Buddies -toiminnassa harjoitella. Ja toisaalta sen pohtiminen onkin ainakin omasta mielestä ihan ymmärrettävää, jos ei ole aikaisempia kokemuksia vammaisten ihmisten kanssa toimimisesta. Opin suhtautumaan ihmisiin enemmän yksilöinä, ihmisenä, eikä kenekään vammaisuudella ole niinkään merkitystä, se ei ole se ensimmäinen asia, minkä avulla toiseen ihmiseen lähtee tutustumaan, vaan vammaisuus on enemmänkin sen ihmisen yksi ominaisuus kuten vaikkapa se, että joku on ujo tai rohkea. Best Buddies -toiminnan aikana havahduin myös siihen asiaan, että kehitysvammaisilla on melko vähän mahdollisuuksia päästä oikeasti mukaaan tähän yhteiskuntaan ja nuorten tavalliseen arkeen. Esimerkiksi kahvilla käydessämme saimme aina paljon ihmetteleviä katseita ja ylipäätänsä keskustaan pääseminen oli vammaiselle kaverilleni niin harvinaista herkkua. Se harmittaa:/

Tulipas juttua ja rehellisiäkin ajatuksia. Mutta jjep, oli ehkäpä paras A2-ilta kaikista niistä mitä niitä on nyt ollut. Herätti paljon keskustelua ja ajatuksia. Kunpa sitä katsoisi myös ne ihmiset, joiden suhtautuminen vammaisiin ihmisiin on negatiivista tai ennakkoluuloista.

-Riia

Olen kasvanut ympärilläni erityisiä lapsia ja aikuisia, ja nykyisin työskentelen samanmoisten parissa <3 Sydämen asiani on aina ollut poistaa ihmisten ennakkoluuloja vammaisuutta kohtaan, sillä eihän kukaan voi itse valita, millaiseksi syntyy. Tuntuukin ihan pöyrityttävältä, että pitää edes kysyä, kuka haluaa vammaisen ihmisen naapuriinsa tai kenellä on oikeus syntyä. Tietysti kaikilla on oikeus syntyä!

Ymmärrän, että vammaisuus pelottaa, jos siitä ei tiedä riittävästi, mutta mielestäni on otettava vastaan se, mitä annetaan. Elämä ei lopu vammaiseen lapseen, vaan siitä se vasta alkaa. Elämä on ehkä erilaista, jota odotettiin, mutta ei erilainen elämä ole huonompaa tai vähemmän arvokasta. Mikä lopulta sitten on normaalia elämää?

Katsoin ohjelmaa itkien ja nauraen vuorotellen. Se olikin parasta, jota olen piiiitkään aikaan katsonut. Suosittelen kyllä ihan jokaiselle!

-Elli

Hienoja viestejä! Kiitos <3

Katsoin itsekin ohjelman kokonaan, vaikka nukkumaan olisi pitänyt käydä aikaisin, en vain malttanut jättää niin ihastuttavaa ohjelmaa kesken. :)
Olen mieltänyt aina kehitysvammaiset ihan samanarvoisiksi terveiden kanssa ja pienenäkin otin vammaiset mukaan leikkiin, koska no hei, miksi ei? Minusta on ihanaa, että maailmaan mahtuu erilaisuutta. Ja erilaisuuden tuomitseminenhan kertoo vain ja ainoastaan tuomitsijan itsensä järkevyydestä, tai no lähinnä sen puutteesta.
Opiskelen ensimmäistä vuotta sosionomiksi ja pääsin syksyllä kaveritoimintaan aivan ihanan nuoren kehitysvammaisen kanssa. Olen itsekin 20-vuotias, joten tultiin tosi hyvin juttuun, tiedettiin samat tv-ohjelmat, pelailtiin, naurettiin ja shoppailtiin, hyvä että muistin koko vammaa. Tunnen myös eri tasoilla vammaisia lapsia ja aikuisia ja jos ihan suoraan sanon, niin kyllä he ovat yleisesti avoimempia ja elämäniloisempia kuin terveet. Siksi minusta olisi kurjaa, jos näilläkään tyypeillä ei olisi ollut mahdollisuutta syntyä. Siksipä just oon sitä mieltä, että kaikilla on oikeus syntyä ja kaikilla on oikeus päättää omasta elämästään niin pitkälle kuin mahdollista. Vamma on vain yksi ominaisuus eikä sen pitäisi määrittää ketään ihmisenä!
Pakko sanoa vielä, että tästä blogista välittyy aivan ihana ja tosi lempeä fiilis. Tänne on aina ihana tulla lukemaan näitä juttuja. Olet upea äiti ja sulla on upeat lapset! :)

eHei,
Nyt piti itsekin kirjoitella, kun pitemmän aikaa olen blogiasi jo lueskellut. Olen itse erityisliikunnanohjaaja ja tällä hetkellä teen töitä uimaopettajana. Oli mahtava katsoa a2 ohjelmaa ja nähdä ne vilpittömät tunteet mitä kehitysvammaiset meillentelevision välityksellä tarjosivat. Samanlainen tilanne tuli eilen kun kyyneleet silmissä kuuntelin erään kehitysvammaisen uimakouluaiseni mummon kiitosta kuinka hänen lapsenlapsensa koulumenestys ja itsetunto on parantunut uimakoulun aikana. Myös tytön oma kommentti uimakoulun viimeisenä päivänä nosti palan kurkkuuni. Pukuhuoneisiin kävellessämme hän otti minua kädestä kiinni ja sanoi "Nuo muut tytöt tykkää minusta"
Jatka mahtavaa kirjoittamistasi!

-pilvi