Mietiskelen paljon bloggaamiseen liittyviä juttuja, varsinkin iltaisin. Siksi päätin hieman raottaa näitä ajatuksiani teille lukijoillekin.

Mitä bloggaaminen parhaimmillaan mun mielestäni on? Se on toimivaa vuorovaikutusta kirjoittajan sekä lukijoiden kesken, terapiaa, silmien availua. Se on luovaa, aitoa sekä rehellistä tajunnanvirtaa..

 Mä olen ala-asteelta asti kirjoittanut itselleni (toki muillekin) ja todennäköisesti tulen aina kirjoittamaankin – vähän höpsölle sekä amatöörimäiselle tyylilleni uskollisena. Nyt tällä hetkellä on hyvä just näin. 47 palasta on yhä edelleen mun oma rakas juttuni, jonka olemassaololle on selkeä merkitys: vertaistuki sekä tietoisuuden lisääminen.  Luotan siihen mitä alusta asti olen tehnyt, enkä yritä väkisin olla mitään muuta tai sopia johonkin tiettyyn muottin. Niin kauan kun se riittää niin tulen tätä juttua jatkamaan, vaikka välillä vähän väsyttäisikin.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen useasti törmännyt väittämään, että blogien aikakausi olisi hiipumassa? Toivon sydämestäni, että näin ei kuitenkaan oikeasti ole. Omat kävijämäärät eivät ainakaan toistaiseksi anna osviittaa moisesta ja siitä tietysti olen kiitollinen. Itse jaksan yhä blogeja lukea ja esimerkiksi vlogit ovat mulle toistaiseksi vielä täysin vierasta maaperää. Ehkä jossainvaiheessa hurahdan sellaisiakin seurailemaan. Tekemään tuskin en.

Mutta niin. Mulla on haave. Kerronpas siitä nyt hieman lisää.

Kun arki asettui uomiinsa Piippiksen syntymän jälkeen 5-vuotta sitten, kiiruhdimme me H:n kanssa samantien kirjastoon etsimään tietoutta liittyen aiheeseen downin syndrooma. Löysimme aivan loistavan runoteoksen (Se on down), jonka luin heti kirjaston parkkipaikalla kannesta kanteen kyyneliä vuodattaen ja olin taas himpun verran vahvempi. Runot kun muutenkin ovat aina olleet mulle mieleisiä ja omasta kirjahyllystä löytyy niitä paljon.  Löysimme tuolloin myös suomalaisen äidin kirjoittaman omaelämäkerran, jossa pääsääntöisesti keskityttiin hänen tyttärensä ds diagnoosiin. Tuo kirja kiinnosti mua valtavasti, mutta valitettavasti hyvin pian jouduin pettymään lukemisen aloitettuani. Teos oli mun silmissäni vähän turhan hengellinen. Toki itsekin olen elämässäni ristinyt kätöseni hyvinkin usein tosipaikan tullen, mutta voimani lapsiperhearkeen ammennan toistaiseksi vähän maallisimmista asioista. Onneksemme ei ole oikeaa tai väärää tapaa.

Meidän tiedonjanoomme suomenkielistä kirjallisuutta löytyi siis kuitenkin aivan liian vähän.

Ja sitten se haave.

Josko ehkä jonain päivänä saisin pitää kätösissäni sitä mun omaa teostani? Josko ehkä sellaista, joka pohjautuisi tähän mun suht pitkään blogiuraani jollain tasolla? Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa. Jos blogi jossainvaiheessa hiipuu ja lopahtaa, jäisi tuleville äideille sekä isille meidän tarinamme vertaistueksi sekä parhaimmassa tapauksessa lohdutukseksikin? Vanhemmille, jotka myös mahdollisesti jossainvaiheessa eksyvät kirjastoon etsimään vertaistukea sekä tietoutta, ihan niinkuin mekin teimme. Se olisi parasta. Sehän on suurin syy, miksi tätä teen. Haluan rikkoa virheellisiä ennakkokäsityksiä ja kertoa meidän elostamme, mutta valaista siinä sivussa myös muiden vertaisperheiden maailmaa. Helpottaa vanhempien sekä läheisten oloa suuren elämänmullistuksen alkutaipaleella.

Mulla on kymmeniä unelmia. Olen saavuttanutkin muutaman sellaisen. Saas nähdä, toteutuuko tämä jossainvaiheessa.

Haaveilla täytyy. Siitä saa voimaa.

Helteisiä haaveiluhetkiä kaikille meille!

;)