Muutama päivä sitten tupsahti postilaatikkoomme iso kirjekuori, jonka oikeaan reunaan oli rustattu esikoisemme nimi. Niin se on kuulkaas tämäkin hetki koittanut, että on tullut aika ilmoittaa tuo kaikista pieninkin rakas minityypperöinen eskariin. On tätä odotettukin! Tai hän itse on. Minä nyt en mitenkään erityisesti. 

Toki siinä on paljon kaunista että lapset kasvavat, kehittyvät ja oppivat, mutta aika-ajoin kuitenkin sitä äitinä pysähtyy tuumimaan että ei se hullumpaa olisi, jos tämä pikkulapsiarki jatkuisikin muutaman vuoden pidempään kuin mitä se nyt näyttää jatkuvan. 

Vuosikymmen vaihtui, mutta elämä tuntuu rullaavan edelleen samalla vauhdilla ja tyylillä eteenpäin, kuin mitä se on kuluneellakin vuosikymmenellä tehnyt. Isän sekä papan poismeno kulkee arjessa alati mukana, ja sydänalaa puristaa hetkittäin tosi lujasti. Tänä aamuna kun tein lapsille yövuoron jälkeen töissä aamupalaa, muistui mieleeni isän upeat hemmotteluaamiaiset, jotka hän väsäsi suurella rakkaudella esimerkiksi naistenpäivän tai äitienpäivän kunniaksi. Siinä hetkessä kohtasin taasen sen uskomattoman lohduttoman sekä epätodellisen tunteen - isä on nyt siellä jossain. Jossain siellä, minne meillä muilla ei ole vielä pääsylippua. Voi kun joskus saisi kuulla isän "huulenheittoa", soittoa ja sitä naurua, kun se pyyhkii kyyneliä samalla vatsansapohjasta asti hekottaen. Se oli tarttuvaa sorttia se.

Pappa on lasten ajatuksissa päivittäin. Papalle esitetään toivomuksia ja lapsen usko papan läsnäoloon on vahva. "Paaappaa,voisiksä tehdä meille vähän lunta!", huudahti poika eilen ulos synkkyyteen tuijotellessaan. Tänään onneksi sitten jo paistoikin aurinko ihanan keväisesti, ja sehän tietenkin oli vain sekä ainoastaan papan ansiota!

Vaan elämän on kaikesta surusta sekä murheesta huolimatta jatkuttava, ja pikkuhiljaa se niin tekeekin. Koulut ovat jälleen alkaneet loman jälkeen ja minäkin teen joka viikko täysiä tuntimääriä. Olen siitä ollut tosi kiitollinen, vaikkakin silloin kun itse on poikkeuksellisen romuna, työ lastensuojelussa on jäätävän rankkaa.

Olen yrittänyt opetella hetkeen pysähtymisen taitoa. Halaan paljon ja vähän varastoonkin. Välttelen kännykän turhanpäiväistä käyttöä silloin, kun koko perhe on paikalla. Yritän löytää kauneuden pienistä arkisista hetkistä, kuten vaikkapa näissä kahdessa viimeisimmässä kuvassa, jossa odottelemme aamulla aikaisin Piippiksen koulutaksia saapuvaksi. Olen kiitollinen terveistä päivistä. Kun sairaus valloittaa kotimme, hoivaan samanlaisella rakkaudella kuin mitä minua on aikanaan hoivattu. 

En vielä ihan kunnolla osaa, mutta opettelen.

 Hemmottelen itseäni hyvällä sekä terveellisellä ruoalla. En laske kaloreita vaan kuuntelen kehoani sekä tuntemuksiani. Syön herkkuja, jos tiedän sen helpottavan olotilaani tavalla tai toisella. Jätän tosi usein syömättäkin. Koen ensimmäistä kertaa löytäneeni sen todellisen kultaisen keskitien. Olen ainakin toistaiseksi päässyt turhasta hiilarikoukusta ja esimerkiksi tänään kun lupasin lapsille hakea Happy mealit, jätin piiiitkästä aikaa tilaamatta itselleni - koska yksinkertaisesti ei vaan tehnyt mieli. Olen ollut vähän hämilläni tästä itsekin!

Viime yönä töissä päätin, että palautan kirjoittamisen takaisin elämääni. Olen jo pitkään harmitellut sitä, että tämä monen vuoden urakka hiipui pikkuhiljaa netin syövereihin ja pyyhin koko asian tietoisesti mielestäni - vaikka se kuitekin vähän väliä kaihersi ja suretti. Tänään jätin lapset hetkeksi mummin hoiviin ja kurvasin paikalliseen Prismaan, ostin pienen ja kompaktin läppärin iltojeni kaveriksi ja hiiren vielä siihen kylkeen kuvien muokkaamista helpottamaan (toivottavasti myös pääsette nautiskelemaan jatkossa astetta verran taidokkaammista otoksista). Olen niin onnellinen! Ykskaks yksi murhe on taas taltutettu ja rakas harrastus muutaman klikkauksen päässä. 

Kuluneiden kuukausien aikana aiheita kirjoittamiselle on kerääntynyt paljon. Kipeitä, rakkaita, arkoja, onnellisia, vaivaannuttavia sekä hullunkurisiakin. Oikeasti vähän jännittääkin - osaankohan enää?! 

Erityislapsielämä on edelleen tasaisen tavallista, mutta paljon siitäkin aiheesta riittää silti kirjoitettavaa. Törmäämme viikoittain tilanteisiin, joihin "tavis-lasten" kanssa emme törmää. Palaan niihin pian.

Frozen 2 soundtrack pauhaa tälläkin hetkellä taustalla eli moni asia on pysynyt ennallaan. Se on ihanaa! Toisaalta mukaan ovat "sniikanneet" mm. Fifat, Pessit, Brawl stars, Monopoly, Elina & Sofia, Ilari pro yms. Toiset pysyvät ja toiset jäävät. Tervetuloa mukaan jälleen ystävät rakkaat! Aloitellaan yhden - kahden postauksen viikkotahdilla. Kohta se nähdään, että vieläkö osaan vaiko en.. :)

Elämä on tässä ja nyt. Tärkeistä asioista tulee pitää kiinni ja tiukasti. Kiva olla täällä.

Hei sinä kaunis tyttäreni.

Sinun syntymästäsi alkoi uusi alku ja uusi kesä, 8 vuotta sitten. Tuosta aurinkoisesta sekä ihmeellisestä aamusta asti olemme saaneet viettää kesiemme alkajaisia joka vuosi juurikin tänä päivänä - 21. toukokuuta. Sinä toit mukanasi auringon ja lämmön. Sinä olet valo, rakkaus, hellyys ja sulo. Myös koomikoista taitavin - kaikki tuo hyvä samassa paketissa.



Kesän alku tarkoittaa meidän perheelle sitä, että edessä on rutkasti yhteisiä kultaakin kalliimpia, kiireettömiä hetkiä. Viritämme viirit takapihan puihin ja nautimme kirsikankukkien kauneudesta. Sinä taasen nautit eniten sisarustesi kanssa ulkoleikeistä, uimisesta, yhteisistä lomareissuista ja kesän herkuista. Olet jo nyt herkutellut kesän ensimmäiset herneesi, ja portugalin versiot maistuivat suussasi aivan yhtä makoisilta kuin suomalaisetkin. Sinä jos kuka osaat herkuttelun jalon taidon. Laitat silmäsi kiinni ja suljet korvasi kaikelta ulkopuoliselta. Et kuule etkä näe - keskityt vain olennaiseen.

Tällä hetkellä rakastat herneiden lisäksi nugetteja ja kalapuikkoja. Vuosi sitten et suostunut maistamaankaan ja yökkäsit jo pelkästään sellaisia nähdessäsikin (koska aistiyliherkkyys). Olet siis harpannut ison askeleen eteenpäin ja uskallat yhä rohkeammin maistella uusia makuja. Karkkia et syö(ja tämähän ei ole huono asia ollenkaan), mutta Oreo-keksit ja Pätkis suklaa ovat parasta maailmassasi. Chili con carne, lasagne ja papan (raketti)spagetti bolognese ovat ruokien parhaimmistoa, jos sinulta kysytään.

Sinä tykkäät edelleen lukea kirjoja. Tykkäät tanssia yksin nurmikolla ja usein sulostutat ihmisiä performansseillasi myös pikkuveljen futis-matseissa. Et edelleenkään jaksa välittää siitä mitä muut sinusta ajattelevat, ja se onkin yksi ihailtavimmista piirteistä sinussa. Jos kaikki maailman ihmiset ottaisivat asenteestasi oppia, saisimme toisiltamme niin paljon enemmän ja maailma olisi paljon viihdyttävämpi sekä onnellisempi paikka elää!

Et vielä tiedä, mutta tänään lahjapaketistasi löytyy Yksin kotona- DVD boksi. Tulet rakastamaan tuota lahjaa - siitä me vanhemmat olemme varmoja. Olemme kaksi kertaa lukeneet sinulle tekstityksen ja nykyään tulkkaat itse elokuvan englanninkielistä tekstiä. Muistat hämmentävän hyvin repliikit. Olet niin tuhannen taitava tyttö!

Vaikka syntymäpäiväjuhlasi peruuntuivat vatsataudin vuoksi (voisin kirjoittaa harmituksestani kilometrin pituisen tekstin mutta jätän sen tänään kuitenkin tekemättä) , sinä et ollut moksiskaan. Asenteesi helpotti äidin ja isän surullista olotilaa suuresti.

Ja senhän sinä myös hyvin osaat. Lohduttaa.

Koulussa olet reipas ja rohkea ekaluokkalainen. Osaat aakkoset ja jaat tietotaitosi laulun muodossa päivittäin kanssamme. Aamulla juokset opettajasi sekä ohjaajiesi  (ja muidenkin ohjaajien) syleilyyn ja olet selvästi tärkeä ihminen myös heille. Naapuriluokan tyttö suukottaa sinua poskelle ja luokkakaverit huikkaavat heipat iloisesti. Autossa laulu raikaa ja kädet viuhuvat - elät elämäsi parhaimpia hetkiä. Niin sinä melkein aina teet.

Leppäkertut ja muurahaiset kuuluvat ötökkämaailman kiinnostavimpiin lajeihin ja saatat käyttää tunnin ihan vaan siihen, että etsit pihapiirimme omia yksilöitä.  Joskus otat "hatkat", mutta onneksi uskaltaudut livahtamaan piiloon ainoastaan taloamme vastapäätä sijaitsevan sähkökaapin taakse. Sieltä hihitellen kurkit, josko joku jossain vaiheessa tulisi sinua etsimään.

Hiuksesi kurkottavat jo alaselkää ja kun hypit sisarustesi kanssa trampoliinilla, leviävät ne halkaisijaltaan metrin mittaan. Joka suuntaan.

 Ikävöit isovanhempiasi usein (vaikka paljon näettekin) ja aina silloin tällöin iltaisin iskee suuri suru, koska isomummo ja Taiga ovat jo siellä taivaassa. Olet tunteellinen

"Minä olen rakastunut sinuun",
 muistat ilmoittaa äidillesi päivittäin.

 Niin minäkin sinuun.
Jokaista solutumakettani myöden.

Kultani mun. Sinä olet täydellisyys tiivistettynä ihanimpaan minipakettiin. Olen kiitollinen siitä, että saan olla lähelläsi joka päivä. Nauttia laatuseurastasi ja hersyvästä kikatuksestasi.



Niin..

 ..sellainen olet sinä, sinä suloinen kahdeksanvuotias. Eilen kysyit isältäsi : "Onko minulla varmasti syntymäpäivä huomenna?" .

On sinulla rakas. Tänään on sinun päiväsi.

Onnea Piippis- kesän tuoja.

Luvassa akuuttia tajunnanvirtaa. Pahoittelenkin siis jo heti alkuunsa pitkää sekä poukkoilevaa tekstiä.
 

Eilen sen siis yhtäkkiä oivalsin..

 4.9 tuli kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun ensimmäisen postaukseni tänne blogiin julkaisin. Sen kunniaksi käytin koko eilisen illan vanhoja tekstejä lukien -  ja niiskutellen tietysti niin kuin nyt arvata saattaa. Ainuttakaan postausta en muokannut, saatika poistanut. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että menneisyys sekä kehitykseni kirjoittajana saa näkyä täällä niin tänään, kuin myös blogini elämänkaaren viimeisessä hetkessä. 

Voi miten paljon olisin unohtanut näiden rakkaiden (mutta hieman "sumuisten") vuosien varrelta tärkeitä asioita sekä tapahtumia, ellen olisi niitä tänne blogini sivuille tallentanut! Onkin siis aivan pakko tässä välissä taputella omaa päätäni ja todeta : "Hienoa Agu että uskalsit ja ryhdyit!".

Blogin vanhojen tekstien asettelu on tässä yhteisöjen välisten muuttojen aikana vähän kärsinyt, mutta sisältö muuten on onneksi pysynyt alkuperäisenä. Itse olen tyytyväinen myös siihen, että olen aikasta kivasti saanut pidettyä kiinni alkuvuosien tunnelmasta, vaikka kuluneet vuodet sekä kävijämäärien kasvu onkin tuonut mukanansa tietynlaisia paineita. Pikkulapsiarki kotona "omassa kuplassa" on tietysti hyvin erilaista kuin esimerkiksi se arki, johon nyt pikku hiljaa opettelemme - toisinsanoen kiire näkyy myös blogin puolella. Elämä vie mennessään ja se on (ja sen pitääkin olla) aistittavissa myös täällä.

Mutta vooi hitsi vie, on tämä kyllä aikamoista vuoristorataa ollut! Olen meinannut heittää hanskat tiskiin useasti, mutta seuraava päivä on toistaiseksi aina saanut mielen muuttumaan. Ja mikä parasta, niissä turhautumisen jälkeisissä aurinkoisissa hetkissä olenkin usein saanut parhaimmat postaukseni kirjoitettua. Tai ei nyt ehkä parhaimmat mutta sellaiset, jotka ovat saaneet omat suupielet hymyyn pitkäksi aikaa. Vaikea pukea sanoiksi niitä hyvänolon hetkiä, mutta niissä tuntemuksissani olen ollut aina kovin tyytyväinen itseeni.



Kiitos 47 palasta siitä, että saan ansiostasi koska tahansa ja missä tahansa palauttaa mieleeni kuluneiden vuosien kauneimmat hetket.
Kiitos että saan palata raskausaikojeni olotiloihin ja ajatuksiin.
 Lasten synnytyskertomuksiin.
Sisarusten välisiin hempeilyhetkiin.
 Niihin ensimmäisiin tärkeisiin sanoihin. Ensimmäisiin tukiviittomiin.
Yhteisiin tanssihetkiin sekä laulutuokioihin.
Kesäreissuihin.
Ikimuistoisiin kohtaamisiin kaupoissa ja kaduilla. Ohikulkijoiden hymyihin.
Jouluihin.
Lehtiartikkeleihin sekä tv-esiintymisiin.
Juhlahumuun sekä arkiseen aherrukseen.
Menetyksiin sekä hyvästeihin.
Unelmiin ja haaveisiin - toteutuneisiin sekä toteutumattomiin.
Korvaamattoman kallisarvoisiin kuva- sekä videotaltiointeihin..



 Kun palaan vanhojen tekstieni pariin, suuri haikeus tulvii päästä varpaisiin asti. Samalla tunnen kiitollisuutta siitä mitä olen saanut kokea, tuntea ja nähdä näiden vuosien varrella. Olemmepa muuten eläneet sangen suloista elämää iloineen ja suruineen!


Kiitos rakkaat lukijat siitä kaikesta kannustuksesta ja tuesta, jota olen vuosien varrella teiltä saanut. Se on ollut kallisarvoisen korvaamatonta. Sydämeni sopukoista toivon, että olen myös kyennyt näiden arjenmakuisten kirjoitusteni kautta antamaan mahdollisimman paljon hyvää ja uutta sinne ruudun toisellekin puolelle. Se kun oli ensimmäinen syy aloittaa tämä blogi aikanaan.

Minäpä luulen, että lauantaina poksautamme kuohuvat kuusivuotiaalle. 14.9.2011 julkaisin Tervetuloa Hollantiin -runon blogissani. Se on edelleen lukemisen arvoinen ja liikuttaa allekirjoittanutta isosti. Meidän perheen 6-vuotinen matka on totta vie ollut todella kaunis, ja sitä teillä lukijoilla onkin mahdollista muistella mun vanhojen postausten muodossa - missä vain ja koska vain.

Meillä on H:n kanssa tapana silloin tällöin penkoa ja koluta kauppojen alennusrekit läpikotaisin, sillä varsinkin lastenvaatteiden saralla tulee usein tehtyä ihan huippu löytöjä. Tämän minipostauksen kuvista löytyykin aarteita kaksin kappalein. T-paita Järvenpään Prismasta sekä onnellinen malli tuo paita päällänsä.

Kesken tämän postauksen työstön mua huudettiin pihalle katsomaan yllätystä - PikkuW oppi ajamaan ilman apupyöriä! Ollappa ylpeä äiti tässä näin.

Arkista taikaa - täydellistä!

Tänään illalla lasten uinahtaessa istahdan kirjoittelemaan ajatuksen kanssa, mutta tämä pikkupostaus oli nyt vaan pakko tulla julkaisemaan blogiin. 

Kivaa alkanutta viikkoa ja toivotaan, että aurinko jaksaa paistella! 

Edes tulevasta muutoksesta johtuva jumi ei näköjään pitänyt mua poissa blogin parista (vaikka olin antanut itse sellaiselle luvan) ja täällä sitä taas ihmetellään näppiksen äärellä. Parempi näin. Postauksen loppuun laitan vähän infoa tulevasta. Palataan hetkeksi nyt kuitenkin kuluneiden päivien kuulumisiin.

Talvi on tullut ja se tuntuu oikeastaan tosi kivalta just nyt, kun antaa tulen takassa roihuta sekä muistaa heti aamulla pukea villasukat tiukasti jalkaan. Myös itsetehdyt piparit vahvistavat talven suloista tunnelmaa.

Olemme joutuneet viettämään pari päivää suht visusti sisätiloissa, sillä keskimmäisen toinen talvikenkä katosi hyvin mystisesti viikonloppuna ja koko talo onkin nyt pengottu perusteellisesti sekä läpikotaisin. Jälkeäkään harmaasta kengästä ei ole näkynyt.  Mokoma on ollut vieläpä syksyn jälkeen jalassa ja se tästä omituista tekeekin! Kenkä ei voi oikeasti olla missään muualla kuin täällä meidän kotonamme jossain?! Tutkin jopa takan tuhkat, josko joukosta löytyisi sulanutta kumia sillä sieltä mua on kuluneen viikon aikana pahveja poltellessani tullut vastaan mm. kaukosäädin sekä Darth Vader Petz-ukko. Jälkeäkään kengästä ei kuitenkaan näkynyt.

Saas nähdä, että selviääkö tämä mysteeri meille koskaan vai liikkuuko näin joulun alla kenties meidän nurkissa kenkiä vohkivia tonttusia. En tiedä mutta hassulta tämä tuntuu! Se ei enää kuitenkaan ollut mikään pikkukenkä, sillä W:llä on äitinsä kanssa melkein samankokoinen mono! Heh. Eilen mummi ja pappa onneksemme  kuitenkin yllättivät meidän jengin ostamalla keskimmäiselle uudet kengät ja tänään kirmasimmekin heti aamupalan jälkeen ulos sekä pulkkamäkeen.

Lumi. En minä siitä itse niin välitä mutta pidän kuitenkin vähän syystä, että se tekee mun lapseni hyvin hyvin onnelliseksi. Täällä me nyt takan lämmössä punaisia poskiamme sulatellaan ja nautiskellaan ikkunan takana vallitsevasta super kauniista hämärtyvästä talvimaisemasta. Toinen syy miksi pidän lumesta vielä vähän lisää..

Tähän loppuun tahtoisinkin nyt kysyä teiltä, rakkaat lukijani, että mikä on omituisin paikka josta te olette lastenne (tai omia) kadonneita tavaroita löytäneet? Itse en enää keksi paikkaa, mistä etsiä.

Ja niin. Maanantaista eteenpäin 47 palasta löytyy taasen vanhasta tutusta osoitteesta www.47palasta.blogspot.com. Muistin sen jopa vielä ulkoakin eli kaikki hyvin siis. Vielä paremmin jos seuraatte mukana sinne uuteen vanhaan..

Tänään sen muistin.

Blogini täytti syyskuun 3. päivä 5-vuotta ja olenkin kovin iloinen että edelleen jaksan sekä ennenkaikkea, että te lukijat jaksatte! Lämmin kiitos siitä armaat!

47 palasta on ollut tosi merkittävä saavutus mun elämässäni, vaikka välillä onkin pitänyt tarpoa eteenpäin kieli keskellä suuta..

Hymyssä suin kuitenkin on jatkettu matkaa ja luottavaisin mielin katsottu tulevaan.

Joskus on ollut vähän totisempaakin meininkiä..

Silti luovutettu ei..

Sisukkaasti vaan!

Kohti tavoitetta, vaikka vähän silmät sokkonakin! :)

Mikä se tavoite sitten on ollut?

Tavoitteenani on ollut availla silmiä Downin oireyhtymän tiimoilta ja siinä hetkittäin olen ilmeisesti onnistunutkin. Tavoitteenani on ollut kirjoittamalla pysyä järjissäni hektisessä vauva-sekä lapsiperhearjessa ja siinäkin olen jotakuinkin onnistunut. Tavoitteenani on ollut kehittyä kirjoittajana ja vanhempia postauksia pläräillessäni voin vaan todeta, että jonkinsortin kehittymistä selvästi vuosien varrella on tapahtunut.

Tää blogi on mulle vaan niin rakas, että ihan vallan liikutun sen ääneen sanoessani. Toivottavasti olen onnistunut antamaan vertaistukea sekä muiden erityislasten äideille että muutenkin pienten lasten vanhemmille vauvavuosia eteenpäin tarpoessamme. Sekin kun on ollut yksi tavoitteeni.

Siispä, 5.11 onkin hyvä syy lähteä ihanaisten blogimimmien kanssa viettämään Bloggers inspiration day:tä ja illalla sitten vielä H:n kanssa Inspiration blog awardseja. Kippistelen sitten Anna-kuoharia muiden- sekä myös vähän omankin blogitaipaleeni kunniaksi iloisissa gaalatunnelmissa, mikäpä sen parempaa olisikaan?  Olen kuluneiden vuosien aikana saanut itse niiin paljon ja toivon sydämestäni, että tämä harrastus saa jatkua vielä pitkään. Tavalla tai toisella.

Olisipas ihana kuulla, että kuinka kauan juuri sinä olet viihtynyt mun kirjoitusteni parissa ja mitä kautta aikanaan löysit 47 palasta-blogin? Yritän lähitulevassa keksiä jotain pientä kivaa arvontaa 5-vuotiaan kunniaksi. Siitä lisää sitten myöhemmin.

 Mietiskelen paljon bloggaamiseen liittyviä juttuja, varsinkin iltaisin. Siksi päätin hieman raottaa näitä ajatuksiani teille lukijoillekin.

Mitä bloggaaminen parhaimmillaan mun mielestäni on? Se on toimivaa vuorovaikutusta kirjoittajan sekä lukijoiden kesken, terapiaa, silmien availua. Se on luovaa, aitoa sekä rehellistä tajunnanvirtaa..

 Mä olen ala-asteelta asti kirjoittanut itselleni (toki muillekin) ja todennäköisesti tulen aina kirjoittamaankin – vähän höpsölle sekä amatöörimäiselle tyylilleni uskollisena. Nyt tällä hetkellä on hyvä just näin. 47 palasta on yhä edelleen mun oma rakas juttuni, jonka olemassaololle on selkeä merkitys: vertaistuki sekä tietoisuuden lisääminen.  Luotan siihen mitä alusta asti olen tehnyt, enkä yritä väkisin olla mitään muuta tai sopia johonkin tiettyyn muottin. Niin kauan kun se riittää niin tulen tätä juttua jatkamaan, vaikka välillä vähän väsyttäisikin.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen useasti törmännyt väittämään, että blogien aikakausi olisi hiipumassa? Toivon sydämestäni, että näin ei kuitenkaan oikeasti ole. Omat kävijämäärät eivät ainakaan toistaiseksi anna osviittaa moisesta ja siitä tietysti olen kiitollinen. Itse jaksan yhä blogeja lukea ja esimerkiksi vlogit ovat mulle toistaiseksi vielä täysin vierasta maaperää. Ehkä jossainvaiheessa hurahdan sellaisiakin seurailemaan. Tekemään tuskin en.

Mutta niin. Mulla on haave. Kerronpas siitä nyt hieman lisää.

Kun arki asettui uomiinsa Piippiksen syntymän jälkeen 5-vuotta sitten, kiiruhdimme me H:n kanssa samantien kirjastoon etsimään tietoutta liittyen aiheeseen downin syndrooma. Löysimme aivan loistavan runoteoksen (Se on down), jonka luin heti kirjaston parkkipaikalla kannesta kanteen kyyneliä vuodattaen ja olin taas himpun verran vahvempi. Runot kun muutenkin ovat aina olleet mulle mieleisiä ja omasta kirjahyllystä löytyy niitä paljon.  Löysimme tuolloin myös suomalaisen äidin kirjoittaman omaelämäkerran, jossa pääsääntöisesti keskityttiin hänen tyttärensä ds diagnoosiin. Tuo kirja kiinnosti mua valtavasti, mutta valitettavasti hyvin pian jouduin pettymään lukemisen aloitettuani. Teos oli mun silmissäni vähän turhan hengellinen. Toki itsekin olen elämässäni ristinyt kätöseni hyvinkin usein tosipaikan tullen, mutta voimani lapsiperhearkeen ammennan toistaiseksi vähän maallisimmista asioista. Onneksemme ei ole oikeaa tai väärää tapaa.

Meidän tiedonjanoomme suomenkielistä kirjallisuutta löytyi siis kuitenkin aivan liian vähän.

Ja sitten se haave.

Josko ehkä jonain päivänä saisin pitää kätösissäni sitä mun omaa teostani? Josko ehkä sellaista, joka pohjautuisi tähän mun suht pitkään blogiuraani jollain tasolla? Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa. Jos blogi jossainvaiheessa hiipuu ja lopahtaa, jäisi tuleville äideille sekä isille meidän tarinamme vertaistueksi sekä parhaimmassa tapauksessa lohdutukseksikin? Vanhemmille, jotka myös mahdollisesti jossainvaiheessa eksyvät kirjastoon etsimään vertaistukea sekä tietoutta, ihan niinkuin mekin teimme. Se olisi parasta. Sehän on suurin syy, miksi tätä teen. Haluan rikkoa virheellisiä ennakkokäsityksiä ja kertoa meidän elostamme, mutta valaista siinä sivussa myös muiden vertaisperheiden maailmaa. Helpottaa vanhempien sekä läheisten oloa suuren elämänmullistuksen alkutaipaleella.

Mulla on kymmeniä unelmia. Olen saavuttanutkin muutaman sellaisen. Saas nähdä, toteutuuko tämä jossainvaiheessa.

Haaveilla täytyy. Siitä saa voimaa.

Helteisiä haaveiluhetkiä kaikille meille!

;)