Hohtogolfaamassa mini-ihmisten kanssa
16.41
Kuluneella viikolla päätin järkätä ipanoiden arkeen jotain vähän normaalista poikkeavaa toimintaa, sillä "mullaeioomitääntekemistä!"-huudot alkoivat kiristää iltojen ilmapiiriä ja jostain syystä allekirjoittanuttakin ahdisti nököttää vaan kotosalla. Googlasin tovin jonka jälkeen päätimme yhteistuumin, että lähdemme testaamaan Hohtogolfia Flamingoon Vantaalle. Lapset eivät vielä koskaan ole päässeet minigolfia testaamaan ja on meillä aikuisillakin hurahtanut edellisestä kerrasta jo vähän turhan pitkä aika.
Yritin räpsiä kuviakin muistoksi tuosta reissusta, mutta surkeista surkein Nikon ei oikein suostunut hämyisessä neonvalossa otoksia kunnolla ottamaan. Toivottavasti jotain selkoa tunnelmasta kuitenkin saa, vaikka kuvat vähän sumeita ovatkin.
"Vapaudenpatsas!",
huudahtivat ipanat onnessaan kun sisään pelihalliin astuimme.
Tuo neonvalojen säihke ja äänitehosteet salissa tekivät kyllä oman ainutlaatuisen tunnelmansa pelaamiseen ja hetkeksi saatoin palata jopa omiin 90-luvun lapsuusmuistoihin - Planet Fun Funin jännittävään ympäristöön.
Kuinka moni muistaa?
Suositusikäraja hohtogolfissa on 7 vuotta, mutta meillä homma toimi kyllä tosi hienosti "alaikäisyydestä" huolimatta! 5 vee oli aivan onnessaan kun sai isin kanssa kisata ja tytötkin pysyivät kivasti mukana pelissä. Toki me pelattiin omilla säännöillä, mutta tärkeintä tässä reissussa oli nyt tekemisen meininki - ei niinkään oikeaoppinen peli.
Tuo ylhäällä näkyvä kauhu-rata me kuitenkin ohitettiin työntekijän suosituksesta. Se on kuulemma niin pelottava, että saattaa kauhistuttaa pienempiä pelaajia. Itse pääsin kuitenkin kurkkaamaan kummituksia. Seuraavassa kerronkin syyn siihen, miksi jouduin tuossa tilassa pyörähtämään.
Kuluneiden vuosien aikana kynnys tehdä lasten kanssa tällaisia reissuja on ollut meille korkea Piippiksen karkailualttiuden vuoksi. Pikku hiljaa lasten varttuessa olemme kuitenkin pyrkineet uskaltautumaan aktiviteettien pariin ihmisten ilmoille, sillä jossain vaiheessa tämä tulee kuitenkin oppia - meidän kaikkien.
Valitettavasti me ei tästä(kään) reissusta säikähtämättä selviydytty. Peli sujui tosi kivasti ja olimme koko ajan H:n kanssa kartalla siitä, missä Piippis oli ja mitä hän teki. Muutaman kerran mokoma meinasi laajentaa reviiriänsä, mutta tiukasti komennettuamme palasi takaisin pelaamishommiin. Siinä vaiheessa kun pojat kisasivat viimeistä reikää, olimme kaikki ihmettelemässä sitä miten laite imaisee pallot hetkessä uumeniinsa. Piippis istui tässä vaiheessa jo viereisessä pöydässä, jonne olimme jättäneet myös vaatteemme. Jotain siinä sitten tapahtui niin, että muutamaksi hetkeksi kummankin (sekä minun että H:n) huomio herpaantui. Ja niin kuin arvata saattaa, juuri tuossa hetkessä neiti oli kadonnut omille teilleen.
Menin aivan paniikkiin ja kun tyttöä ei näkynyt salissa, päätin kielloista huolimatta avata pöydän vieressä olevan oven, koska olin aivan varma että neiti on sinne mennyt. Ja kuinka ollakkaan, löysin itseni kammottavien kummitusten ja huutojen keskeltä. Huusin Piippistä ja huutooni kuului jostain kaukaa vastaus : "Mitäää?!". "Missä sä olet?!", huusin takaisin ja kaukaisuudesta kuului topakka "Täällä!"-vastaus.
Tajusin tuossa hetkessä, että tyttö ei ollut kauhuradalla (onneksi) ja lähdin pois huoneesta. Tässä vaiheessa kivi tipahtikin sydämeltäni, kun ihana työntekijä huikkasi meille että "Täällä hän on!". Neitokainen oli mennyt pelikoneen taakse piiloon ja odotteli siellä ihmeissään, kun kukaan ei heti tullutkaan hakemaan pois.
Onni onnettomuudessa, tyttö vastasi huutoomme ja oli pysynyt Hohtogolfin tiloissa. Salista ei ihan helposti kyllä pääse Flamingon puolelle livahtamaankaan ja siitä olen hyvin iloinen.
Vaikka tämä koko katoaminen kesti vain minuutin verran, se tuntui oikeasti tunnilta. Se sai meidät vanhemmat myös miettimään, miten jatkossa kannattaa toimia kun lähdemme koko perheen voimin viettämään näitä lapsiperheaktiviteetteja. Tämä kun voi tapahtua ihan missä vain. Muumimaailmassa aikanaan lasten selkään laitettiin tarrat, joihin kirjoitettiin vanhempien nimet ja puhelinnumerot. Näin taidamme itsekin toimia jatkossa - oli paikka mikä hyvänsä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pienestä katoamisepisodista huolimatta reissusta jäi kivat muistot ja varmasti palaamme takaisin pelailemaan jossain vaiheessa. Hohtogolfin vieressä oli myös pelihalli, jossa tytöt pääsivät lähdön hetkellä vielä kiipeilemään kiipeilyseinälle. Ylemmässä kuvassa Piippis etenee tohinalla kuin vanha tekijä. Pienempää vähän jänskätti.
Tässäpä vielä tunnelmia pelipaikalta (surkealaatuinen sellainen tosin). Nuo äänitehosteet tiloissa olivat kyllä huikeat! Lapsille on muuten sitten tarjolla Peltoreita tarvittaessa, mutta meidän kolmikko ei niitä halunnut - yllättävää kyllä! Edes porukan ääniyliherkkis ei hämmentynyt uusista äänimaailmoista.
Jos pienempien lasten kanssa halajaa pelailemaan, voin suositella näitä arkisia iltapäiviä/alkuiltoja lämpimästi. Saimme rauhassa pelailla eikä tarvinnut nolostella huudellessa omaansa pois piilostansa. Kahdeksan jälkeen ikäraja nousee kahdeksaantoista.
Ja niinhän siinä sitten kävi että koska Jumbossa oltiin, niin myös sushia oli pakko saada. Tällä kertaa rullien muodossa.
Vaikka "mulla ei oo mitään tekemistä"-lausahdus on kuulemma monen asiantuntijan mukaan hyvä merkki lapsessa, on tällainen yhteinen puuhastelu uusien juttujen parissa aivan ihanaa aina silloin tällöin!
Mitähän sitä seuraavaksi keksisi?
2 kommenttia
Mukavan näkönen paikka! Itelläkin jännittää tuo karkailu, kun monesta paikkaa kuullut näitten downiaisten "vapauden kaipuusta". Meiän pikkumies täyttää vasta vuoden,eikä todellakaan vielä ole mihinkään karkaamassa,mutta tulevaisuudessa voi olla sekin edessä. Talutushihna vois olla kova sana 😂😂
VastaaPoistaOli kyllä oikein kiva kokemus! :) Siis lukuunottamatta ylimääräisiä tykytyksiä. Kiva kuulla että pikkuisten vanhemmat käyvät blogia lukemassa. Ihanaa saapuvaa kevättä teille <3
VastaaPoista