Henkisesti raskaan viikonlopun jälkeen on ollut sopivan kevyttä keskittyä yhteistyöpostauksiin, joiden kirjoittaminen on ollut mulle aina ilo - teenhän nimittäin vain sellaisia, jotka oikeasti ovat meidän jengille tärkeitä ja merkityksellisiä. Kaksplussalta lähdön jälkeen niitä tosin ei hetkeen ole tarkoituksellisesti ollutkaan..

Nyt seuraa teksti, joka on ollut suunnitelmissa postata jo jokusen aikaa. Otin yhteyttä Muksu-puurojen valmistajaan ja kerroin suunnitelmistani, minkä seuraksena sain noutaa eilen paikallisesta Siwasta viikon puurot yhdelle ipanoistamme. H sanoi tässä taannoin, että jos joku niin tämä yhteistyö sun on pakko tehdä...

... ja kerronpa nyt teillekin, että miksi.

Talossamme asustelee pieni iso tyttö, joka on kuluneet 5 vuotta syönyt aamuin illoin puolukkapuuroa.  Eikä ihan mitä vain puuroa, vaan ainoastaan tätä Muksun ylläolevaa puolukkaista puuroa! Olemme kokeilleet kaikki mahdolliset vaihtoehdot kaupan hyllyiltä (ihan vaikka vaan vaihtelun vuoksi), mutta korvaajaa tälle tuotteelle ei ole löytynyt. Edes kotitekoisesta vispipuurosta ei ole ollut haastajaksi. 

Ylimääräinen kromosomi tuo usein mukanansa yhden ei-niin-haitallisen liitännäisen, joka tällä meidänkin (kohta) eskarilaisella ilmiselvästi on - rutiinien pakonomaisen suorittamisen. Uskoisin tämän "puuro-keissinkin" liittyvän juuri tähän.

Muutaman kerran päivä on lähtenyt totaalisesti väärille raiteilleen, kun puuroa ei kaapista olekaan aamulla syystä tai toisesta löytynyt. Enkä muuten yhtään liioittele todetessani, että se on melkeinpä aina ollut katastrofin paikka. Tyttö ei syö edelleenkään leipää (se oksettaa kovasti) joten olemme kokeneet tämän puuron syönnin terveydellisistä syistä hyvinkin tärkeäksi. Siispä antaa mennä, niin kauan kuin vaan maistuu! 

Tänä aamuna havahduin tuumimaan, että onpas muuten todella muuttunut tämä aamupalahetkien luonne kun jokainen ipanoista hoitaa oman syömisensä. Ihan mahtavaa! Ei tästä nyt kauaa ole aikaa, kun vielä kahta syötin ... ja nyt tilanne on tämä!

Aurinkoa viikonloppuun!

Viikon puurot saatu Muksu-puuroilta. Syystäkin :)

Sitä helposti saattaisi kuvitella, että tuo tilanne tuossa yläpuolella olisi lavastettu. Tänä-aamuna mulla sattui kuitenkin olemaan kännykkä kädessä juuri oikealla hetkellä ja sain räpsästyä tämän otoksen näistä mun tyypeistäni, jotka niin kovin hienossa asetelmassa Rasmus Nallea tuijottivat Netflixistä. Luonnollinen tilanne siis, jossa tälläkertaa äidillä ei ollut näppejään pelissä millään tavalla.  Vähän mua kyllä tää huvitti, siinä keittiössä aamupuuroa keitellessäni..

Kivasti meni pääsiäisen pyhät meidän perheellä, vaikkakin tosin hieman nuhaisissa tunnelmissa niinkun arvata saattaa. Yhden pienen ihanan serkkutytön synttäritkin jäi välistä sillä ei viitsitty mennä muita lapsia paikanpäälle tartuttamaan. Vähän isomman serkkutytön ja W:n  kummitädin kemuihin uskaltauduttiin, sillä paikalla oli lähinnä aikuisia. Hyvin meni ja juteltiinkin tuossa H:n kanssa että kiva kun näiden kanssa uskaltautuu jo kyläilemäänkin ilman, että kokoajan pitää olla hikikarpalot otsalla. Syystä tai toisesta.

Pikkulapsiperhearjen myötä musta on kehkeytynyt varsinainen luontainen koomikko. Viihdytin nimittäin tuolla synttäreillä juhlaväkeä mm. tyrkyttämällä epähuomiossa H:lle tuttipulloa, vaikka mun piti antaa se vauvalle joka istui isänsä sylissä. Toisella kerralla pistin trip-mehun vauvan suuhun, vaikka oli Piippikselle tarkoitettu. No, kyllä tuo meidän isikin osaa. Se yökki tuossa yks aamu kun laittoi vahingossa Piippiksen Muksu-puuroa suuhunsa ison lusikallisen. Selvästi nämä ravitsemushetket saavat meidät väsyneet poloiset täydellisen sekaisin aina sillointällöin.  Nykyään juhlissa saakin siis hikoilla lähinnä oman käyttäytymisen vuoksi. Lapset osaavat onneksi käyttäytyä :)

No katsotaan josko tilanne helpottuisi hetkeksi viikonloppuna sillä kuulin, että mahdollisesti saisin perjantaina synttäreiden kunniaksi nukkua yhden kokonaisen yön ilman heräämisiä.. 

Näistä lisää sitten loppuviikosta.. 

Puhun usein siitä, kuinka helppoa meidän perheen elo yleensä on vaikka jengissä yksi erityislapsi vaikuttaakin. Tänään ajattelin kirjoitella kuitenkin yhdestä tällä hetkellä vallitsevasta arjen haasteesta, joka on voimistunut kuluneiden viikkojen aikana. 

Piippis reagoi nykyään hyvin vahvasti sekä hyvässä että myöskin ei-niin-hyvässä. Hellyyttä ja rakkauden tunnustuksia satelee lähestulkoon jatkuvasti, mutta myös ikävät tunteet koetaan hyvin isosti. Annanpa tästä muutaman esimerkin.

Jos neitiä ei miellytä äidin tekemä Netflix-valinta, alkaa tovin verran kestävä itkupotkuraivari, jolle ei ole mitään tehtävissä. Se kestää juurikin niin kauan, kunnes neiti väsähtää raivoamiseen. Kysymyksiin huudetaan lujaa vaan "EI!" ja harmitus on suuri. Ei auta syli, ei lahjonta – ainoastaan aika. Sisarukset ovat jo tottuneet näihin "jumeihin", silti joskus kuitenkin kaikista pienin heittää kädet korville tilanteen ollessa päällä. 

Trip-mehun tulee olla aina tietyn värinen sekä tietyn merkkinen. Aamuisin on saatava Muksu-puolukkapuuro ja jos sellaista ei syystä tai toisesta ole tarjolla, saattaa päivä mennä pitkäksi aikaa pilalle.

Isompi jumitus tapahtui muutama viikko sitten, kun tuli aika siirtyä lenkkareista talvikenkiin. Rutiineihin vahvasti tarraava Piippis ei tätä asiaa hyväksynytkään muiden lasten tavoin. Kengät lensivät kaaressa ulos ja itku oli lohdutonta. Painavat kengät tuntuivat ikävältä. Puoli tuntia oven pielessä huudettuaan tyttö rauhoittui ja isi sai ylipuhuttua hänet liikkeelle. Kävely ei tuntunutkaan hankalalta ja neitokainen jatkoi ulkona puuhastelua sisarusten kanssa normaalisti ja hymyssä suin. 

Näissä tilanteissa ei koskaan voi tietää, kuinka kauan lukko kestää. Ne kuitenkin loppuvat "kuin seinään" ja päättyessään yleensä jatkuvat kikatuksena. Ikäänkuin tyttö itsekin olisi helpottunut tilanteen raukeamisesta.

Aurinkoinen? Useimitten kyllä, mutta toisaalta joskus pahinkin ukkosmyrsky jää neidin tunnekuohuissa kakkoseksi. 

Äitinsä temperamentti vaiko liitännäinen? Samapa tuo. Ihana juuri tuollaisenaan.

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille!