Muutama päivä sitten tupsahti postilaatikkoomme iso kirjekuori, jonka oikeaan reunaan oli rustattu esikoisemme nimi. Niin se on kuulkaas tämäkin hetki koittanut, että on tullut aika ilmoittaa tuo kaikista pieninkin rakas minityypperöinen eskariin. On tätä odotettukin! Tai hän itse on. Minä nyt en mitenkään erityisesti. 

Toki siinä on paljon kaunista että lapset kasvavat, kehittyvät ja oppivat, mutta aika-ajoin kuitenkin sitä äitinä pysähtyy tuumimaan että ei se hullumpaa olisi, jos tämä pikkulapsiarki jatkuisikin muutaman vuoden pidempään kuin mitä se nyt näyttää jatkuvan. 

Vuosikymmen vaihtui, mutta elämä tuntuu rullaavan edelleen samalla vauhdilla ja tyylillä eteenpäin, kuin mitä se on kuluneellakin vuosikymmenellä tehnyt. Isän sekä papan poismeno kulkee arjessa alati mukana, ja sydänalaa puristaa hetkittäin tosi lujasti. Tänä aamuna kun tein lapsille yövuoron jälkeen töissä aamupalaa, muistui mieleeni isän upeat hemmotteluaamiaiset, jotka hän väsäsi suurella rakkaudella esimerkiksi naistenpäivän tai äitienpäivän kunniaksi. Siinä hetkessä kohtasin taasen sen uskomattoman lohduttoman sekä epätodellisen tunteen - isä on nyt siellä jossain. Jossain siellä, minne meillä muilla ei ole vielä pääsylippua. Voi kun joskus saisi kuulla isän "huulenheittoa", soittoa ja sitä naurua, kun se pyyhkii kyyneliä samalla vatsansapohjasta asti hekottaen. Se oli tarttuvaa sorttia se.

Pappa on lasten ajatuksissa päivittäin. Papalle esitetään toivomuksia ja lapsen usko papan läsnäoloon on vahva. "Paaappaa,voisiksä tehdä meille vähän lunta!", huudahti poika eilen ulos synkkyyteen tuijotellessaan. Tänään onneksi sitten jo paistoikin aurinko ihanan keväisesti, ja sehän tietenkin oli vain sekä ainoastaan papan ansiota!

Vaan elämän on kaikesta surusta sekä murheesta huolimatta jatkuttava, ja pikkuhiljaa se niin tekeekin. Koulut ovat jälleen alkaneet loman jälkeen ja minäkin teen joka viikko täysiä tuntimääriä. Olen siitä ollut tosi kiitollinen, vaikkakin silloin kun itse on poikkeuksellisen romuna, työ lastensuojelussa on jäätävän rankkaa.

Olen yrittänyt opetella hetkeen pysähtymisen taitoa. Halaan paljon ja vähän varastoonkin. Välttelen kännykän turhanpäiväistä käyttöä silloin, kun koko perhe on paikalla. Yritän löytää kauneuden pienistä arkisista hetkistä, kuten vaikkapa näissä kahdessa viimeisimmässä kuvassa, jossa odottelemme aamulla aikaisin Piippiksen koulutaksia saapuvaksi. Olen kiitollinen terveistä päivistä. Kun sairaus valloittaa kotimme, hoivaan samanlaisella rakkaudella kuin mitä minua on aikanaan hoivattu. 

En vielä ihan kunnolla osaa, mutta opettelen.

 Hemmottelen itseäni hyvällä sekä terveellisellä ruoalla. En laske kaloreita vaan kuuntelen kehoani sekä tuntemuksiani. Syön herkkuja, jos tiedän sen helpottavan olotilaani tavalla tai toisella. Jätän tosi usein syömättäkin. Koen ensimmäistä kertaa löytäneeni sen todellisen kultaisen keskitien. Olen ainakin toistaiseksi päässyt turhasta hiilarikoukusta ja esimerkiksi tänään kun lupasin lapsille hakea Happy mealit, jätin piiiitkästä aikaa tilaamatta itselleni - koska yksinkertaisesti ei vaan tehnyt mieli. Olen ollut vähän hämilläni tästä itsekin!

Viime yönä töissä päätin, että palautan kirjoittamisen takaisin elämääni. Olen jo pitkään harmitellut sitä, että tämä monen vuoden urakka hiipui pikkuhiljaa netin syövereihin ja pyyhin koko asian tietoisesti mielestäni - vaikka se kuitekin vähän väliä kaihersi ja suretti. Tänään jätin lapset hetkeksi mummin hoiviin ja kurvasin paikalliseen Prismaan, ostin pienen ja kompaktin läppärin iltojeni kaveriksi ja hiiren vielä siihen kylkeen kuvien muokkaamista helpottamaan (toivottavasti myös pääsette nautiskelemaan jatkossa astetta verran taidokkaammista otoksista). Olen niin onnellinen! Ykskaks yksi murhe on taas taltutettu ja rakas harrastus muutaman klikkauksen päässä. 

Kuluneiden kuukausien aikana aiheita kirjoittamiselle on kerääntynyt paljon. Kipeitä, rakkaita, arkoja, onnellisia, vaivaannuttavia sekä hullunkurisiakin. Oikeasti vähän jännittääkin - osaankohan enää?! 

Erityislapsielämä on edelleen tasaisen tavallista, mutta paljon siitäkin aiheesta riittää silti kirjoitettavaa. Törmäämme viikoittain tilanteisiin, joihin "tavis-lasten" kanssa emme törmää. Palaan niihin pian.

Frozen 2 soundtrack pauhaa tälläkin hetkellä taustalla eli moni asia on pysynyt ennallaan. Se on ihanaa! Toisaalta mukaan ovat "sniikanneet" mm. Fifat, Pessit, Brawl stars, Monopoly, Elina & Sofia, Ilari pro yms. Toiset pysyvät ja toiset jäävät. Tervetuloa mukaan jälleen ystävät rakkaat! Aloitellaan yhden - kahden postauksen viikkotahdilla. Kohta se nähdään, että vieläkö osaan vaiko en.. :)

Elämä on tässä ja nyt. Tärkeistä asioista tulee pitää kiinni ja tiukasti. Kiva olla täällä.

Joulukuussa moni kolleega muisteli bloggaamishistoriansa tähtihetkiä ja itseäni harmitti suuresti että  päivä meni minulta ohi, vaikka olin kyllä kovasti suunnitellut osallistuvani tuohon tempaukseen. Tänään ajattelin kuitenkin kertoa teille hieman jälkijunassa, mikä minulle ja tavallaan myös koko meidän perheelle on ollut kaikista hienointa blogivuosieni varrella. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, jos aihe koskettaa kirjoittajan sydäntä lujasti.

Blogini ansiosta olen saanut osallistua toinen toistaan mielenkiintoisimpiin tapahtumiin kuluneiden vuosien aikana, ja samalla olen tutustunut super typpeihin sekä saanut myös uusia ystäviäkin.  Olen voittanut itseni lukuisia kertoja ja uskaltautunut tekemään asioita, joihin en nuorempana olisi kyennyt. Olen saanut mahdollisuuden kertoa tarinaamme suorassa lähetyksessä ja hyväksynyt itseni artikkeleiden sekä lehtien sivuilla ihan tällaisena kuin olen - sekään ei vielä kymmenisen vuotta sitten ollut ihan itsestäänselvyys kohdallani. 

Olen myös näiden seitsemän ja puolen vuoden aikana löytänyt itsestäni jotain sellaista, mikä on vaikuttanut omaan itsetuntooni vain sekä ainoastaan positiivisella ja terveellä tavalla. Olen totta vie hurahtanut kirjoittamiseen näiden vuosien aikana ja muutaman kerran jopa miettinyt sitä, että onko tämä nyt vihdoin se minun "juttuni".

Mutta. Se kaikista kaunein ja suurin kiitos tästä elämämme avaamisesta sekä blogin kirjoittamisesta on tullut teiltä lukijoilta.

Viimeisin kiitos välitettiin kuluneella viikolla mieheni kautta, ja se tuntui vaikeiden viikkojen jälkeen todella hyvältä. Piippiksen fysioterapiassa oli ollut paikalla henkilö, joka on saanut tukea oman vanhemmuutensa alkutaipaleella blogistani ja pyysi toimittamaan kiitokset minulle. Haluankin nyt toimittaa samanmoiset kiitokset lähettäjälle - kivalta tuntuu.

Sähköpostiini on tupsahdellut tasaisin väliajoin henkilökohtaisia tarinoita ja kiitoksia. Olen silmäkulmat kosteina näitä palautteita lukenut (enkä suinkaan ole ollut perheemme ainoa liikuttunut) ja kokenut onnistuneeni  - se muuten on harvinainen tunne minun maailmassani. Kun en oikein koskaan ole ollut missään kovinkaan taitava. 

Kun esikoiseni syntymän jälkeen ryhdyin kirjoittelemaan, ei minulla ollut minkään sortin suunnitelmia blogini suhteen. Nimikin päätettiin hetken mielijohteesta ja joskus olenkin saattanut miettiä, olisiko se voinut olla hieman harkitumpi ja ehkä jopa parempi. Heh. Pian tosiaan huomasin kuitenkin, että lukijamäärä kasvoi koko ajan ja hyvin simppelit tekstit sekä tarinat elämästämme kiinnostivat ihmisiä. Blogilleni oli selvästi oma lukijakuntansa. 

Niin paljon hyvää ja positiivista olen teiltä lukijoilta saanut ja siitä haluankin nyt sydämeni pohjasta kiittää. Halauksia kaikille! Myös hiljaisille seuraajille, jotka kannattavat kävijämäärien muodossa. Pus.

Valitettavasti vuosien varrelle on mahtunut myös kritiikkiä ja niihin olen parhaani mukaan yrittänyt aina vastata asiallisesti ( vaikkakin joskus se on ollut hieman vaikeaakin). Olen aina pyrkinyt kuitenkin korostamaan sitä, että kirjoitan blogiani vain meidän näkökulmastamme sekä meidän havaintojemme pohjalta. Olen tehnyt selväksi sen, että downin oireyhtymä on kaikkea maan ja taivaan väliltä. Siihen sisältyy hyvin hankaliakin liitännäisiä ja se mitä minun blogini tarjoaa, on monelle vertaisvanhemmalle hyvin vierasta. Toiset kamppailevat ja kipuilevat paljon suurempien haasteiden parissa päivittäin.

Väitän kuitenkin, että yksi asia meitä jokaista vertaisvanhempaa yhdistää - suuri rakkaus omaa lasta kohtaan. 

Olemme H:n kanssa kokeneet tärkeäksi jakaa tätä meidän elämäämme juurikin siksi, että jos silloin (kohta kahdeksan vuotta sitten) aikanaan Haikaranpesässä olisimme nähneet vilauksen ekaluokkalaisemme arjesta, olisimme myös osanneet eri tavalla nauttia suloisesta vauvastamme. Olen useasti kertonut, että syntymän jälkeen tietämättömyydestä johtuva huoli ja murhe olivat läsnä aika-ajoin - vielä suht pitkäänkin. Tätä huolta haluamme yhdessä H:n kanssa uusilta vanhemmilta vähentää, jos siihen vain suinkin pystymme. Ja sitten kun se meille kerrottu tarina tai palaute sähköpostiin tupsahtaa, on olo kuin olympimamitalistilla! "Jes me onnistuttiin!". 

On myös yksi asia, jonka olen silloin tällöin halunnut ääneen huutaa koko maailmalle, kun kyseenalaistusta olemme osaksemme saaneet - me emme koskaan ole tuputtaneet itseämme minkään sortin medioihin. Nämä mahdollisuudet ovat tarjoutuneet aina toimittajan aloitteesta ja sitä kautta hommat sitten ovatkin lähteneet rullaamaan eteen päin. Onneksi saamamme palaute on ollut pääsääntöisesti todella hyvää ja kiitosta on tullut siitä, että joku kertoo ja tuo asian näkyväksi. Siitä haluan itsekin kiittää kaikkia muita medioissa tarinansa julkituoneita.

Noin. Tulipahan tuokin nyt sanottua.

Meidän elämä on hyvin tavallista nyt tällä hetkellä ja arki on täynnä hulinaa, jota toki downin oireyhtymä omalla tavallansa tahdittaa. Minäpä vielä tähän loppuun kerron että millä tavalla se niin tekee.

Piippis täyttää keväällä 8-vuotta ja vasta nyt parin kuukauden sisään, ovat ruokailutilanteet onnistuneet itsenäisesti. Yli 7 vuotta olemme siis tavalla tai toisella avustaneet syömisen kanssa. Aistiyliherkkyydet ovat aiheuttaneet omat problematiikkansa näissä ruokailuhetkissä, mutta onneksemme tässäkin asiassa on nyt tapahtunut suuri harppaus parempaan. 

Edelleen pukeminen on hankalaa ja siinä hommassa neiti on vielä melkeinpä täysin avustettava. Toki kovasti harjoitellaan, ja muutamat jutut jo aika kivasti itsenäisesti onnistuukin.

 Tällä hetkellä kuljetamme neidin itse kouluun sekä takaisin, ja tämä luonnollisesti aiheuttaa rutkasti ylimääräistä sumplimista aamuissa sekä iltapäivissämme. Jouduimme kokemaan taksikyytien kanssa muutaman aika suuren ja pelottavan pettymyksen (sekä joulun alla että sen jälkeen), ja luottamuksen menettämisen vuoksi päädyimme tekemään tämän ratkaisun ainakin loppukevään ajaksi. En nyt lähde tapahtunutta ruotimaan täällä sen enempää, mutta sen verran voin todeta, että huoli erityislapsesta korostui näissä tilanteissa merkittävästi. Neiti kun ei osaa pitää itsestään huolta samalla tavalla, kuin mitä normikromosomiston omaavat ikätoverinsa jo pystyvät. Tämä huoli tulee olemaan elämässämme läsnä aina. Napanuora ei siis katkea koskaan kokonaan, mutta jostain syystä en osaa murehtia sitä asiaa juurikaan. Rakastanhan omaani ja olen valmis tekemään mitä tahansa hänen vuokseen.

Paperishowt ja hakemusrumbat ovat ihan oma juttunsa ja niistä nyt en sen enempää tässä jaksa edes kirjoitella. Heittämällä kuitenkin ahdistavinta koko oireyhtymässä, jos meiltä kysytään. 

Tämän tekstin loppuun olisi jollain tavalla luontevaakin todeta, että nyt on tullut aika jättäytyä taka-alalle some- ja blogimaailmassa, mutta valitettavasti se ei tunnu vieläkään oikealta ratkaisulta. Blogini luonne tulee tästä eteen päin kuitenkin hieman muuttumaan ja postaustahdistakaan en tule ottamaan turhia paineita. Pyrin kuitenkin edelleen kirjoittamaan tekstejäni niin, että uudet vanhemmat saavat maksimaalisen tukemme ja kannustuksemme. 70 uutta ihanaa ipanaa per vuosi, paljon siis uusia vanhempia, isovanhempia ja läheisiä!

Totean tähän loppuun vielä, että jatkossa tulen lisäämään rakkaan harrastukseni rinnalle yhden lisätyökalun - extrasuodattimen, joka tuo kaltaiselleni avoimelle persoonalle luonnollisesti mukanaan pienen lisähaasteen. Vaikka tälläkin hetkellä sydän on täynnä asiaa jonka mielelläni "puklaisin" blogin puolelle, jätän tällä kertaa sen tekemättä. Aika aikansa kutakin. 

Parahinta alkavaa talvista viikonloppua kaikille! Nautitaan postauksen kuvissakin esiintyvistä ihanista tekijöistä. Rakkaista tyypeistä, lumesta ja kaikista kauniista asioista ympärillämme!

P.s Joku ehkä huomasikin, että instagramini on nykyään salainen. Tällä hetkellä tuntuu kivalta se, että sitä seuraa vaan omat ystävät, tuttavat ja blogini seuraajat. Saa seurata siis edelleen. @agu47palasta

Blogini lukijat tietävät, että minulla on suuri haave. Tietokoneellani on yksi maailmasta tärkein tiedosto, jota päivitän aika-ajoin - silti liian harvoin. Haaveeni hahmottuu pienin harppauksin ja olen pikkuhiljaa tajunnut, että jostain muusta on nyt hieman verotettava tuon unelman toteuttaakseni. 

Kun aikanaan ryhdyin kirjoittamaan, sain voimani lukijoiden kommenteista. Blogini kävijämäärät yllättävät jatkuvalla kasvullaan, mutta vuorovaikutus lukijoiden kanssa  täällä blogissa on kaikonnut valitettavan pieniin määriin. Saan onnekseni maailman tärkeimpiä sähköposteja, ihania kommentteja facebookiin sekä samanmoisia instagramiin myös, ja niille elän vielä vuosia tästä eteenpäinkin. En siis tule sulkemaan blogiani. Tällaista tukea itse kaipasimme H:n kanssa aikanaan ja toivon, että voimme jatkossakin tsempata olevia ja tulevia vanhempia. Läheisiä ja aiheesta muuten vaan kiinnostuneita. Kätilöt (tutut ja tuntemattomat) siispä pistäkää korvan taakse, mun blogiani saa käyttää ja jakaa. Minuun saa ottaa yhteyttä, ja olemme koko perhe aina valmiita olemaan läsnä tuoreille vanhemmille uuden elämänmullistuksen alkutaipaleella.

47 palasta ei sammu, se rauhoittuu. Se jatkaa satunnaista päivittymistään ja olen kiitollinen, jos pysytte matkassa mukana. Ehkä vielä yhdessä kippistelemme esikoisteokseni kunniaksi? Pidän kyllä pirskeet jos syyn sille saan, ja kirja jossain vaiheessa julkaistaan. Rimmasipas tuo kivasti :)

Syksyllä meidän perhe piipahtaa Ylen Akuutissa ja myös täällä blogissa tulen tiedottamaan siitä. Instagram päivittyy normaaliin tapaansa ja jaan myös facebookissa arkisia tohelluksiamme.

Blogi hiljenee huomattavasti, mutta elää pienin askelin. Olkaa te siellä.


Luku 2 (pientä luonnostelua tulevasta)

 Viikko sitten lauantaina vietimme Maitokahvimedian 1-vee synttäreitä meidän puutarhassa ja olen vieläkin aivan onnessani siitä, kuinka upean illan onnistuimme ihanaisten kolleegoiden kanssa taasen järkkäämään! Kiitos rakkaat armaat!

Niin kuin aikaisemminkin, myös näissä kemuissa oli mukana meille entuudestaan tuntemattomia (ja tuttujakin) MKM-seuraajia. Ihan mahtavaa porukkaa saatiin taas juhliin mukaan ja oli tosi kiva tutustua jokaiseen arvonnan kautta kutsun saaneeseen. Eräs juhlavieraista kertoi minulle edesmenneestä siskostaan, jolla oli myös ds. Hän sanoi kaipaavansa sisartaan valtavasti ja lopuksi totesti mulle: "Varmaan tiedättekin, että te olette saaneet lottovoiton". 

 Nämä on niitä kohtaamisia, joita minä en äitinä koskaan tule unohtamaan.

Lämmin kiitos sponsoreillemme siitä, että saimme myös antaa kutsuvieraille kotiinviemisiä Globe hope-kangaskassillissen verran. Illan yhteistyökumppanit muutenkin mahdollistivat näiden kesäkemujen täydellisen onnistumisen - tarjoilut olivat erittäin maistuvat!

Tilasin pari päivää aikaisemmin Kauppahalli24-palvelun kautta salaattibuffa-ainekset ym. herkut pöytään ja lauantaina puoliltapäivin 6 kassillista herkkuja toimitettiin meidän kotiovelle. Todella näppärää ja vaivatonta! Meidän perhe jäikin nyt satavarmasti tämän palvelun käyttäjäksi.

Illan aikana maistelimme tuusulalaisen pienpanimo Maku brewingin oluita ja nautiskelimme Yalumba viinejä, joita oli tarjolla neljän eri rypälelajikkeen verran. Alkoholittomina vaihtoehtoina tarjoilimme Raikastamon greippi- sekä omenaluomumehuja.

Ja niin kuin aina, myös näissä kemuissa juotavat tarjoiltiin jo tutuiksi tulleista supersöpöistä kahvikupeista, jotka jäivätkin nyt mulle hoitoon. Asettelin ihanuudet keittiön hyllylle näkyvälle paikalle - ovat niin kauniita katsella.

Goodie bägeihin sujautimme mm. nämä Bette Boksit. Tässäpä vähän sisältöä nähtäväksi.

Myös näitä suloisia Hiilit-kortteja löytyi lahjusten seasta. Näistähän voi tehdä vaikka kauniin taulun hyvin pienellä vaivannäöllä. Piippis muuten lahjoitti eskarin opelle sekä avustajille Hiilit-avaimenperät ja magneetit kesäloman alkaessa, kiitokseksi hyvästä hoidosta.

Tähän väliin haluankin muuten nyt vinkata että jos tuo ylläoleva lahjakassin sisältö silmää hivelee, niin kannattaa pikapikaa kiiruhtaa Maitokahvimedian instagramiin ja käydä osallistumassa kilpailuun, jossa voi voittaa itselleen yhden ylimääräiseksi jääneen kassin. Aikaa on huomiseen iltaan asti.

 Onnea osallistuneille!

Ja tässäpä viisi kuudesta tiimiläisestä. Jos joku ei vielä tiedä, niin tosiaan minun lisäksi Maitokahvimedialla bloggaa tällä hetkellä:

Hurlumhei, Always somewhere else, Metsäemo, Mademoiselle Camomilla ja Pölyä pinnoilla.

Saimme koristeltua puutarhan tosi nätiksi ja kivan illan kruunasi H:n velipojan Antin live-musisointi, josta laitankin tähän alle pienen maistiaisen. Suosittelen lämpimästi visiittiä nettisivuille (linkki löytyy postauksen lopusta) ja jos vaan ikuna tarvetta trubaduurille tulee, kannattaa vakavasti harkita Antin buukkaamista. Kertaakaan ei ole pettymystä tuottanut ja hoitihan tuo meidän häämusapuolenkin aikanaan upeasti. 

Karkkibuffa oli täydellinen! Myös lapsivieraat sen ääressä viihtyivät.

 Kiitos otosten lainaamisesta Saara ja Mira-Marie! Itsehän en taaskaan muistanut kuvia juurikaan räpsiä, sillä "emännöiminen" haukkasi suurimman osan huomiostani. Onneksi meidän yhteisössä monet asiat ovat yhteisiä ja kuvien lainaaminen on tosi ok. 

Kiitos kaikille juhliimme osallistuneille sekä yhteistyökumppaneille. Kiitos Maitokahvimedian naikkoset ja siipat, että olette.

Tässäpä vielä juhliemme sponsorit aakkosjärjestyksessä:

Antti Who
Berner: Ainu, Herbina ja XZ
BetteBox
Glitternisti
Globe Hope
Hammaskeiju
Hiilit
Kauppahalli24
Kiddex: Play&Go sekä PlanToys
Maku Brewing
MaxiKarkki
Plastex
Päivi Vesala
Raikastamo
Vinkki lasiin (Yalumba-viinit)
Yours Mine Design

..hiljentyä hetkeksi keräilemään voimia. Saada arki toimimaan. Rentoutua vähän.

Tämä ei varmasti yllätyksenä tullut kenellekään teistä. Tulen kirjoittamaan hyvin todennäköisesti useita postauksia jo valmiiksi tulevalle, uudelle sekä aurinkoisemmalle ajanjaksolle, mutta päivityksiä ei seuraavan kuukauden aikana blogissa tulla näkemään. 

Olen tässä vuosien varrella kehitellyt pääkopassani tietynlaisen "tason" blogilleni ja nyt en täytä itselleni asettamia kriteereitä. Tästä syystä tiedän, että hetken hiljaisuus tulee tekemään hyvää tälle rakkaalle neljännelle lapselleni - on ennenkin tehnyt.

En voi enkä halua stopata kokonaan kirjoittamista. Olen puolikas jos niin teen. Siihen päätökseen en vain kykene eikä se tunnu luonnolliselta tässä vaiheessa. 

Meillä on upea Maitokahvimedia yhteisö, joka tulee saamaan positiivisella tavalla huomioni tämän kuukauden tauon aikana. Uusia juttuja tulee tapahtumaan niin yhteisön, kun myös tämän oman blogini saralla. Sen lupaan. 

Meillä on kaikki hyvin. Piippis on palannut eskariin, joskin nuhaisena mutta muuten suht pirteänä. Minä istahdin eilen kahden kuukauden tauon jälkeen itse koulun penkille ja tulevien kuukausien lukujärjestys näyttää super hyvältä. Paljon etäpäiviä ja hyväksilukuja aikaisemmista opinnoistani. Tämä kaikki tulee tarpeeseen nyt, kun joudumme sumplimaan päivittäin lastenhoitoon liittyviä asioita.

Suloinen karvakaveri Ryti ihastuttaa arkeamme ja saamme herätä aamuisin hännän huiskutuksiin sekä Leo-pusuihin. Olemme koko perhe hyvin rakastuneita tuohon sympaattiseen tyyppiin ja ikävähän sitä tulee taas, kun palaa kotikonnuilleen kohta neljän yhdessä vietetyn viikon jälkeen.

Omat vanhempani voivat sairastelusta huolimatta hyvin ja tuemme toisiamme arjen kiemuroissa. Oma uneni antaa odottaa itseänsä vähän turhan usein iltaisin, mutta uskon tilanteen rauhoittuvan ajan kanssa. 

Instagram päivittyy normaaliin tapaansa ja sinne todennäköisesti rustailenkin tulevan kuukauden aikana vähän "syvällisempää" tarinaa elostamme --> agu47palasta.

Toivottavasti pysytte siellä. Toivottavasti ymmärrätte syyt tälle hiljentymiselle. Olen velkaa tämän itselleni, blogilleni sekä myös teille armaat lukijani. 

Parahinta tammikuuta kaikille. Palaan perjantaina 9. helmikuuta eheämpänä - raikkaampana.

Luvassa akuuttia tajunnanvirtaa. Pahoittelenkin siis jo heti alkuunsa pitkää sekä poukkoilevaa tekstiä.
 

Eilen sen siis yhtäkkiä oivalsin..

 4.9 tuli kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun ensimmäisen postaukseni tänne blogiin julkaisin. Sen kunniaksi käytin koko eilisen illan vanhoja tekstejä lukien -  ja niiskutellen tietysti niin kuin nyt arvata saattaa. Ainuttakaan postausta en muokannut, saatika poistanut. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että menneisyys sekä kehitykseni kirjoittajana saa näkyä täällä niin tänään, kuin myös blogini elämänkaaren viimeisessä hetkessä. 

Voi miten paljon olisin unohtanut näiden rakkaiden (mutta hieman "sumuisten") vuosien varrelta tärkeitä asioita sekä tapahtumia, ellen olisi niitä tänne blogini sivuille tallentanut! Onkin siis aivan pakko tässä välissä taputella omaa päätäni ja todeta : "Hienoa Agu että uskalsit ja ryhdyit!".

Blogin vanhojen tekstien asettelu on tässä yhteisöjen välisten muuttojen aikana vähän kärsinyt, mutta sisältö muuten on onneksi pysynyt alkuperäisenä. Itse olen tyytyväinen myös siihen, että olen aikasta kivasti saanut pidettyä kiinni alkuvuosien tunnelmasta, vaikka kuluneet vuodet sekä kävijämäärien kasvu onkin tuonut mukanansa tietynlaisia paineita. Pikkulapsiarki kotona "omassa kuplassa" on tietysti hyvin erilaista kuin esimerkiksi se arki, johon nyt pikku hiljaa opettelemme - toisinsanoen kiire näkyy myös blogin puolella. Elämä vie mennessään ja se on (ja sen pitääkin olla) aistittavissa myös täällä.

Mutta vooi hitsi vie, on tämä kyllä aikamoista vuoristorataa ollut! Olen meinannut heittää hanskat tiskiin useasti, mutta seuraava päivä on toistaiseksi aina saanut mielen muuttumaan. Ja mikä parasta, niissä turhautumisen jälkeisissä aurinkoisissa hetkissä olenkin usein saanut parhaimmat postaukseni kirjoitettua. Tai ei nyt ehkä parhaimmat mutta sellaiset, jotka ovat saaneet omat suupielet hymyyn pitkäksi aikaa. Vaikea pukea sanoiksi niitä hyvänolon hetkiä, mutta niissä tuntemuksissani olen ollut aina kovin tyytyväinen itseeni.



Kiitos 47 palasta siitä, että saan ansiostasi koska tahansa ja missä tahansa palauttaa mieleeni kuluneiden vuosien kauneimmat hetket.
Kiitos että saan palata raskausaikojeni olotiloihin ja ajatuksiin.
 Lasten synnytyskertomuksiin.
Sisarusten välisiin hempeilyhetkiin.
 Niihin ensimmäisiin tärkeisiin sanoihin. Ensimmäisiin tukiviittomiin.
Yhteisiin tanssihetkiin sekä laulutuokioihin.
Kesäreissuihin.
Ikimuistoisiin kohtaamisiin kaupoissa ja kaduilla. Ohikulkijoiden hymyihin.
Jouluihin.
Lehtiartikkeleihin sekä tv-esiintymisiin.
Juhlahumuun sekä arkiseen aherrukseen.
Menetyksiin sekä hyvästeihin.
Unelmiin ja haaveisiin - toteutuneisiin sekä toteutumattomiin.
Korvaamattoman kallisarvoisiin kuva- sekä videotaltiointeihin..



 Kun palaan vanhojen tekstieni pariin, suuri haikeus tulvii päästä varpaisiin asti. Samalla tunnen kiitollisuutta siitä mitä olen saanut kokea, tuntea ja nähdä näiden vuosien varrella. Olemmepa muuten eläneet sangen suloista elämää iloineen ja suruineen!


Kiitos rakkaat lukijat siitä kaikesta kannustuksesta ja tuesta, jota olen vuosien varrella teiltä saanut. Se on ollut kallisarvoisen korvaamatonta. Sydämeni sopukoista toivon, että olen myös kyennyt näiden arjenmakuisten kirjoitusteni kautta antamaan mahdollisimman paljon hyvää ja uutta sinne ruudun toisellekin puolelle. Se kun oli ensimmäinen syy aloittaa tämä blogi aikanaan.

Minäpä luulen, että lauantaina poksautamme kuohuvat kuusivuotiaalle. 14.9.2011 julkaisin Tervetuloa Hollantiin -runon blogissani. Se on edelleen lukemisen arvoinen ja liikuttaa allekirjoittanutta isosti. Meidän perheen 6-vuotinen matka on totta vie ollut todella kaunis, ja sitä teillä lukijoilla onkin mahdollista muistella mun vanhojen postausten muodossa - missä vain ja koska vain.