Toukokuun 21. päivä tuli yhdeksän vuotta siitä, kun kultakimpale jostain kaukaiselta tähdeltä tipahti syliimme. Minusta tuli taianomaisen kauniin tytön äiti. Olin tuossa hetkessä saanut jo elämältä enemmän, kuin mitä koskaan uskalsin unelmoidakaan. 

Kolme vuotta myöhemmin tapahtui suoranainen ihme. Syliini nostettiin vielä yksi kaunotar. Niin pehmoinen ja lämpöinen. Näiden kahden tytön välissä harras toiveeni toteutui ja luoja soi meille pojan. Elämäni tärkein pieni suuri mies saapui maailmaani. 

Tänään ajattelin kirjoitella muutaman sanasen kummallekin tyttärelleni, sillä kirjoitustauon aikana Piippiksenkin synttärifiilikset jäivät näpyttelemättä - sanomatta onneksi kuitenkaan ei.

Elämä näiden tyttösten kanssa on laulua, tanssia ja naurun helinää. Joskus se on kinastelua, turhautumista ja mutruhuulia. Näiden pienten suurten naikkosten maailmaan mahtuu perhosia, muurahaisia, siilejä ja pupuja. Haluaisivat oman kissan, mutta velipoika ja isi ovat "allergisia". Yhteiset kylpyhetket isossa kylpyammeessa on parasta laatuaan piristämään esimerkiksi sadepäivää. Isompi uittaa Ariel-barbia ja pienemmällä on sateenkaarihäntäinen My little pony. 

Sillä että nämä kaksi saapuivat maailmaan toisillensa olemaan, on merkityksensä ja tarkoituksensa. Yhteys heidän välillään on yhtä ihmeellinen, kuin on syntymänsäkin. 

Näitä tyttöjä yhdistää rohkeus. Sosiaalisuus. Rakkaus sekä ihailu velipoikaansa kohtaan. Crash team racing. Ed Sheeran. Tik tok (vaikkakin vain aikuisen valvonnassa). Mr. Bean ja Nirvana.

Mielipiteitä näiden pimujen välillä jakaa mm. sushi. Ja Zombiet. Arvatkaa kumpi tykkää kummasta? 

Meidän kotona vietetään tosiaan usein tanssihetkiä - tyttöjen toiveesta. Joskus on zumbailtukin. Olen tosi onnellinen, että tämä tanssi-into on periytynyt äiskältä tyttärille. Näiden mimmien kanssa on niin kiva jorailla!

Rakastan mun kolmikkoa sydämeni sopukoista asti. Tänään haluan omistaa seuraavan biisin mun tytöille ja erityisesti omalle rakkaalle päivänsankarillemme, joka heräsi tänään synttärilaulun sulosointuihin. Neiti sai ensimmäisen kännykkänsä ja oli ratketa riemusta heti aamutuimaan. Paljon onnea rakas ei-niin-enää Pikku H!

Olemme H:n kanssa ihmisinä hyvin herkkiä ja tunteellisia joten seuraava ei liene yllätys - myös jokainen kolmesta lapsestamme omaavat tuon herkkyyden hyvin vahvasti luonteenpiirteidensä kirjossa. Viime aikoina yksi kolmikosta on noussut meidän aikuisten keskusteluissa useasti esille myös suunnattoman voimakkaan empatiakykynsä vuoksi. Velipoika ottaa hyvin hellyyttävällä tavalla siskonsa (ja myös muut lähimmäisensä) huomioon melkeinpä kaikessa mitä tekee - jopa Piippiksen terapeutit ja esimerkiksi isovanhemmat ovat huomanneet tuon piirteen hänessä.

Jos pelaavat ja Piippis ei oikein pysy mukana tai pärjää, ryhtyy veikka häviämään tahallaan jottei sisko menetä kiinnostusta peliin tai pahoita mieltänsä. Anteeksipyytäminen ei ole pojalle vaikeaa ja kehottaa myös herkästi muita niin tekemään tarvittaessa (jos vaikkapa siskot keskenään kinastelevat). Kundi on myös lukuisia kertoja asettunut siskojensa puolelle tilanteissa, joissa kokee jonkun härnäävän tai kohtelevan heitä väärin.

Hämmennyin viikonloppuna PikkuW:n voimakasta reaktiota kun katsoimme yhdessä Putousta. Siinä esitettiin kohtaus, jossa sketsihahmo Ansa Kynttilä kertoi menneisyydestään ja siitä, kuinka oppilaat kiusasivat häntä koulussa. Kun tuo kohtaus oli ohi ja aikaa siitä oli kulunut n.5 minuuttia, katsoi poika minuun totisena ja sanoi 

"Äiti, mua vähän itkettää toi Ansa Kynttilä juttu"

Kysyin että mikä siinä kohtauksessa kaikista eniten jäi mietityttämään, niin poika ei osannut heti sitä suoraan kertoa. Yhdessä kun sitten asiasta juteltiin niin kävi ilmi, että juuri tuo kiusaaminen ja Ansa Kynttilän suru lopussa (kun tuli jätetyksi)  sai mielen matalaksi. Ja tosiaan, pojalla oli kyyneleet silmissä. Hänellä tuli ihan todellinen itku siinä tilanteessa ja yhtäkkiä hänellä olikin kaksi lempparia  - Tanhupallo sekä Ansa Kynttilä.

Kaappasin kundin kainaloon ja kerroin hänelle, kuinka upea tyyppi hän onkaan! Vaikka herkkyys on luonteenpiirteenä myös joskus kiusallinen, tekee se enimmäkseen elämästä kuitenkin tosi kauniin ja tunnerikkaan. Itse erityisen voimakkaasti tuntevana ja kokevana voin nyt aikuisena vain todeta, että herkkyyteni ansiosta tunnen olevani elossa. Tuskin olisi muuten tätä blogiakaan, jos ei löytyisi sitä herkkyyttä joka ajaa minut kirjoittamisen pariin.

Joskus mietimmekin H:n kanssa, että voiko siskon diagnoosi ja sen tiedostaminen tehdä näistä kahdesta muusta niin kovin tunteellisia ja huolehtivaisia? Heillä on aivan oma tyylinsä kohdella isosiskoa ja tietävät kyllä tasantarkkaan sen, että hän vaatii erityistä huolenpitoa. Onhan tietysti selvää, että ovat sen myös meiltä vanhemmilta jotain oppineet mutta oli niin tai näin, niin tuon kaiken näkeminen on tosi kaunista ja liikuttavaa. Joskus heikoimpina hetkinäni saatan yllättää itseni pohtimasta, että voiko tuollainen erityisen voimakas herkkyys satuttaa lasta tai tehdä elämästä "kovempaa", mutta sitten taas muistan että eihän se minullekaan niin tehnyt. Suht hyvinhän tässä on eteen päin pötkitty itkunpurskahduksista ja naurunpyrähdyksistä huolimatta. Mitä nyt aina silloin tällöin vähän paniikkia pukannut, heh. 

No mutta niin.. Olen siis kuluneen viikon aikana lohduttanut Pienen Merenneidon loppukohtauksesta lukuisia kertoja liikuttunutta Piippistä, Ansa Kynttilän kohtalosta kauhistunutta poikaa ja muuten vaan hyvin vahvasti tuntevaa kuopusta. Tervetuloa maailmaani pienet rakkaat ihmiset, ollaan yhdessä hyvä tiimi.

Tänään ollaan juhlistettu pienimuotoisesti Piippiksen nimpparia ja masut on jälleen kerran täynnänsä herkkuja! 

Aurinkoista viikkoa kaikille! Nautitaan lisääntyvästä valosta!

Luvassa akuuttia tajunnanvirtaa. Pahoittelenkin siis jo heti alkuunsa pitkää sekä poukkoilevaa tekstiä.
 

Eilen sen siis yhtäkkiä oivalsin..

 4.9 tuli kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun ensimmäisen postaukseni tänne blogiin julkaisin. Sen kunniaksi käytin koko eilisen illan vanhoja tekstejä lukien -  ja niiskutellen tietysti niin kuin nyt arvata saattaa. Ainuttakaan postausta en muokannut, saatika poistanut. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että menneisyys sekä kehitykseni kirjoittajana saa näkyä täällä niin tänään, kuin myös blogini elämänkaaren viimeisessä hetkessä. 

Voi miten paljon olisin unohtanut näiden rakkaiden (mutta hieman "sumuisten") vuosien varrelta tärkeitä asioita sekä tapahtumia, ellen olisi niitä tänne blogini sivuille tallentanut! Onkin siis aivan pakko tässä välissä taputella omaa päätäni ja todeta : "Hienoa Agu että uskalsit ja ryhdyit!".

Blogin vanhojen tekstien asettelu on tässä yhteisöjen välisten muuttojen aikana vähän kärsinyt, mutta sisältö muuten on onneksi pysynyt alkuperäisenä. Itse olen tyytyväinen myös siihen, että olen aikasta kivasti saanut pidettyä kiinni alkuvuosien tunnelmasta, vaikka kuluneet vuodet sekä kävijämäärien kasvu onkin tuonut mukanansa tietynlaisia paineita. Pikkulapsiarki kotona "omassa kuplassa" on tietysti hyvin erilaista kuin esimerkiksi se arki, johon nyt pikku hiljaa opettelemme - toisinsanoen kiire näkyy myös blogin puolella. Elämä vie mennessään ja se on (ja sen pitääkin olla) aistittavissa myös täällä.

Mutta vooi hitsi vie, on tämä kyllä aikamoista vuoristorataa ollut! Olen meinannut heittää hanskat tiskiin useasti, mutta seuraava päivä on toistaiseksi aina saanut mielen muuttumaan. Ja mikä parasta, niissä turhautumisen jälkeisissä aurinkoisissa hetkissä olenkin usein saanut parhaimmat postaukseni kirjoitettua. Tai ei nyt ehkä parhaimmat mutta sellaiset, jotka ovat saaneet omat suupielet hymyyn pitkäksi aikaa. Vaikea pukea sanoiksi niitä hyvänolon hetkiä, mutta niissä tuntemuksissani olen ollut aina kovin tyytyväinen itseeni.



Kiitos 47 palasta siitä, että saan ansiostasi koska tahansa ja missä tahansa palauttaa mieleeni kuluneiden vuosien kauneimmat hetket.
Kiitos että saan palata raskausaikojeni olotiloihin ja ajatuksiin.
 Lasten synnytyskertomuksiin.
Sisarusten välisiin hempeilyhetkiin.
 Niihin ensimmäisiin tärkeisiin sanoihin. Ensimmäisiin tukiviittomiin.
Yhteisiin tanssihetkiin sekä laulutuokioihin.
Kesäreissuihin.
Ikimuistoisiin kohtaamisiin kaupoissa ja kaduilla. Ohikulkijoiden hymyihin.
Jouluihin.
Lehtiartikkeleihin sekä tv-esiintymisiin.
Juhlahumuun sekä arkiseen aherrukseen.
Menetyksiin sekä hyvästeihin.
Unelmiin ja haaveisiin - toteutuneisiin sekä toteutumattomiin.
Korvaamattoman kallisarvoisiin kuva- sekä videotaltiointeihin..



 Kun palaan vanhojen tekstieni pariin, suuri haikeus tulvii päästä varpaisiin asti. Samalla tunnen kiitollisuutta siitä mitä olen saanut kokea, tuntea ja nähdä näiden vuosien varrella. Olemmepa muuten eläneet sangen suloista elämää iloineen ja suruineen!


Kiitos rakkaat lukijat siitä kaikesta kannustuksesta ja tuesta, jota olen vuosien varrella teiltä saanut. Se on ollut kallisarvoisen korvaamatonta. Sydämeni sopukoista toivon, että olen myös kyennyt näiden arjenmakuisten kirjoitusteni kautta antamaan mahdollisimman paljon hyvää ja uutta sinne ruudun toisellekin puolelle. Se kun oli ensimmäinen syy aloittaa tämä blogi aikanaan.

Minäpä luulen, että lauantaina poksautamme kuohuvat kuusivuotiaalle. 14.9.2011 julkaisin Tervetuloa Hollantiin -runon blogissani. Se on edelleen lukemisen arvoinen ja liikuttaa allekirjoittanutta isosti. Meidän perheen 6-vuotinen matka on totta vie ollut todella kaunis, ja sitä teillä lukijoilla onkin mahdollista muistella mun vanhojen postausten muodossa - missä vain ja koska vain.

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.

En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 

Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.

Olin tavallaan vähän pelännytkin etukäteen tätä iltaa ja tätä hetkeä kun peittelen kaksi vanhinta nukkumaan tietäen, että aamulla heidän herätessään olen jo muualla. Olen kokoajan kuitenkin tiennyt, että tulen tarvitsemaan tätä happihyppyä toisaalle. Olenhan viimeiset 2 vuotta aikas tiiviisti viettänyt kotona ja nyt uupumus on alkanut tuntumaan sekä henkisesti, että fyysisesti. Sitäpaitsi, tämä saapuva Portugalin matka ei olisi ihan mikä vaan ulkomaanreissu. Se tulisi olemaan lähestulkoon historiallinen ja aivan äärettömän tärkeä reissu mulle, sekä muutamalle muulle myös.

Lissabon näyttäytyi meille melkein kahden vuosikymmenen jälkeen yhtä rosoisen kauniina, kuin aikaisemminkin. Ehkä jopa kauniimpana, ainakin minulle. Olinhan senverran nuori ja herkkä edellisen reissun aikoihin, etten ehkä osannut ottaa kaikkea tuosta kaupungista irti. 

Nyt tilanne kuitenkin oli täysin toinen. Kolmen lapsen äitinä, muutaman päivän ihan vaan itselleni saaneena, tämä reissu totta tosiaan oli kaiken etukäteen murehtimisen sekä ikävöimisen arvoinen. Onneksi vähän murehdin, sillä reissunpäällä en kokenutkaan sitten enää tarvetta niin tehdä. 

Hyvin pian huomasin, että kotopuolessa pärjätään hienosti ja osasin irroittautua arjesta. Elää hetkessä. Kolmenkymmenen asteen helteessä, hurmaavan aurinkoisessa Lissabonissa. 

Haluan kannustaa äitejä uskaltautumaan vastaavaan jos suinkin vaan se joskus on mahdollista. Ja isi-miehiä tietysti myös. Lapset kyllä pärjäävät muutaman päivän ihan vaan toisenkin vanhemman seurassa ja tietysti aina hyvä, jos lähipiiriä on enemmän apuna näissä reissutilanteissa. Mulla niin oli ja kiitän nyt kaikkia isovanhempia, sukulaisia ja isi H:ta, että teitte tän mahdolliseksi mulle. 

Olo on todella rentoutunut nyt, ja kaikki meni jotakuinkin täydellisesti nappiinsa. Mennessä lento sujui tosi sutjakasti ja periaatteessa eipä paluulennossakaan nyt niin moittimista ole. Ehkä vähän turhan paljon turbulenssia sekä ukkosmyrskyä mun makuuni, mutta selvittiin. Ja taas olen vahvempi siinä, mitä tuohon lentopelkoasiaan tulee.

Antaapa kuvien puhua puolestaan. Toivottavasti pääsette edes osittain siihen fiilikseen näiden kuvien myötä, jota itse sain kokea kuluneen viikonlopun aikana.