Luvassa akuuttia tajunnanvirtaa. Pahoittelenkin siis jo heti alkuunsa pitkää sekä poukkoilevaa tekstiä.
 

Eilen sen siis yhtäkkiä oivalsin..

 4.9 tuli kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun ensimmäisen postaukseni tänne blogiin julkaisin. Sen kunniaksi käytin koko eilisen illan vanhoja tekstejä lukien -  ja niiskutellen tietysti niin kuin nyt arvata saattaa. Ainuttakaan postausta en muokannut, saatika poistanut. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että menneisyys sekä kehitykseni kirjoittajana saa näkyä täällä niin tänään, kuin myös blogini elämänkaaren viimeisessä hetkessä. 

Voi miten paljon olisin unohtanut näiden rakkaiden (mutta hieman "sumuisten") vuosien varrelta tärkeitä asioita sekä tapahtumia, ellen olisi niitä tänne blogini sivuille tallentanut! Onkin siis aivan pakko tässä välissä taputella omaa päätäni ja todeta : "Hienoa Agu että uskalsit ja ryhdyit!".

Blogin vanhojen tekstien asettelu on tässä yhteisöjen välisten muuttojen aikana vähän kärsinyt, mutta sisältö muuten on onneksi pysynyt alkuperäisenä. Itse olen tyytyväinen myös siihen, että olen aikasta kivasti saanut pidettyä kiinni alkuvuosien tunnelmasta, vaikka kuluneet vuodet sekä kävijämäärien kasvu onkin tuonut mukanansa tietynlaisia paineita. Pikkulapsiarki kotona "omassa kuplassa" on tietysti hyvin erilaista kuin esimerkiksi se arki, johon nyt pikku hiljaa opettelemme - toisinsanoen kiire näkyy myös blogin puolella. Elämä vie mennessään ja se on (ja sen pitääkin olla) aistittavissa myös täällä.

Mutta vooi hitsi vie, on tämä kyllä aikamoista vuoristorataa ollut! Olen meinannut heittää hanskat tiskiin useasti, mutta seuraava päivä on toistaiseksi aina saanut mielen muuttumaan. Ja mikä parasta, niissä turhautumisen jälkeisissä aurinkoisissa hetkissä olenkin usein saanut parhaimmat postaukseni kirjoitettua. Tai ei nyt ehkä parhaimmat mutta sellaiset, jotka ovat saaneet omat suupielet hymyyn pitkäksi aikaa. Vaikea pukea sanoiksi niitä hyvänolon hetkiä, mutta niissä tuntemuksissani olen ollut aina kovin tyytyväinen itseeni.



Kiitos 47 palasta siitä, että saan ansiostasi koska tahansa ja missä tahansa palauttaa mieleeni kuluneiden vuosien kauneimmat hetket.
Kiitos että saan palata raskausaikojeni olotiloihin ja ajatuksiin.
 Lasten synnytyskertomuksiin.
Sisarusten välisiin hempeilyhetkiin.
 Niihin ensimmäisiin tärkeisiin sanoihin. Ensimmäisiin tukiviittomiin.
Yhteisiin tanssihetkiin sekä laulutuokioihin.
Kesäreissuihin.
Ikimuistoisiin kohtaamisiin kaupoissa ja kaduilla. Ohikulkijoiden hymyihin.
Jouluihin.
Lehtiartikkeleihin sekä tv-esiintymisiin.
Juhlahumuun sekä arkiseen aherrukseen.
Menetyksiin sekä hyvästeihin.
Unelmiin ja haaveisiin - toteutuneisiin sekä toteutumattomiin.
Korvaamattoman kallisarvoisiin kuva- sekä videotaltiointeihin..



 Kun palaan vanhojen tekstieni pariin, suuri haikeus tulvii päästä varpaisiin asti. Samalla tunnen kiitollisuutta siitä mitä olen saanut kokea, tuntea ja nähdä näiden vuosien varrella. Olemmepa muuten eläneet sangen suloista elämää iloineen ja suruineen!


Kiitos rakkaat lukijat siitä kaikesta kannustuksesta ja tuesta, jota olen vuosien varrella teiltä saanut. Se on ollut kallisarvoisen korvaamatonta. Sydämeni sopukoista toivon, että olen myös kyennyt näiden arjenmakuisten kirjoitusteni kautta antamaan mahdollisimman paljon hyvää ja uutta sinne ruudun toisellekin puolelle. Se kun oli ensimmäinen syy aloittaa tämä blogi aikanaan.

Minäpä luulen, että lauantaina poksautamme kuohuvat kuusivuotiaalle. 14.9.2011 julkaisin Tervetuloa Hollantiin -runon blogissani. Se on edelleen lukemisen arvoinen ja liikuttaa allekirjoittanutta isosti. Meidän perheen 6-vuotinen matka on totta vie ollut todella kaunis, ja sitä teillä lukijoilla onkin mahdollista muistella mun vanhojen postausten muodossa - missä vain ja koska vain.