Tänään ovat taivaankappaleet näyttäytyneet harvinaisen nättinä. Ehkäpä se onkin syy siihen, että omat fiilikset ovat menneet aikamoista vuoristorataa kuluneen vuorokauden aikana. Päivällä oli supermegauber hyvä olo joka sitten iltaa kohden lähti aika jyrkkäänkin laskuun. Auton ikkunasta bongattu kuu-ukko pakotti minut siinä sitten tuijottamaan itseään tovin "silmästä silmään", jonka jälkeen tein päätöksen, että elän muutaman päivän mahdollisimman onnistuneesti itselleni, aina kun siihen tilaisuuden saan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että tietokoneen pyrin pitämään kiinni ja myös blogin kirjoittaminen jää minibreikille. Tuleva viikko tuokoon tälle äiskälle tullessaan muutaman hieman paremmin nukutun yön ja niin edelleen.. Nykyään kun tulee melkein jokailta kukuttua pikkutunneille. Lepoa. Ei mitään ylimääräistä. Sitä uskon nyt tarvitsevani.

Helppoahan tämä ei tule olemaan, vaikka kyse vaan muutamasta päivästä onkin. Tämä kirjoittaminen kun on kaikista tärkein harrastus mulle yhä edelleen. Mutta kai siitä kaikista rakkaimmastakin harrastuksesta pitää joskus ottaa taukoa ja joskus on luultavasti ihan hyvä lukea IS:n sekä HS:n nettisivujen sijasta vaikkapa ihan vanhoja kunnon paperiversioita?! Ja jos oikein härskiksi heittäydyn niin saatanpa vaikka aloittaa jonkun kirjan?!  Ystäville tiedoksi, tarkoitukseni ei oo nyt mökkihöperöityä lasteni kanssa neljän seinän sisälle eli saa soitella ihan niinkun ennenkin on ollut tapana :)

Mahtavaa viikkoa kaikille, palaillaan loppuviikosta!

Pakkasimme koko köörin autoon ja suuntasimme keulan kohti Kellokoskea, tarkoituksenamme käydä kurkkaamassa miltä uusi Kinuskilla-kahvila Ruukin alueella näyttää. Lapset nukahtivat autoon ja matka paikanpäälle venähti hieman kun kruisailimme Jokelan kautta ja nautiskelimme maalaismaisemasta. Aurinko ja jo osittain sulaneet autotiet saivat kevätfiilikset kohoamaan mukavan korkealle!

Kahvila ylitti odotukset ja sinne palataan ehdottomasti, kunhan terassikelit saapuvat Uudellemaalle. Ja ihan koko päiväksi.

Pirpanalla oli tänään lääkärintarkastus ja kaikki oli mallillaan, vaikka vähän toipilaita oltiinkin. Verikokeet on tulossa ihan lähiviikkojen aikana ja sitä saadaan nyt sitten jänskätä. Lähinnä siis sitä, että miten saavat tuosta meidän rimpsessasta näytteen otettua. Sain vinkin vertaisäidiltä, että kannattaa viedä lapsi suoraan lastenklinikalle verinäytteen ottoon jos siihen on vaan mahdollisuus. Uskon että siellä on varmaan raudanlujaa ammattitaitoa saatavilla ja sinne me kyllä mennään jos se kerta on sallittua meille Järvenpääläisille..

Piippis ihastui lääkäritätöseen ja kovasti yritti sylkkyynkin päästä. Ei päässyt höh.

Sisarukset ovat olleet tänään niin ihanan hyväntuulisia ja tyytyväisiä ja voin vaan tottavie todeta, että tällaista päivää on viimeisen viikon aikana kovasti odoteltukin. Ja sitten vielä iiihana auringonpaiste myös ulkosallakin! Kevät tulee, olen niin valmis!


Nyt kun pikkuihmiset ovat parantuneet niin menokin alkaa olla sen mukaista. Mietiskelin tänään, että mehän voidaan kohta lisätä omaan henkilökohtaiseen vertaistukilistaamme myös Monikkoperheiden yhdistyksen, sillä onhan meillä nyt aivan kaksoset täällä. PikkuW lähti ryömimään taaksepäin eilen :)

Pirpana oppi viittomaan possun ja lehmää yritti kovasti. Sitten se oppi myös antamaan lentosuukon. Voi mun pieniä! <3

Niin ovat äidin sydämessä lujasti jumissa, että perjantaina äiti käy tatuoimassa nuo kaksi maailman kauneinta nimeä ihoonsa.

Ei vitsit mun on pakko vielä avautua asiasta, joka yhtäkkiä valtasi ajatukset ihan täysin. Pirpanan syntymän jälkeen mun elämäni on ollut pelkkää lasta, ensin yhtä ja sen jälkeen vielä toistakin. Facebookista se on varmaan kaikista parhaiten ollut nähtävissä. Erityislapsi eteenkin ja sen mukanaan tuoma, uusi aika on ottanut yliotteen siinä missä statuspäivityksiin, tai muutenkin sosiaalisessa mediassa käyttäytymiseen on tullut. Välillä mua ihan oikeasti jopa vähän harmittaakin, sillä juurikin tuolla FB:n puolella on paljon sellaisia tuttuja (ystäviä lukuunottamatta) joita ajattelen, joita mielelläni vielä jossain elämänvaiheessani tapaisin ja  joille tahtoisin antaa aikaani. Mietiskelen aina sillointällöin, että pitävät mua varmaan ihan pimahtaneena :) Tavallaan kuitenkin haluan uskoa siihen, että  nämä tarkoittamani ihmiset ovat empaattisia ja ymmärtävät. Tää asia on mulle niin tärkeä ja siitä on vielä pakko puhua paljon. Se tuskin tulee kestämään ikuisesti. Tai no, ainakin rauhoitun vähän..?

Olenhan mä muuttunut ihan hirveästi ja omistautunut perheelleni mikä on itsestään selvää, mutta haluaisin myös ystävien sekä tuttujen tietävän, että kaipaan suuresti heitä ja yritän jatkuvasti miettiä elämää niin, että pääsen täyttämään myös sen aukon mun hektisessä elämänvaiheessani eli tapaamaan heitä, tanssimaan, juttelemaan, jakamaan tuntemuksia liittyen ihan kaikkeen, ei ainoastaan lapsiin sekä perheeseen liittyen.

Mä olen niin onnellinen että mua kuitenkin ymmärretään ja mulle on supertyypit olemassa kodin ulkopuolellakin. Korvaamattomat ihmiset. Rakastan.

Olkoon tämä nyt mun oodini ystävyydelle.

Pusu.

Mikä tekee mun lauantaistani täydellisen?

3 tuntia kaivattua omaa aikaa, uskomattoman kauniit kädet, pulkkamäki Pirpanan kanssa, sisäfilepihvi ja itsetehdyt valkosipuliperunat, maalaisjuusto & lakkahillo, hymyilevät jälkeläiset sekä hymyilevä mies, UMK-finaali.

Eipä kai asiat juurikaan voisi olla nyt paremmin...

Tänään juttelin uuden tuttavuuden kanssa omista lapsistamme. Koskaan emme olleet aikaisemmin tavanneet. Keskustelun alussa mulla oli kaksi lasta, niinkun hänelläkin. Kun hetken aikaa olimme jutelleet, tunsin pakottavaa tarvetta kertoa hänelle että mulla on kehitysvammainen tytär ja että hän on mullistanut mun maailmani. Kun sain sen sanottua, olin oma itseni ja mulla oli sellainen tunne että nyt se tietää kuka mä olen.

mun elämäni rakkauspakkaus numero 2 on tänään puolivuotias.  Puolivuotias ja niin iso pieni mies jo?!
Palataan vielä kerran ihan hetkeksi elokuun toiseen. Jännitti tosi paljon. ONNEKSI en tiennyt mitä tulevan vuorokauden aikana tulee tapahtumaan. Eniten pelkäsin että vauvalle tapahtuu jotain, mutta kuinkas sitten kävikään..?

Välillä palaan pikku W:n syntymäpäivään ja tuntemuksiin joita koin. Muistan vahvasti kuinka luovutin.  Suukotin H:n "viimeisen" kerran, ihan oikeasti. Kun mua jo toistamiseen kiireisesti kärrättiin leikkuriin niin mietin mielessäni että - Näinkö tässä nyt sitten kävi?! Että en sitten saa tähän uutukaiseemme tutustua tämän paremmin. Olin niin väsynyt ja niin toisten armoilla. Ikävöin kotiin ja eniten kaikista mä ikävöin Pirpanaa. Mulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä mulle tullaan seuraavaksi tekemään.

On hyvä olla tässä kun ymmärtää minkälaisen prässin sitä kävikään läpi ja että siitä selvisi ylipäätänsä hengissä. H ehkä voi samaistua näihin tuntemuksiin koska hän tavallaan kävi myös sen saman prässin läpi. Henkisesti.

Olen kiitollinen kun katson tuota meidän pientä poikaa. Vaikka yhteinen alku oli hyvinkin takkuileva, enkä kyennyt hoitamaan häntä samallatavalla kun hoidin Pirpanaa n. 2 vuotta sitten, olen onnellinen että nyt ollaan kaikki tässä, yhdessä. Onneksi, ONNEKSI pikku W oli alusta asti hyvin vahva pieni mies eikä mitään ongelmia ilmennyt.

Edelleen koen että musta ei ole synnyttäjäksi. En uskalla ajatellakkaan uutta raskautta, uutta syntymää. Mä todella olen tehnyt nämä kaksi lasta vaikeimman kautta mutta siltikin, niin ovat kumpikin jokaikisen hetken arvoisia! Nämä kaksi pientä ihmistä ovat tehneet musta voittajan.

Elämä on kuin onkin suuri mysteeri.

Ja tästä ilmeisesti tulikin taas yksi synnytyskertomus. Tää blogi on mun päiväkirjani. Niin tärkeä.

Arki on meillä nyt kovasti hektistä ja suoraan sanottuna vähän rankkaakin. Lähipiiriäni saan isosti kiittää siitä että mulla on aikaa myös nauttia näistä lapsista aina sillointällöin. Näiden pienten vuoksi olen ja elän.

Onnea Wäinöni mun. Elämäni suurin pieni mies. Rakastan sinua valtavasti!

Isoveli ja minä. Vuosi taitaa olla -86?

Tämän kuvan otti mun tätini mies. Taitava valokuvaaja on ollut hän aina. Mulle läheinen ihminen silloin ja yhä edelleen.

Ja sitten tämä, joka sai kyyneleet silmäkulmiin. Paappa. Valitettavasti en muista näitä hetkiä juurikaan ja sen vuoksi olenkin tuhannen onnellinen että tällaisia kuvia vielä on tallella muutama.  Voi kunpa olisin saanut tuntea sinut paremmin.. Onneksi muistoja paapasta kuitenkin on vaikkakin ne ovat viimeisiltä vuosilta. Onneksi ehdin kaikesta huolimatta olla hänen elämässään hetken mukana.