Aktiviteetit

Kerava - Porvoo - Kerava - Hankasalmi - Lahti - Kerava

16.24

Kuluneella viikolla jouduin perumaan sovitut treffit ystävien kanssa. Priorisoin. Oli pakko vaikka harmittikin suuresti.
Keskimmäinen lapsukaisistamme itki männäviikolla yhtäkkiä yllättäen meille vanhemmille sitä, kun me emme yhdessä perheenä tee kesäreissuja vaikka kaikki muut hänen ystävät perheineen niin tekevät. Se kolahti minuun lujasti. 

Koen huonoa omaatuntoa harva se päivä tästä samaisesta syystä. H onneksi sentään lomailee ja on lasten kanssa kotona. Se on onni.

Olen viimeiset kymmenen kesää viettänyt kotona ja ollut omilleni. Tämä uusi elo kaipaa totuttelua meiltä kaikilta - senhän olen jo monesti täällä blogin puolella todennutkin. Tilanteemme vaatii spontaania heittäytymistä sekä hilppasen mielikuvitusta. Etukäteen ei hirmuisesti voi suunnitella - on elettävä hetkessä.


Piipahdimme kuluneella viikolla päiväreissulla Porvoossa ja sieltä suuntasinkin melkein suoraan taas työmaalle yövuoroon. Vanha kaupunki ei kyllä koskaan petä ja tälläkin kertaa se onnistui tarjoamaan meille paljon uutta. Lapset halusivat osallistua jokilaivaristeilylle ja aikataulujen osuessa kivasti kohdilleen, toteutimme pienten toiveen. Tunti vierähti kivasti auringosta nautiskellen, kaunista Porvoota ihastellen sekä sen historiaa oppien. Syötiin ihanasti ulkosalla joen rannassa sijaitsevassa ravintolassa. Ruoka ei ollut parasta laatuaan, mutta tunnelma sitäkin laadukkaampi. 

Salmiakki-Daim. Vastustamaton.

Yövuoron jälkeen kasattiin kimpsut sekä kampsut autoon ja starttasimme kruisingit kohti Hankasalmea. Yritin nukkua autossa, mutta eihän siitä sitten loppujenlopuksi mitään tullut. Yllättävän hyvin jaksoin kuitenkin iltaan asti muiden matkassa touhuta. Iltasanomien artikkelin inspiroimana majapaikkamme löytyi Revontuli resort-nimisestä lomakeskuksesta. 36-vuotisen elämäni aikana en ole yhtä puhdasta järveä nähnyt! Vähän eri kaliiberia ovat nämä oman lähiseudun mutalätäköt, jotka melkeinpä kaikki ovat jo uimakelvottomia syystä tai toisesta. On levää ja kolibakteeria.



Meidän Pikku-Karhu mökki oli sympaattinen ja koko jengiä nukutti siellä ihanasti. Asiakaspalvelu oli todella miellyttävää ja lasi-iglut järvelle päin hurmaavia. Päätimme että palaamme vielä paikanpäälle sellaisen testaamaan. Pieni suloinen hiekkaranta sekä pitkälle jatkuva matala osuus oli suuri plussa lapsiperheelle.


Valitettavasti töiden vuoksi tämäkin reissu jäi vain yhden vuorokauden mittaiseksi, mutta se silti ehti tehdä tehtävänsä ja piristi koko jengiä kovasti. Kotimatkalla piipahdimme vielä pyhiinvaellusreissulla Lahdessa ja Littipatsaskin tuli nyt vihdoin sekä viimein kumarrettua. 

Hattu päästä!
Ravintolalaivassa Piippis halusi räpsäistä äidistä ja isistä kuvan. "Pussatkaa!" , raikasi salissa kun maestro opasti kuvattaviaan. Pakkohan siinä oli sitten pussailla. Tässäpä otos.







Ja niin, kävimme Revontuli resortissa myös ensimmäistä kertaa koko perheen voimin keilaamassa. Oli aivan mielettömän kivaa! Koko porukka nautti kovasti tästä uudesta yhteisestä aktiviteetista ja keilailun jälkeen maistui hampparit sekä ranut Amerikan stailiin. Bonuksena vielä tuo kiipeilyseinä, jonka pienin valloitti tuosta noin vain. Sai pienen kipinän jopa ja lupasinkin tulevalla viikolla viedä murusen Tammistoon boulderoimaan. 


Onneksi teimme päätöksen lähteä pikavisiitille Keski-Suomeen, koska sunnuntai-aamuna yövuorosta kotiutuessani keskimmäinen ryhtyi oksentamaan. En tiedä mikä tilapäinen suoliston häiriö tällä kertaa oli kyseessä, mutta me muut siltä iloksemme säästyimme. Todennäköisesti H teki virhearvion pari viikkoa pöydällä seisseen kesäkurpitsan suhteen grillatessaan sen lauantai-iltana. Pelkästään miesväki sitä söi ja kumpainenkin puglasi sunnuntaina. Parintunninkestoisen oksentelun jälkeen jätkänpätkä oli täysissä sielun sekä ruuminvoimissa ja ruoka sekä herkut upposi hyvin. Kyse ei siis onneksi ollut matkamuistosta, jonka reissun päältä nappasimme. 



Suomi on ihana, rakas. Enää ei harmita koronan vuoksi peruuntunut Epsanjan reissu eikä mieli halaja toistaiseksi muille maille. Onni on asustella näin kauniissa ja puhtaassa maassa. Olkaamme kiitollisia. 

No filter.

Varasimme elokuun ekalle viikolle mökin idästä. Se paikka on hyvin merkityksellinen minulle ja tulen kirjoittamaan siitä erikseen. Nyt kun isä katselee meitä pilven reunalta, on erityisen tärkeää päästä omien lasten kanssa tuohon kyseiseen paikkaan..

Odotan. 




Kesä

Koronavirus - reissunpilaaja!

20.42

Koronaviruksesta pauhataan nyt kaikkialla. Harva on voinut välttyä viime viikkojen uutisoinnilta sekä mediavouhotukselta. 

En todellakaan väheksy tuota käsienpesun korostamista. Tällaisena aikana siitä on todella hyvä puhua ja vaikka en itse omaa sairastumistani pelkää, pelkään läheisteni puolesta. Niiden rakkaiden, joiden vastustuskyky ei ole meidän perusterveiden kanssa samaa kaliiberia. Myös esimerkiksi vertaisperheissä on paljon lapsukaisia, joilla liitännäislistassa on useampiakin sairauksia. Heille koronavirus voi olla hurjan paljon haastavampi ja totta vie - ei toivottu vieras! Siispä pestään oikeasti niitä käsiä. Omat lapset ovat jo tosi hienosti tämän rutiinin sisäistäneet ja aina kun tullaan kotiin (ihan mistä vaan) , juoksevat he ensimmäisenä käsienpesuhommiin. 


Kaikinpuolin tämä koronavirus harmittaa just tänään isosti. Yksi suurimmista harmituksen aiheista on se, että joudumme päivä päivältä hautaamaan syvemmälle haaveet yhteisestä kesälomareissusta Espanjan aurinkoon. Meillä on majoitus jo varattuna, mutta emme uskalla lentoja varata koska tilanne viruksen leviämisen osalta on nyt se mikä se on. Koko Eurooppa hehkuu tänään punaisena, kun leviämiskarttoja katselee. 

Ajatelkaa, meidän perhe ei ole vielä koskaan tällä kokoonpanolla käynyt ulkomailla!  Kaksin kävimme poitsun syntymän jälkeen viettämässä pidennettyä viikonloppua Dublinissa aikanaan (minä myös Lissabonissa ja H Lontoossa) , mutta lapsista vain Piippis on reissannut ulkomaille - silloinkin mun vatsanpeitteitteni suojassa. 


Olipahan muuten elämäni lentomatka Madeiralle! Suurimman osan matkasta vietin vessajonossa kun koko ajan sai rampata pissalla. 


No kuitenkin. Kotona viettämäni vuodet eivät valtaisasti kasvattaneet matkakassaamme, mutta jonkin verran saimme kuitenkin siirrettyä rahaa säästöön että jonakin päivänä sitten pääsisimme koko porukalla lämpimään. Viime syksynä päätimme että vuosi 2020 olkoon se, jolloin uskaltaudumme koko ryhmä rämän voimin maailmalle. Ja voi että tätä onkin odotettu!

Vaan miksi emme aikaisemmin ole uskaltaneet lähteä? Tähän on vaikuttanut paljon se, että kolmikkomme syntyi jotakuinkin peräkanaa ja kaikki ovat olleet taaperoina melkoisia menijöitä. Piippis on aina rakastanut vettä, mutta itsesuojeluvaisto on puuttunut täysin. Hukkumisonnettomuuden riski on ollut liian vahvasti olemassa ja siitä syystä vilvoittavien vetten äärelle vetäytyminen ei ole ajatuksena tuntunut mielekkäältä. Rentoutumisen sijaan olisimme hyvin todennäköisesti saapuneet entistä väsyneempinä sekä stressaantuneempina takaisin Suomeen loman päätteeksi.

Nyt kuitenkin jokainen kolmesta ipanasta on saanut mukavasti tuntumaa veteen ja uskon että selviäisimmekin jo kivasti rantsussa sekä uima-altaalla. Osaavat kunnioittaa vettä elementtinä ja tiedostavat riskit. Enää Pirpanan diagnoosikaan ei ole "ongelma". Neiti syö jo muutakin kuin Muksun puolukkapuuroa ja suurin osa ravintoloiden menuista tarjoaa aina jotain, mitä mimmi suvaitsee suuhunsa laittaa. Vaipoista on päästy ja ummetuskipuilut eivät ole enää jokaviikkoisia - satunnaisia suruja vain silloin tällöin. Rattaista on päästy ja käsikädessä matka taittuu kesäreissuilla tosi kivasti. Viime kesä sen todisti, nämä pikkuihmiset jaksavat kävellä ihan yhtä pitkiä matkoja kuin me vanhemmatkin, kunhan matkan varrella on vaan riittävästi mielenkiintoista katseltavaa ja maisteltavaa :) 

Olemme H:n kanssa odottaneet kovasti sitä, että pääsisimme näkemään sekä kokemaan lastemme reissuriemun. Ovat aina niin kovin kiitollisia pienistäkin pyrähdyksistä ihan vaan Suomen rajojen sisäpuolellekin, että tuleva lentokonematka varmasti olisi jo itsessään ihan huikea kokemus! Paljon ovat siitä puhuneetkin jo. 

Toisaalta on hyvä, että koulussakin on tästä perheemme virallisesta reissunpilaajasta puhuttu, niin lapsetkin ymmärtävät että kyseessä on oikeasti vakava juttu. Näin ollen heidän on helpompi ymmärtää myös se, miksi suunniteltu lomareissu ei ehkä ihan aikataulussa onnistukaan. 


Vaan silti se harmittaa.  Nyt vaan peukut pystyyn sen puolesta, että koronaepidemiat laantuvat pikku hiljaa ja lentoreitit avautuvat taasen meille arjessa uupuneillekin. 

Tänään tällaisia purnauksia. Haluaisin myös muistuttaa, että edelleen mulla on vapaita lippuja tuohon The peanut butter Falcon-yksityisnäytökseen, joka esitetään 22.3 klo 12.00 elokuvateatteri Orionissa. Laitahan mulle viestiä 47palasta@gmail.com ja nappaa haltuun omat lippusi. 

Ihanaa viikkoa kaikille! Jotakuinkin rankka työputki päättyy huomenna ja sitten vietän loppuviikon ansaittuja vapaita. Parasta!



Naantali

Hiihtolomaetkot saaristossa

16.09

Terkkuja vällyjen alta! Tänä vuonna helmikuisen arjen pysäytti flunssapöpö, joka iski poikkeuksellisesti ensimmäisenä minuun. Nyt ei auta kuin rukoilla ja toivoa, ettei tämä samainen pöpönen pilaa pienten ihmisten maanantaina alkavaa hiihtolomaa saatikka tartu syöpää sairastavaan mummiin..! 


Vähän turhan pitkäksi venähti tauko edellisen ja tämänpäiväisen postauksen välissä, mutta kovasti on kiirettä pitänyt ja kaikki pimeys sekä synkkyys ulkona, ympättynä elämän muihin koukeroihin, ovat verottaneet kirjoitusinnokkuudesta. Tuntuu, että elän jatkuvasti huonon omantunnon sekä väsymyksen vallassa. Pienin itkee usein kun teen lähtöä töihin, ja totuttelee vielä omalta osaltansa tähän meidän uuteen arkeen nyt kun äiti on aloittanut kokopäiväisen työnteon. Kun shoppailen kauppakeskuksissa asiakkaiden kanssa tai juoksen toisen ipanan perässä Hop lopissa, tunnen usein piston sydämessäni - "omat lapset haluaisivat tänne myös kanssani kovasti". En nyt osaa sanoittaa näitä ristiriitaisia tuntemuksiani kunnolla, mutta ehkä jotakuinkin saitte kiinni siitä mitä tarkoitan. 

Viime aikoina olen tuntenut stressaavani paljon ja siksi kai tämä pöpökin kroppani herkästi haltuunsa otti. Huomaan olevani pelokkaampi kuin ennen. Luotto sekä usko tulevaan horjuu, kun viime aikoina on tapahtunut niin paljon yllättäviä ja kamalia asioita. Olen menettänyt kaksi tärkeää miestä elämästäni ja pettynytkin liian monta kertaa muutaman muun asian tiimoilta. En kestä pieniäkään vastoinkäymisiä ja jään junnaamaan helposti negatiivisiin tekijöihin. Suru on päivittäin vielä läsnä ja esimerkiksi lasten koulunkäyntiin liittyviä mureheita puidaan edelleen iltapalapöydän ääressä. 

Ekaluokkalaisemme koulussa on nyt muutama tyyppi, jotka kohtelevat toisia kehnosti. Tämä harmittaa meidän erittäin herkkää poikaa harva se ilta ja saa tietysti tämän leijonaemonkin kovasti surulliseksi. Mietin usein iltaisin nukkumaan käydessäni, että miten minun äitinä tulisi näissä tilanteissa toimia, jotten toiminnallani tai toimimattomuudellani aiheuttaisi enempää huolta omalleni. Loppujenlopuksi tällaisten asioiden käsitteleminen ei ole niin mustavalkoista kuin moni voisi kuvitella. Sen tietää sitten, kun omalle kohdalle kolahtaa. Toivon sydämestäni tietysti että mahdollisimman moni välttyy näiltä tällaisilta. Ja toivon ihan rehellisesti myös sitä, että oma poikani oppisi suodattamaan tällaisia juttuja hieman. Elämässä kun joutuu kohtaamaan tällaista hamaan loppuun asti aina silloin tällöin. 

Muuten lasten koulujutut sujuvat oikein kivasti. Hyviä kavereita on paljon ja oppitunnit on kuulemma kivoja. Pieninkin on nyt sitten vihdoin ja viimein ilmoitettu syksyllä alkavaan eskariin. Ihan hassuahan tämä on, mutta uskottava se nyt vaan on. 


Ettei menisi liian melankoliseksi taas tämä teksti, niin kerronpas teille vähän meidän viime viikonloppuisesta minireissusta. Normaalisti perinteinen Naantalin sekä Turun road trip ajoittuu kesälomille, mutta nyt päätimme poikkeuksellisesti tehdä "talvisen" pyrähdyksen Armon laaksoon perhetuttua moikkaamaan.


Varasin Naantalin vanhasta kaupungista suloisen puutalomajoituksen (Rakkaudenpolun varrelta) meidän jengille ja eipä ollut riemulla rajaa, kun paikanpäälle saavuimme! Pienin oli pakannut laukkunsa jo viikkoa etukäteen ja reissua totta vie oli odotettu! 


 Yläkerrassa odotti ihana nukkumasoppi leluineen ja niin kuin arvata saattaa, oli tämä pikkuväen mielestä majapaikkamme ihanin juttu. Tästä kyllä iso kiitos majoituksen järjestäneelle taholle! Kun lapset viihtyvät, koko perhe mitä todennäköisimmin viihtyy. 

Lähdettiin reissuun sillä asenteella, että mennään fiilispohjalta ja tehdään mitä huvittaa. Lopulta päädyimme kuitenkin viettämään suurimman osan ajasta ihanassa mökissä lasten toiveruokaa kokaten ja puusaunan löylyissä saunoen - bonuksena sade, joka ropisi kattoon ihanasti. Olla möllötettiin ja unohdettiin kello sekä arkiset aikataulut. 

"Iti iti täällä taunatta on tulipalo!", 
huusi Piippis bongatessaan räiskyvän tulen saunan pesässä. 

Paljon saimme tämän(kin) reissun aikana nauraa lasten jutuille. Halusivat mm, kuvata ensimmäisen Tube-videonsa, jossa maistelivat karkkiuutuuksia  (Elina ja Sofia on nyt kova juttu). Nauroin vedet silmissä kun tuota videota kuvasin! Katsotaan josko ehkä tulevien päivien aikana laittaisin sen ihan julkiseksi muillekin - lapset haluaisivat sitä kovasti kyllä, mutta itse vielä sulattelen asiaa..


Sunnuntaina tankattiin isot ja pienet masut kunnon pastapläjäyksillä ennen kotiinlähtöä. "Hasta la pasta"- vahva suositus Naantalin vanhassa kaupungissa! Ipanatkin viihtyivät bilispöydän äärellä sangen kivasti ja kaikille löytyi listalta mieluisa ruokavaihtoehto.


Kotiin saapuessamme saimme kuulla jännittäviä uutisia. Perjantaina kello kahdeksan aikaan illalla, oli kotimme viereisellä pellolla nähty susihukkanen! Ja näin saivat viikoittaiset metsäretket lähimetsikössä ihan uudenlaiset mausteet sekä jännitysmomenttinsa noin niinkun jatkoa ajatellen!

Olenko jo kertonut, kuinka paljon rakastan tätä luontoa ympärilläni, elukoineen kaikkineen? ;) Naantalissakin tehtiin pieni luontoretki ja lapset olivat haltioissaan näistä sammalten peittämistä kivistä, jotka näyttivät kuulemma ihan Frozenin kivipeikoilta.


 Haaveilen edelleen maallemuuttosta. Tällä hetkellä en näe sille oikeastaan mitään muita esteitä, kuin lasten koulut ja kaverit täällä Keravalla. Yövuoroissa huomaan kuitenkin  yhä useammin eksyväni Oikotien nettisivuille bongailemaan mitä ihanampia asuinpaikkoja maaseudulta. Tulevaisuus näyttää, saanko tämän haaveen toteutettua vielä joskus. 

Nyt poukkoilee aiheet taas siihen malliin, että lienee hyvä hetki lopetella tältä erää. Ulkona paistaa aurinko - kevät tulee! Uskon että blogissakin tunnelmat muuttuvat etenevän kevään myötä hieman positiivisemmiksi ja kuvat valoisammaksi. Olemme startanneet ensimmäisen ulkomaanreissun suunnittelun ja tarkoitus olisi lähteä kesän alussa kokeilemaan, miten tällä porukalla onnistuu lentäminen sekä muut jännittävät uudet jutut.. Näistä lisää myöhemmin. 

Nyt kun sairastan, on mulla loppuviikko aikaa keskittyä kirjoittelemiseen. Tälle viikolle lupaan vielä toisen postauksen, jossa keskityn tarkemmin pitkästä-aikaa erityislapsiperhe-teemaan. 

Pysykäähän terveenä, se on paljon kivempaa! 

Asuntoautoilu

Asuntoautoillen Armon laaksoon

18.14


Lunastan lupaukseni ja jatkan vielä tovin kesämuisteloita täällä bloginkin puolella. Tämän jälkeen onkin sitten aika palailla tähän hetkeen sekä alkaneeseen syksyyn.



 H:n viimeisellä lomaviikolla päätimme ihan ex tempore etsiä vuokra-asuntoauton käyttöömme, ja lähteä kruisailemaan kohti Nådens dalia - perinteitä vaalien. Työvuoroni vuoksi pääsimme reissunpäälle vasta iltasella, mutta eipä se kesälomalla niin nökönuukaa ole ja lapset varsinkin nauttivat suunnattomasti pimenevästä illasta tien päällä. 

Rescue-vahvistuksemme Salli oli ollut matkan alkaessa meillä vasta viikon verran ja täytyy myöntää, että alkuun kahden koiran sekä kolmen lapsen kanssa matkustaminen jännitti aikasta isosti allekirjoittanutta, sekä hänen siippaansa. 


Kaikki sujui lopulta kuitenkin ihan super kivasti, ja koiratkin nauttivat silminnähden tiiviistä yhdessäolosta sekä vaihtuvista maisemista kera merituulen. Aika-ajoin oli hieman vaikeaa pitää haukkuja ohjaamon ulkopuolella, mutta pitkän matkan ajossa rauhoittuivat kuitenkin nopeasti unosillensa.




Ensimmäiseksi yöksi ajelimme hetken mielijohteesta Tammisaareen, ja parkkeerasimme auton ilmaiseen puskaparkkiin meren rantaan. Lapset uinahtivat välittömästi omaan viihtyisään pesäänsä, ja aika pian uni tavoitti myös meidät parvella katonrajassa kiikkuvat vanhemmat. 

Niin jännittävää!

 Jossain vaiheessa yötä oli pienin päässyt kiipeämään tikkaita pitkin meidän väliin, mutta onneksi mitään vahinkoa ei tuossa hetkessä kuitenkaan päässyt tapahtumaan. 

 Illalla pimeässä parkkiin pysähtyessämme emme juurikaan tienneet, minkälaisissa maisemissa ensimmäisen yömme vietämmekään. Aamulla näkymä ikkunasta oli enemmän kuin positiivinen.


Herättyämme söimme merelliset karavaanariaamiaiset reissuautossamme, pissatimme koirat ja jatkoimme road trippiämme kohti Fiskaria. Olen itse aina halunnut käydä tuossa kyseisessä paikassa - siispä nyt hetki oli oikea. Voi mikä suloinen ilmestys tuo kylänen olikaan! Suosittelen lämpimästi ihan kaikille! Oli puistoja, ravintoloita ja paljon kaunista katseltavaa ympärillä. Iso bonus koiraystävällisistä kahviloista! Ottimme itsekin hurtat mukaan ihastelemaan ruukin lähimaastoja ja piipahdimme yhdessä myös lounaalla aurinkoisella terassilla. Hienosti osasivat käyttäytyä, nuo meidän karvaisetkin muruset.



Fiskarista olikin aika lähteä köröttelemään kohti aina-niin-aurinkoista (ja sehän muuten monen vuoden kokemuksella ihan oikeasti on) Naantalia. Olin jo edellisenä iltana varannut asuntoautopaikan Naantali Campingistä ja meillä kävi kyllä aivan mahtava tuuri, sillä tuo valitsemani parkkiruutu numero 48 (47 oli jo varattu) sijaitsi suoraan merinäköalapaikalla. 

Pikku karavaanari päivällistä nautiskelemassa.




Vanha kaupunki ei pettänyt tälläkään kertaa, ja jo perinteeksi muodostunut illallinen tutussa ravintolassa pomppulinnoineen oli yksi reissun kohokohdista (ainakin jos lapsilta kysytään).





Hurahdimme asuntoautoiluun kertaheitolla ja voin kyllä luvata, että tämä reissu ei totta vie jäänyt ainoaksi! Niin helppoa ja mukavaa matkustamista - kun asenne vaan on kohdillaan. W ja Pikku H:kin saivat ottaa fillarit mukaan (kun kerrankin mahtui), ja oikein kivasti taittui matka leirintäalueelta vanhaan kaupunkiin, kun kaksi lapsista sai tuon välimatkan taittaa pyörällä. Henkilöautolla matkustaessa tilanpuute tulee meidän kesäreissuilla aina väistämättäkin vastaan, mutta tälläkertaa sitä ongelmaa ei ollut. Kaikki tavarat mahtuivat mukaan leluja, petivaatteita sekä extrakenkiä myöten. 

Kotimatkalla piipahdimme Kasvihuoneilmiössä Vanhan Turuntien varrella, ja saimme siellä kulumaan vartin jos toisenkin. 


"Minä olen kuningas!", huudahti hänen korkeutensa löytäessään valtaistuimen myymälän perältä.  

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! 

hammaslääkärissä

Viimeinen niitti - me totta vie tarvitsemme vammaisen pysäköintiluvan!

17.15

Jaan teille lukijoille eilisen facebook-päivitykseni. Se kuuluu näin:

Kipaisin töiden jälkeen hakemassa koiran ja lapset mummolasta. Viedessäni ensiksi Rytin autoon, kävin seuraavanlaisen keskustelun yläkerran naikkosen kanssa (ryntäsi roskakatoksesta, oli varmaan odotellut mua siellä tovin).

Naikkonen: "Mun tyttö jättää auton aina tonne kauemmaksi" *Yrittää vetäistä oven mun nenän edestä kiinni*
Mä: "Mulla on kolme lasta ja koira,en viivy kauaa.."
Naikkonen: "Mun tyttärellä on neljä lasta! “
Mä:" Onko niistä yksi kehitysvammainen? “ (oli pakko)
Naikkonen: "No sitten on varmaan tultava ambulanssilla! “

Kihisen inhosta edelleen. En ymmärrä näitä jotka eivät osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle piirun vertaa. Rauhaa, hyvää mieltä ja - tahtoa vaan hällekin näin joulun alla.. 

P. S En ollut hälytysajoneuvojen tiellä ja vaihtoehtoisia parkkiksia ei ollut kun joku asukas varaa vieraspaikkaa omalla autollansa.


 Kun päivä on muutenkin ollut super huono, ei totaaliseen romahdukseen suurempia sitten enää tarvitakaan. Itkin ensimmäistä kertaa lapsiltani piilossa, kun pääsimme kotiin reissultamme. Koin oloni harvinaisen loukatuksi." Että kehtasikin aliarvioida mun tuonhetkistä tilannettani ja vähätellä lastani!" Normaalisti en ehkä ihan näin suuresti moiseen reagoisi mutta eilen tuntui pahalta, sillä olin kuullut jos jonkinlaisia huonoja uutisia ja fiilikset olivat valmiiksi maassa.

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always". 

Nyt sain konkreettisen muistutuksen tuostakin sanonnasta, johon tasaisin väliajoin some-maailmassa törmää. Kun aina itse muistaisi olla ystävällinen ihan kaikille, ei ainakaan omalta osaltansa koskaan lisäisi toisen pahanolon taakkaa enempää.

No mutta. Olen jo oikein hyvin selvinnyt eilisestä mutta tuon tapahtuman ansiosta muutimme pysyvästi kantaa siinä, mitä tulee inva-pysäköintiluvan hommaamiseen. Olemme kyllä olleet tietoisia että meillä olisi oikeus sellaista hakea, mutta eiliseen iltaan asti olemme kokeneet sen olevan meille tarpeeton. Moni muu tarvitsee meidän inva-paikkaamme paljon enemmän - mehän sentään kävelemme jokainen ihan mallikkaasti!

Nyt kuitenkin väitän, että jos automme ikkunassa olisi ollut inva-lappunen näkyvillä, ei tuo yläkerran emäntä olisi suutansa minulle avannut ja varmasti olisi ihan suosiolla päästänyt perässänsä sisään rappukäytäväänkin. Hitsi vie!


Piippiksen kanssa kyllä kävelee, mutta jotta pidemmän matkan tarpominen olisi kolmen lapsen kanssa turvallista, tarvitaan siihen ainakin kaksi aikuista. Piippis nimittäin on hyvin nopea ja itsepäinen - kun sille päälle sattuu. Siksipä aiomme perjantaina Rinnekoti-käynnin yhteydessä anoa tuota sinistä lärpäkettä itsellemme. Tämä jos mikä on varmaa.


Toissapäivänä uskaltauduimme piipahtamaan Helsingin sykkeessä samalla reissulla, kun Pirpanainen kävi hammastarkastuksessa uudessa lastensairaalassa. Vaan sepä täytyy kyllä todeta, että tämän kolmikon kanssa sai pitää silmät selässäkin vilkasliikenteisessä kaupungissa - kauppatorin rannassa ja Espan vilinässä. Parkkipaikka kaupungista löytyi onneksi helposti, mutta kyllä totuus on vaan se että silloin kun paikat ovat kortilla, on vammaisen pysäköintilupa meidän lastenkin turvallisuuden kannalta tosi tärkeä lappunen.


 

Tässä muutama lupaamani kuva tuolta lastensairaalan visiitiltä. Ensimmäistä kertaa mimmi uskaltautui makaamaan rauhallisesti hammaslääkärin penkissä niin, ettei äidin pitänyt maata siinä hänen kanssaan. Kovin oli reipas tyttö ja ammattilaisen tehdessä työtään, säästyttiin myös ylimääräisiltä yökkäyksiltä.

"Tuomio" oli odotetunlainen ja vuodenvaihteen jälkeen meidän postilaatikkoon tipahtaakin sitten  aika nukutushammashoitoon. Pienessä anestesiassa neidin narskutuksesta aiheutunut lohkeama korjataan, hampaat fluorataan ja pinnoitetaan. Vaikka ajatus vähän kauhistuttaa, on tässäkin tapauksessa nyt vaan ajateltava rakkaan ipanan parasta. Oikein hyvin hoitivat sairaalassa myös äidin pelkoa ja jäin tosiaan hetkeksi juttelemaan lääkärin kanssa tuon hammastarkastuksen jälkeen. Nyt olotila on ihan luottavainen ja tyyni.



Kun lähdimme Töölöstä kohti keskustaa, kuului takapenkiltä iloinen huudahdus: "Kivaa oli olla sairaalassa!". Ja totta se kyllä onkin! Jäimme tuon hammastarkastuksen jälkeen hetkeksi värittelemään omia kalojamme, jotka sitten lopulta skannasimme ison tuloaulan suurensuurelle screenille! Lähtiessämme siellä uiskenteli mm. "Heikki 35 vee"-seeprakala ja "Agu 34 vee"- pallokala.

Myös iso merivesiakvaario ihastutti ipanoita Nemo-kaloineen.


Mutta että sellaisilla asioilla tänään liikenteessä. Haluan sydämestäni toivottaa koko perheen puolesta kaikille rakkaille lukijoille oikein rauhallista ja hyvää itsenäisyyspäivää.  Nauttikaamme vapaapäivästä ja rakkaistamme.




Suosituimmat

  • Muistopuhe rakkaalle
    Seison epämääräisen, Postin A4 kirjekuoreen rustatun puheen kanssa saattoväen edessä. Käteni tärisevät kokoajan voimakkaammin, mutta sinnik...
  • Erityisen jännittävää kotitreeniä
    On sellaisia asioita, joista hetken aikaa haaveilee ja jotka sitten pikkuhiljaa ajan myötä väistyvät ajatuksista taka-alalle. Sitten on sel...
  • Teknisiä ongelmia
    Meidän viimeinenkin tietokone hajosi eilen illalla ja nyt kärsin. Mun piti kirjoittaa tänään pitkä postaus tulevan viikonlopun tiimoilta mu...

Facebook