Eilen ajattelin, että mun jouluni alkaa oikeasti vasta siinä hetkessä, kun H kotiutuu tänään töistä. Olin kuitenkin väärässä, sillä joulu on jo hyvin vahvasti läsnä, vaikka isi puskee viimeisiä työtuntejaan vielä Pasilassa.

Lapset olivat äidillensä erittäin armollisia, ja nukahtivat vartissa.. kaikki kolme.  En parempaa olisi voinut toivoa aatonaatto-illalleni.

Nyt mulla olisi tuossa edelleen muutama paketti vailla kääröänsä, mutta hyvinhän tässä vielä ehtii. Istahdan hetkeksi, ja olen vain. Tänäjouluna mennään muutenkin aikas fiilispohjalta. Ensimmäistä kertaa päätimme myös H:n kanssa, että emme esimerkiksi lahjo toisiamme syystä, koska yritämme kutistaa mahdolliset stressitekijät minimiin. Tämä on toistaiseksi osoittautunut erittäin toimivaksi suunnitelmaksi.

Olen mietiskellyt paljon kulunutta vuotta! Se on ollut todellista vuoristorataa ylä- sekä alamäkineen, mutta eteenpäin on menty ja vauhdissa voimistuttu. Olen useaan otteeseen pohtinut esimerkiksi blogini jatkoa, mutta tässä sitä edelleen porskutellaan ja hyvä niin . Olen kirjoittamisen saralla saavuttanut, ja päässyt eteenpäin. Juurikin sitä, mitä olen kaivannut ja mistä olen haaveillut. On edelleen vähän uskomatontakin tajuta, että olen blogini kanssa nyt tässä. Silmiä-avaava matka on ollut tämä. Olen tutustunut upeisiin ihmisiin harrastukseni myötä, mutta joutunut myös isosti pettymään. Olen siis oppinut paljon.

Lähimmäisten läsnäolon merkitys voimistuu vuosi vuodelta, ja sydän on täynnä rakkautta jokaista kohtaan. Olen kiitollinen siitä, että tänäkin jouluna jokainen mun elämässäni tärkeä hahmo on lähellä. Olen kiitollinen siitä, minkälaiseksi ihmiseksi olen kasvanut. Vahvistunut sopivasti.

Kun katson lapsiani, tunnen sitä kaikista suurinta rakkautta. Ei niistä tosin saa asiallista joulukuvaa otettua, mutta ovat silti parasta mulle! Hih. Kuvasta puuttuu yksi. Se duracell.