Pirpana

Suloisin kesän merkki

14.54

Meidän perheessä vietetään synttäriviikkoa. Sunnuntaina tulee kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun esikoiseni syntyi maailmaan - tehden musta sen leijonaemon mikä tänä päivänä olen.  Saapuvan synttärin kunniaksi julkaisen taas vähän kirjan matskua täällä bloginkin puolella. Ihan lyhykäisen, mutta tärkeän muiston.

 
 ”Mä en jaksa enää, mä kuolen tähän paikkaan!”. Näin kaikuu väsynyt ja epätoivoinen huuto Kätilöpiston synnytysosaston käytävällä toukokuisena yönä, kun synnytän esikoistani jo toista vuorokautta. Elämme vuotta 2011.  Epiduraalin voimalla olen hetki sitten saanut tovin hengähtää ja kerätä voimia, mutta siitäkin huolimatta työstän lastani maailmaan tajunnan rajamailla. Ponnistan raivokkaasti kerta toisensa jälkeen ja minusta tuntuu hyvin vahvasti siltä, ettei vauva toimi yhteistyössä kanssani. 


Kätilö hälyttää lääkärin paikalle, sillä vauvan sydänäänet notkahtavat yhtäkkiä huolestuttavan alas. Olen niin uupunut, etten siinä tilanteessa itse jaksa murehtia mahdollista saapuvaa sektiota tai muitakaan toimenpiteitä. Toivon vaan sydämestäni, että tämä koettelemus kääntyisi pian voiton puolelle ja saisimme pienokaisen syliimme. Vaikka olenkin hyvin voimaton, muistan selkeästi sen, kuinka lääkäri pitää imukuppia kädessään ja valmistautuu vauvan ulosauttoon. Kätilö antaa luvan vielä kerran ponnistaa ja hyvä niin, sillä tuolla ponnistuksella vauvan pää syntyy ja imukuppia ei tässä synnytyksessä tarvita.


Hiljaisuus vyöryy synnytys-saliin ja hätäännyn. ”Miksi se ei itke? Onko sillä kaikki hyvin?”. Kätilön kasvoilta paistaa huoli ja siinä hetkessä tiedän, ettei kaikki nyt mennytkään suunnitelmien mukaan. Muutama minuutti vauvan syntymän jälkeen kuulen nuo sanat, jotka eivät unohdu. ”Vauvalla on erityispiirteitä, epäillään mahdollisesti Downin syndroomaa”. Maailmamme mustenee hetkeksi ja Heikiltä lähtee kirjaimellisesti jalat alta.


Kätilö suhtautuu tilanteeseen upeasti. Hän hymyilee ja nostaa vauvan rinnalleni luottavaisin mielin. Vauvani pieni suu hamuilee rintaa määrätietoisesti ja omat ajatukseni ovat hyvin ristiriitaiset. Olen niin kovin pettynyt ja surullinen, mutta samaan aikaan hämmästelen tuota pientä. Hän toimii juuri niin kuin pitääkin ja ensimmäinen imetys jää mieleeni ikimuistoisena sekä kauniina tapahtumana – yllätysdiagnoosista huolimatta. 

Kätilö toivottaa meille paljon onnea ja jättää pienen perheemme nukkumaan synnytyssaliin. Seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet elämme uuden opettelulle. Erityislapsen vanhemmuus asettuu pikkuhiljaa meihin kahteen ja antautuminen sille on koko ajan helpompaa. 



6 vuotta on siis kulunut tuosta ylläolevasta, ja syksyllä tuo meidän ensimmäinen maailmanmullistajamme lähtee tarpomaan koulutietä kohti. Hän on kuin kuka tahansa 6-vuotias. Leikkiväinen, nauravainen, itsepäinen, kaikkitietäväinen. Huolehtivainen sekä rakastava isosisko pienemmillensä. Suukottelija ja silittelijä. Tanssii itsensä onnellisesti pyörryksiin, muistaa sanatarkalleen lempparisarjojensa repliikit sekä laulaa Frozenia kylpyammeessa kovaa ja korkealta. Rakastaa mokkapaloja, jäätelöä ja keksejä. Karkkia ei syö. Suklaata senkin edestä. Lemppariruoakseen ilmoittaa päättäväisesti "Chi-i kon caane".

Kun hän näkee kyyneleitä rakkaimpansa poskella niin tulee hän sataprosenttisella varmuudella halaamaan lujasti - tirauttaen myös itse kyyneleen jos toisenkin silkasta myötätunnosta.

 Kaikinpuolin siis ihana neiti, meidän oma mussukka.

<3


 "Piippiksen synttäreistä alkaa aina kesä", sanoi tytön kummitäti mulle eilen puhelimessa. Hassua, sillä meistä on yhteisen elämämme alkutaipaleelta asti tuntunut ihan samalta! Viime vuonna grillattiin juhlavieraille ja nähtäväksi jää, että noudatetaanko tänäkin vuonna tuota hyväksi todettua kaavaa. Etupihan kirsikkapuukin ehtii täyteen kukoistukseensa juuri sopivasti.

Aurinkoista ja lämpöistä viikon alkua kaikille! 

Synnytys

Alatiesynnytys vs. sektio

1.19

Olen viimeaikoina pohdiskellut omien synnytysteni kulkua ja tänään ajattelinkin muistella niitä täällä blogissa myös teidän kuullen.  Tämä pohdiskelu ei johdu vauvakuumeesta tai muusta vastaavasta vaan ehkäpä ihan vaan siitä, että synnytysaihe on selvästi ollut pinnalla esimerkiksi blogeissa ja erilaisissa artikkeleissa kuluneiden viikkojen aikana.



Piippiksen maailmaan putkahtaminen jäi ainokaiseksi alatiesynnytyksekseni. Se harmittaa, sillä synnytyskokemuksena väittäisin tämän ensimmäisen olleen kaikista mieleenpainuvin–hyvällä tavalla. Koin todella tehneeni. Se mitä saimme kuulla heti vauvan syntymän hetkellä on oma tarinansa ja olenkin erittäin iloinen, että juuri tuon ihanan pienen tytön sain normaalisti synnyttää. Ja että juuri tuo tarina sai alkunsa näin luonnollisella  (joskin himpun verran liian pitkällä) tyylillä.

Toki aika kultaa muistot, eikä Pirpanan synnytyskään ollut "kuin oppikirjoista". Synnytin kaksi vuorokautta ja lopulta ponnistusvaiheessa tuli hoppu vauvan laskevien sydänäänien vuoksi. Lääkäri seisoi jo vieressä imukupin kanssa, mutta jostain sain kerättyä voimia ja puskettua juuri h-hetkellä hypotonisen eli lihaksiltaan velton vauvan tähän maailmaan. Imukuppia ei tarvittu ja siitäkin olen ollut kiitollinen. Ja ihan vaan siksi koska veltto sekä voimaton vauva.

Tuskin olisimme Haikaranpesästä perhehuonetta saaneet, jos vauva olisi ollut ns."normaali vauva". Muutaman tunnin odoteltuamme meille kuitenkin tälläkertaa sellainen järjestettiin ja saimme viettää 4 päivää ihan vaan kolmistaan toisiimme tutustuen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli aivan uskomattoman olennainen seikka suht helppoon starttiimme siinä, mitä tulee tähän erityislapsen vanhemmuuteen.


No sittenpä tämän meidän keskimmäisen "jättiläismurusen" syntymä olikin jo ihan oma stoorinsa taasen. Vauva oli iso (yli 4 kg) ja äiti pieni. Yhteistuumin päädyimme Hyvinkään henkilökunnan kanssa siihen päätökseen, että vauva leikataan suunnitellusti. Syntymän hetkeä vieläpä aikaistettiin viikolla, kun oma olotilani alkoi käydä kovin tukalaksi.

Leikkaus sujui hyvin ja nopeasti. Jännitin ihan hirmuisesti etukäteen, mutta saliin päästyäni hyväntuulinen hoitohenkilökunta sai olotilani rentoutumaan ja kaikki meni hienosti. Vauva oli terve sekä tomera ja hetkeksi saimmekin hengähtää helpotuksesta.

Heräämöstä osastolle päästyäni olotilani kuitenkin kääntyi vahvaan laskusuhdanteeseen ja haavan viereen ilmestyi iso kova patti (epäilen vauvan potkaisseen haavaan ja melkeinpä väitän jopa muistavani tuon hetken). Diagnoosina verenvuoto vatsaonteloon ja niinpä äitiä sitten vietiinkin taas uudestaan leikkaussaliin. Loppuillan kulku on mun muistoissani pimennossa. Olin väsynyt, lääkkeistä sekaisin ja pahoinvoiva. Vauva vietti ensimmäisen masun ulkopuolisen yönsä yökköjen valvovan silmän alla ja aamulla sain tyypin viereeni, kun olotila alkoi muuttua paremmaksi veritiputuksen jälkeen.


Ja sitten tämä kolmas koitos eli toinen sektioni. Suunniteltu sekin. Ymmärtänette varmasti, että operaatio pelotti enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. En kuitenkaan osannut pelätä sitä, ettäkö vauvalle tälläkertaa tapahtuisi jotain. Olinhan psyykannut itseni siihen, että tämä sektio tehdään vauvan parasta ajatellen. Isohko vauva tämäkin mun pieneen kroppaani nähden.

Kiinnikkeet edellisessä haavassa pidensivät leikkauksen kestoa ja paikalle hälytettiin lisää lääkäreitä. Kun vauva vihdoin saatiin ulos, homma jatkui taas ja sen kummempiin yksityiskohtiin tarttumatta voinen kuitenkin todeta että kaikki meni ihan kivasti.

Heräämössä sain kuitenkin kuulla uutukaisen joutuneen lasten teholle. Epäiltiin ilmarintaa. Vuorokausi teholla ja sitten pieni kultainen pääsikin äidin kainaloon köllimään. Todennäköisesti sektio aiheutti vauvalle keuhkojen kasaan painumisen, joka korjautui itsestään sillä röntgenkuvat olivat puhtaat tuon ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Missään vaiheessa vauvalla ei ollut hengenhätää.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kolme kertaa synnytys on ollut mulle tavallaan vähän horror-kokemus. Nyt ajattelen kuitenkin, että synnytystavalla ei niinkään ole ollut merkittävää vaikutusta yhteiseen alkuun vauvan kanssa. Olen myös edelleen tyytyväinen siihen, että kahden viimeisen kanssa päädyttiin sektio-vaihtoehtoon. Toki leikkauksen jälkeen olen ollut huomattavasti kipeämpi kuin mitä normi synnytyksen jälkeen, mutta yllättävän pian toipuminen on kuitenkin aina lähtenyt käyntiin. Oli mulla kipuja esikoisenkin jälkeen, mutta vaan vähän eri paikassa. Ja sanonpa tähän loppuun vielä missä eli takapuolessa. Se oli aikamoista se.

Vaikka kokemukset ovatkin himpun verran jääneet mieltä kaihertamaan, on lopputulos paras mahdollinen. Olemme kaikki hyvinvoivia ja hengissä. Täydellisempää jengiä masun uumenista en olisi voinut kuvitella putkahtavan eli kymppisuorituksia jokikinen!

<3

Ja tämän ei ollut tarkoitus toimia pelottelu-postauksena odottaville äideille. Niinkun kätilö Hyvinkäällä totesi, on mulla ollut matkassa "kätilön/kätilöopiskelijan tuuria". Taikauskoisia ajatuksia, mutta voihan niissä jotain perää ollakin. Lukuisat ystäväni ovat synnyttäneet kaikki vauvansa ilman mitään komplikaatioita, normaalisti ja sektiolla.

Kertokaa omia kokemuksianne! Onko lukijoiden joukossa muita kummankin tyylin läpikäyneitä? Minkälaisia fiiliksiä ne ovat jättäneet?

haaveilua

H-hetken lähestyessä

22.02

Niin..eli enää noin viikko meidän kolmannen vauvan syntymään. Olen super-innoissani, hieman peloissani, mutta valmis jokatapauksessa. Enää en jaksaisi tämän mahani kanssa toimia yhtään pidempään kun on tarvis. Vaikkakin.. mun mielestä maha on tavallaan tosi kaunis maha ja tiedän, että ikävä sitäkin joskus tulee. 

Rv 39

Sunnuntaina kivut vei ihan Hyvinkään päivystykseen asti. Soittelin sinne ensin ja käskivät tulla tarkistuttamaan tilanteen, sillä krampit vanhan haavan seudulla voivat pahimmassa tapauksessa olla tosi huonokin juttu. Meidän tapauksessa näin ei onneksi ollut ja päästiin kotiin odottelemaan ensiviikon koitosta. Vauvan sydänkäyrä oli kuulemma "priimaa" ja kohtukin 0,8 mm paksu. No worries siis. Painoksi arvioivat tuolloin 3400g ja syntymäpaino tulee olemaan siinä 3600g - 3800g hujakoilla. Jännä nähdä. H arvioi että nyytti painaa 3300g ja mä veikkaan 3,5. Katsotaan.

Käyrillä

Tänään viimeisellä neuvolakäynnillä kaikki oli muuten ok, mutta mun hb oli taas laskenut 103:een ja nyt mulle tuli kauhea hätä saada se nousemaan ennen leikkausta! Nyt vaan paljon rautapitoista ruokaa tabujen lisäksi, ei kai tässä muu auta. Jos joku on varmaa niin se, että hemppa tulee laskemaan leikkauksen aikana varmasti. Viimeksi taidettiin käydä 77 lukemissa parhaimmillaan, mutta silloin mulle tiputettiinkin 2 yksikköä verta oloa kohentamaan. Onneksi se mahdollisuus on aina olemassa. Olo nimittäin parani tuolloin kummasti ;)

Toivottavasti tälläkertaa selvitään myös yhdellä piipahduksella leikkauspöydällä. Nämä tällaiset asiat mua iltaisin usein mietityttää, mutta silti luotto ammatti-ihmisiin on raudan(hehheh)luja. 

Voi vauva! Minkähänlainen tapaus tälläkertaa mahdat ollakkaan?! <3 

Sisko ja veli sinua jo kovasti odottavat. Kumpikin silittää äidin pumpeloa usein ja toteaa hellästi, että "vauva". Hyvin ovat tietoisia siitä, että jotain todella arvokasta ja pientä siellä masussa on.

Sairaalaelo tulee olemaan mulle raastavaa aikaa siinäkin mielessä, että joudun olla muutaman päivän erossa mun taaperojengistä. Näistä ihanista tyypeistä, jotka mummolassa keksi korvata kodin lempparikeppihevoset vähän toisenlaisilla kepeillä.


Lapsen mielikuvitus on hieno asia!

Pikkutyypit nukahtivat äsken yllättävän nopeasti, mutta Piippis vähän tuskaili masunsa kanssa. Jännä nähdä, minkälainen yö luvassa tälläkertaa. Paljon mahdollista, että saadaan tänäyönä jälleen H:n kanssa väliin pieni tuhisija, ettei pikkuveli heräisi valituksiin. 

Näin he nukkuisivat koko yön, jos saisivat itse päättää. Vierekkäin. Siskonpedissä.


Mu-ru-set.

Pitäkäähän kaikki peukkuja. Torstaina meidän kotia esitellään taas yksityisesti jollekkin kiinnostuneelle. Mä jaksan edelleen uskoa siihen, että loppukesästä istun saunan jälkeen uuden kotini terassilla lämpimässä kesäillassa ja siemailen vaikkapa.. skumppaa. Myhäilen tyytyväisenä sekä helpottuneena, ja totean mielessäni että hyvää kannatti tälläkinkertaa odottaa.

Kauniita unia :)





Synnytys

21.31

Uupumusta ilmoilla! Yhdessä oleminen sekä kesä on ihan mahtava juttu, mutta jostain syystä olen taas siinä pisteessä, että unettaisi ihan mahdottoman paljon eikä energiaa ylimääräiseen juurikaan meinaa löytyä. Tästä syystä siis olen taukoillut hieman kirjoittelemisenkin suhteen. Kyse ei ole mistään vakavasta, sen tiedän. Tämä nyt on vaan tällaista normaalia perheenäidin kesäuupumusta. Näitä aina sillointällöin tulee ja sitten taas yhtäkkiä huomaan olevani paljon tarmokkaampi kun aikoihin.  Tällähetkellä se suurin ongelma on varmaankin vaan ihan yksinkertaisesti unen puute. 

No huomenna jos sää sallii, lähdetään Orimattilan kotieläinpuistoon virkistävälle piipahdukselle. Tarkoitus oli mennä jo tänään, mutta aamulla harmiksemme havaitsimme vesisateen läsnäolon ja reissu jäi tekemättä. Mentiin sitten mummun ja ukin luokse syömään. Siellä lapset tapasivat serkkutytön ja viihtyivät taas oikein kivasti.

Ovat niin suloisia, kaikki kolme <3


Niin, vuosi sitten tilanne oli tämä. Näin valtaisan masun kanssa odoteltiin H-hetkeä lähestyväksi ja kovasti jo jännitti. Ajatella, että perjantaina juhlitaan meidän superihanan pojankoltiaisen ensimmäistä syntymäpäivää?! Paikanpäälle tänne meidän kotiin on tulossa kaikista läheisimmät rakkaat.

Siispä vuosi tapahtumista, joita en vieläkään oikein osaa käsitellä järkevästi. Viimeisen kuukauden aikana tuo mun epäonnistunut sektiosynnytys on ihan tosissaan alkanut vaivaamaan mieltä, ja soittelinkin jo Hyvinkäälle josko saisin tarkan synnytyskertomuksen vuoden takaisista tapahtumista. Pyyntö täytyy lähettää kirjallisena ja se kuuluukin nyt mun lähitulevaisuuden suunnitelmiin. Mun on selkeästi vaan pakko käsitellä se asia nyt loppuun oman mielenrauhani vuoksi. Tavallaan tuntuu tosi pahaltakin, että niin upeat tapahtumat kun omien lasten syntymät, ovat jättäneet moiset traumat. Miten olenkaan voinut aina olla niin huonotuurinen näiden asioiden suhteen?! Ja ei, nyt en tarkoita ylläriextrakromosomin ilmenemistä ensimmäisen synnytyskokemukseni yhteydessä. Se oli pieni, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna mun elämäni suurin onnenkantamoinen.

No niinkun aika usein niin myös nyt voi sanoa, että loppuhyvin ja kaikki hyvin. Mulla on maailman kaunein 2-vuotias ja hurmaavin 1-vuotias joiden vuoksi nyt voi tavallaan puoliksi henkensä heittääkin.

;)

Ja niin vielä, Musen stadikkakeikka oli huikea kokemus. Tänään kuulin, että Sigur Ros tulee marraskuussa Hartwalille eli ei muutakun maanantaina sitten vaan lippuja jonottelemaan :)


Downin syndrooma

2 vuotta sitten..

20.33


.. kauan odotettu hetki oli jo todella lähellä. Musta oli tulossa vihdoinkin äiti. Olin kaksi vuorokautta jo ähissyt sekä puhissut itsestäni äitiä ihan tosissaan, mutta se viimeinen ponnistus (kirjaimellisesti) oli vielä työstämättä. 

Tänään ollaan kovasti mietiskelty ja muisteltu. Itkin silmät aamulla punaiseksi, kun kerroin muistikuvista ja tuntemuksista H:lle. Kun sain pienen vastasyntyneen tyttäreni rinnalle, paidan alle lämpimään..Siinä hetkessä mulla oli hyvä ja onnellinen olo. Pirpana oli odotettu ja kaunis lapsi. En jaksanut murehtia tuota pientä extraa hänessä. Tyttö hamuili rintaa, imi onnistuneesti (ihan niinkun "tavisvauvat") ja meidän loistotiimi toimi alusta asti hyvin yhteen. Syntymän jälkeen meitä ei erotettu enää toisistamme ja saatiin Haikaranpesässä tutustua toisiimme rauhassa, kätilöiden kohdellessa meitä arvokkaasti sekä kunnioittaen. Aika kultaa muistot, mutta väitän silti, että tuo oli kaunista aikaa.

Meidän yhteinen alku oli siis hyvä ja se hyvyys on jatkunut nyt kuluneet kaksi vuotta. Rakkaus on syventynyt tuota ihmislasta kohtaan sitä mukaa, kun olemme toisiimme tutustuneet ajan kuluessa. Kiitän jokapäivä siitä, että olen saanut Pirpanan omakseni ja että juurikin me ollaan saatu jotain näin suloista aikaiseksi. 

Huomenna Piippiksellä on synttärijuhlat täällä kotona. On niin kiva järkätä näitä kemuja! Iso kiitos taas omille vanhemmille, jotka auttavat tarjoiluiden tekemisessä. Meidän uuni on rikki. Ja astianpesukone. Ja pyykinpesukone. Mikä siinä onkaan, että aina irtisanovat itsensä samaan aikaan?! 

Huomenaamuna mennään PikkuW:n kanssa lääkäriin. 8kk tarkastus vaikkakin poitsu on jo kohta 10 kk. Näin Järvenpäässä ;-)

Tuntuu hyvältä, että tuntuu hyvältä. Muistella Pirpanan syntymän hetkeä. Se tapahtui ihan juurikin melkein 2 vuotta sitten, noin viiden tunnin päästä..
<3


Downin syndrooma

Vauvavoimaa

20.44


Tänään olen seurannut facebookin kautta innokkaana parin fb-toverin synnytyksen etenemistä ja osittain varmaan juuri siitä syystä palannut itsekkin muistoissani parin vuoden takaiseen. Nukutin Piippistä päiväunille ja tuijotin seinää, johon olen ripustanut kummankin lapsoseni ensimmäiset masun ulkopuoliset unikuvat sekä ultrakuvat ja huomasin muistelevani tuota hetkeä kun Pirpanasta juuri tuo kyseinen kuva räpsästiin. 

Muistan kuinka tuijotin tuota pientä tyttöä vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. Miten noin kauniissa ja pienessä ihmisessä muka on nyt sitten jotain "vikaa"? Miksi mua ei itketä ja miksi mä olen näin onnellinen?  Tyttö oli ihan oikeasti persikan värisessä villanutussaan sekä pipossaan suloisin maanpäällinen olento, johon olen koskaan eläessäni törmännyt.  Mä tahdoin kokoajan suukotella ja silitellä häntä. Pitää vieressä yöt ja ottaa siipieni suojaan. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tämän (melkein) kahden vuoden aikana

Tavallaan odotin kokoajan että ymmärrän asian vasta myöhemmin ja että sitten se itku sekä suru tulee. No, tulihan se muutaman tunnin ajaksi siinävaiheessa kun maito nousi mutta niin se tuli PikkuW:n syntymän jälkeen myös. Hormonit tekivät tepposet.


Niin rakas ihana nöpönenä Pirpanainen olen varma siitä, että sun paikkasi oli nimenomaan juuri meidän luona. Mä muistelen ihan oikeasti lämmöllä tuota aikaa Haikaranpesässä. Pienestä odottamattomasta lisämausteesta huolimatta meidän oli hyvä olla sinun kanssasi heti alkutapaamisesta asti. Tuo kuva pursuaa sellaista maagista kauneutta sekä salaperäisyyttä, että siinä on aivan mieletön voima. Mun oma voimakuvani. 



Ja sitten vielä tuo toinen rakkauspakkaus sinisessä villapipossaan siinä alapuolella.. Tunnelataus täydessä huipussaan. Tuossa hetkessä kun päiväunien aika koitti.

Tsemppiä tutuille sinne synnytys-saleihin! Upeat hetket edessä teillä onpi. 



Kiukuttelua

Aikaansaava äiti

18.55




Vaikka nyt tuntuu että tällähetkellä mulla on menossa kestoväsy ihan kokoajan, ei se silti estänyt mua lähtemästä kaupoille ja törsäämästä vieläpä niinkin turhanpäiväiseen kun silmänympärysvoiteeseen. Kai tässä nyt sitten ollaan vaan yksinkertaisesti hyvää vauhtia ikääntymässä sillä en mä ennen ole moisia ostanut, en edes ajatellut ostavani. Oli kaikenlisäksi vielä niin mahdottoman taitava myyjäkin että hän sai uskoteltua mulle tummien silmänalusten olevan historiaa kunhan kylppärin kaapista löytyy..


..tämä tuote. 

No, testataan. Minä jos kuka olen oikea ihminen siihen hommaan tässä elämäntilanteessani.

No, sitten kotiintullessani päätin hyvittää asian kotoväelle ja tein aamulla telkkarista bongaamani mexicolaisen lasangen johon tulee pastan sijasta tortillalettuja sekä pelkästään kasviksia. Paljon juustoa, maissia sekä papuja. Oli ihan hyvää ja päätettiin että jatkossa syödään kerran viikossa kasvisruokaa. Hyvät reseptit siis tervetulleita!


Pirpana on alkanut reagoimaan pikkuveljen tuloon sekä huomion jakautumiseen äänellänsä, ja lujaa. Kun hän jää pieneksi hetkeksi vaikkapa olkkarin lattialle yksin, alkaa mahdoton huuto. Ei se ole itkua niinkään mutta sellaista valitusta joka loppuu samantien kun joku tulee luokse pitämään seuraa. Aamuisin tuo toiminta saattaa ehkä vähän jopa koetella äiskän hermoja. Sitten kun tyttöä komentaa, hää vaan naureskelee ja hymyilee. Ole siinä nyt sitten vihainen. 

Tänään seuraksi lattialle liittyi pienempi tulokas ja oikein hyvin mahtuivat samalle matolle (ainakin vielä).



Kuulinpas muuten tänään hauskan tarinan "Kätilön karmasta". Laitoksella yksi kätilö mulle vähän vihjailikin jo kuullesaan mun lapsenpäästäjän opinnoista, että ei olisi muka olemassa kätilöä jolla ei olisi omakohtaisia kokemuksia vaikeasta synnytyksestä/komplikaatioista. Naureskelin mutta nyt sitten kuulin toiselta taholta samankaltaisen väitteen. Ehkäpä mullakin siis syy näihin ylimääräisiin jännitysmomentteihin löytyy juuri tästä karmasta..
Vieläköhän se karma on jatkuakseen vai joko mä olen oppinut?

;)

Huomenna taas reissuun. Siitä myöhemmin.



Synnytys

Nalle Puhina

22.05

Mummu ja ukki toi Pirpanalle lahjaksi Nalle Puh DVD:n ja näin intensiivisesti sitä sitten tänään tiirailtiin. 



Tänään pakattiin koko kööri autoon ja hurautettiin paikalliseen Citymarkettiin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Ihan hyvinhän se meni ja tuli kyllä kiva fiilis kun tajusi että mä alan oikeasti olla jo suht hyvässä kunnossa. Haava ei enää juurikaan kipuile, mitä nyt vähän välillä kirpaisee ja muistuttaa olemassaolostaan mutta hyvin on parantunut kaikesta huolimatta. Kyljelläni en pysty vieläkään nukkumaan mutta ei se hetki enää kaukanakaan ole kun taas voin niin tehdä. Mustelma on melkeinpä kokonaan hävinnyt kyljestä..

Elämä voittaa mutta kyllä mä vielä jokapäivä kysyn itseltäni että "Miksi?" vaikka se on turhaa tiedän kyllä. Mulla nyt sattui vaan käymään huono tuuri ja tämä komplikaatio kopsahti tälläkertaa omalle kohdalleni. 
Onneksi se huomattin ajoissa. 

Siltikään en kadu etten suostunut lähteä alakautta tuota poikaa synnyttämään. Lääkärin epikriisissäkin lukee että sektioon päädyttiin synnytyspelon sekä lantion ja vauvan epäsuhdan vuoksi. Olen melko varma että sektioon oltais menty jokatapauksessa. 

No mutta alapuolella vielä Piippiksen tyylinäyte siitä miten hän "etenee" lattialla ollessaan.
Äiti on ylpeä.


ilon aiheita

Pikkuveli

19.43



Tässä olen. Pikkuveli, 4060 g ja 53 cm. Klo 12.46 syntynyt 2.8
2012. Nukun. Syön. Opettelen masun ulkopuolista elämää. Oikein olen ihana. 

Alapuolella vähän lisää tunnelmia viimepäiviltä



Matkan alussa.



Ulkopuolella viimeinkin.




Ensikohtaaminen.




Ensimmäisellä aterialla

Näiden kuvien ottamisen jälkeen, äidin sektiohaavan vierestä löytyi kummallinen patti joka varmistui sisäiseksi verenvuodoksi eli hematoomaksi. Soitto leikkaus-saliin ja taas äitiä vietiin.
Operaatio oli ikävä. Verta oli tihkunut moneenkin eri paikkaan mutta pääsääntöisesti vatsaonteloon. Vuoto poistettiin, puudutus loppui ennenaikojaan ja äiti sai elämänsä tujauksen. Äiti oli tööt. Onneksi kuitenkin selvittiin vain säikähdyksellä ja hieman pidemmällä toipumisajalla. 

Seuraavana päivänä äiti sai suloisista suloisinta seuraa ja olokin alkoi kohentumaan kummasti. 




Ja mun isosisko valloitti koko lapsivuodeosaston henkilökunnan. Niin ihana se on!





Onni on sanoinkuvaamaton. Meitä on neljä! <3




Tänään päästiin kotiin ja kunhan äiti on vähän paremmin toipunut, jatkaa hän kirjoittamista. Nyt se pistelee itseensä päivittäin piikkejä, käyttää rumia valkoisia tukisukkia ja valittelee vähän mustelmaisia, kipeytyneitä kylkiänsä. Sen verran kovaa ronklasivat toisessa leikkauksessa notta nyt on tukalat oltavat. 

 Ei ole olemassa suurempaa kiitollisuutta. Äidillä on kaksi suurenmoista kultakimpaletta ja äiti itkeskelee kokoajan onnesta hormonisohjoissaan. 

Odotusaika

Hämähäkkikeinussa

20.44

Olkoon tämä nyt sitten se viimeinen päivitys ennen uuden perheenjäsenen saapumista. Tänään ollaan yritetty  vielä puuhastella ihan normaaleja juttuja Pirpanan ja H:n kanssa mutta huomenna tilanne on jo mitätodennäköisimmin toinen sikäli mikäli yhtään itseäni tunnen. Olen kaikinpuolin valmis tulevaan koitokseen mutta toki se jännittää ja pelottaa ihan yhtälailla kun esikoisen syntymä ja  ensimmäinen alatiesynnytyskin. Kun tilanne on uusi ja kuitenkin yksi elämän kauneimmista ja tärkeimmistä. Täynnä tunteita ja tuntemuksia! Onneksi H aloittaa kahdeksan viikon pituisen lomansa tänään iltavuorosta kotiin saapuessaan ja näinollen meillä kaikilla onkin siis ruhtinaallisesti aikaa tutustua toisiimme tulevien viikkojen aikana.

Apua, ajatuskin Pirpanasta ihmettelemässä pientä velipoikaa saa mut jo etukäteen aikas tunteelliseen mielialaan. Meidän pienestä spesiaalista tulee aivan mahtava erityinen, ihana isosisko ja ihan kohta..

Nyt ei sitten muuta kun avoimin mielin kohti uutta jännittävää tapahtumaa. Tuntuu vaan niin epätodelliselta tämä kaikki! huh.

Ehkä kykenen päivittämään tärkeimmät speksit uudesta tyypistä kännykällä sairaalasta käsin, ehkä en. Kyllä meistä kuuluu vielä, toivottavasti pian.

Mahtavaa loppuviikkoa kaikille <3


Lääkärissä

Hyvinkää piipahdus

21.52

Aamupötköttelyä

Täältä sitä taasen mummolasta herättiin kun tahdottiin Pirpanan viekkuun nukkumaan ystävien hääjuhlista. Tai no "nukkumaan" niin. Minähän en ole kahteen yöhön enää kunnolla nukkunutkaan. Kyljellään on hyvä olla 10 minuutin verran ja sen jälkeen menee masu palloksi sekä jokapaikkaa alkaa kolottamaan. Alavatsaan ja kylkeen eniten. Kaikkein tuskallisinta on yrittää kääntää siitä sitten toiselle kyljelleen saatika nousta ylös. Tänään tirautin itkunkin jo sillä kipu oli niin viiltävää kun yritin epäonnistuneen päiväuniyrityksen jälkeen nousta ylös. No, sitten mulle riittikin ja lähdettiin käymään Hyvinkäällä pikku kesälomareissulla.


Onneksi meidät otti heti vastaan oikein ihana kätilö ja päästiin samantien käyrille. Supistuksia tuli 7 minuutin välein mutta aika ponnettomia olivat vielä. Vähän tuntui alavatsassa jotain epämiellyttävää mutta heti tiesin kyllä että eivät ole mokomat paljon saaneet aikaiseksi. Taas poika sai yhden ammatti-ihmisen iloiseksi kun näytti miten hienosti hän osaa sheikata äidin sisuskaluja uuteen uskoon. Vähänajan päästä tulikin sitten lääkäritäti paikalle ja hän teki siinä sitten sisätutkimuksen sekä UÄ:n. Vauvan painoarvioksi annettiin tällähetkellä jo 3900?! Mutta koska meidän kohdalla odotellaan sektiosynnytystä, sain kipulääke- sekä unilääkereseptin ja lähdettiin takaisin kotiin odottelemaan suunniteltua syntymäpäivää. Supistukset kuulemma kypsyttää vauvan keuhkoja ja tämä on tärkeää kun vauva syntyy sektiolla. Vauvalla onneksi kaikki tosi hyvin ja nyt on ainakin droppia jos (ja kun) olo käy taas yöllä tuskalliseksi. Lääkäri pahoitteli ettei asialle oikein voi nyt sen enempää tehdä ja ymmärsi täysin tukalaa olotilaani. Pohdiskelivat siinä ääneen (kätilö,lekuri ja H) että miten näin pieneen naiseen voi mahtua noin iso vauva,hehheh. Olisin saanut jäädä osastollekkin mutta se ei juuri nyt ole vaihtoehto kun mulla on tuo oma pikku Pirpana kotona odottamassa. Kolme päivää erossa on liikaa sekin. Hyvä kuitenkin tietää että mahdollisuus osastolla lepäämiseen on. Sieltä saa kuulemma vahvempaa unilääkettä tarvittaessa. Ei kiitos. Herkkä vahvoille lääkkeille kun olen muutenkin.

Hyvä että tehtiin tämä reissu sillä mulle tuli tosi paljon parempi fiilis tulevan leikkauksen suhteen. Sain juteltua lekurin kanssa mieltä vaivaavista asioista ja nyt sitten suunnataankin luottavaisin mielin kohti tulevaa syntymäpäivää. Ja okei menköön nyt, se on päivä on torstai. 
:)


Neuvolassa

Viimeinen neuvolakäynti

21.29

Se oli hauska. Pieni ihminen masussa sai isin sekä terveydenhoitajan hekottamaan ääneen ottaessaan vähän vauhtia äiskän kyljestä ja muokatessaan mahan kertakaikkisen eriskummalliseen muotoon kesken sydänäänien kuuntelun. Nuori terkkari vaikutti siltä kun ei olisi koskaan ennen nähnyt moista. Itsehän pystyn jatkuvasti kutittelemaan pientä jalkapohjaa ja kommunikoimaan vauvan kanssa sillätavoin. Outoa että ensiviikolla se on tässä maailmassa, se pieni ihminen.



Tänään tirahti taas itku kun mietiskelin tuota kolmen päivän eroa Pirpanasta. Tosi kurjaa mutta ei sille nyt vaan mitään mahda.. Toivotaan että mitään kummempia ei tule mulle eikä vauvalle ja päästään kotiin tuon luvatun ajan jälkeen. Sitten meillä on vaan ja ainoastaan aikaa olla yhdessä, koko perhe. H jää piiiitkälle yhdistetylle isyys sekä kesälomalle. Love it!

Tosi epärealistinen olo. Oon välillä ihan hukassa enkä meinaa tajuta ollenkaan mitä on tapahtumassa.

Neuvolassa suhtauduttiin oikein hyvin sektiopäätökseen vaikka olin varautunut kaikensorttisiin letkautuksiin. Oikeastaan ihan jokaisen ammatti-ihmisen (jonka kanssa asiasta on juteltu) suhtautuminen on ollut ihan superpositiivista. Ehkä he sitten kuitenkin ovat mun kanssa samoilla linjoilla. Sellainen olo on tullut usein.
Jokatapauksessa, hemoglobiini 111 eli vielä olisi varaa nostaa sitä hieman. Verenpaineet ok. Kaikki muukin ok. Sokeria 1+ mutta sille ei tässävaiheessa enää mitään tehdä.

Ja vielä loppuun, ostin tänään cocktail-mekon ystävien häihin joita vietetään lauantaina Helsingissä. Olenpahan massiivinen näky se ylläni mutta ei auta. Sen vuoksi en näitä karkeloita väliin jätä! :)



Mummi räpsäsi kuvan musta ja mun aarteistani.


Downin syndrooma

Synnytystapa-arvio

16.55

Mistähän aloittaisin? Lyhyesti ja ytimekkäästi, äiti on lantiostaan siro ja masussa kasvava poika on iso. Tämänhetkinen painoarvio on 3300 g ja syntymäpainoarvio 4000 g (jos laskettuun aikaan odoteltaisiin). Nyt kuitenkin näyttää siltä että jos ei vauva lähde syntymään itsestään niin sitten leikkaus suoritetaan tässä lähiviikkojen aikana päivänä jota en halua paljastaa vielä. Kuitenkin aikaistetusti ja reilusti ennen laskettua-aikaa. Alatiesynnytystä voisi kokeilla mutta lääkäri sanoi olevan todennäköistä, että synnytys lopettaisi etenemisensä siinävaiheessa kun vauva ei pääsisi laskeutumaan lantioon ja näinollen päätettiin sitten pysytellä alkuperäisissä suunnitelmissa. Luotan vaistooni. Vauvallahan on kokoa tosiaan jo ihan kivasti mutta keuhkojen kannalta tietysti parempi jos pysyy vielä masussa. Sanoivat myös että jos mä alan voimaan kertakaikkisen huonosti masun ison koon vuoksi, niin sitten soittoa laitokselle ja katsotaan tilannetta uudestaan. Tapani mukaa kaunistelin kuitenkin tilannetta vaikka olin päättänyt että valitan just yhtä paljon kun täällä kotonakin. Se onkin yllättävän vaikeaa :)
Lääkäri totesi heti mut nähdessään että ei ihmettele hengitysvaikeuksia sillä vauva on tosi edessä ja pötsillä on kokoa kiitettävästi.

Lekurin kanssa keskusteltuamme, lähdettiin kätilön huoneeseen ja hän kertoi meille enemmän tulevasta leikkauksesta ja miten homma sitten etenee jos pääsemme suunniteltuun päivään asti. Sain tukisukat mukaani jo ja ne täytyy sitten tuona kyseisena aamuna vetäistä jalkaan ennen sängystä nousemista. Mielettömän ihana kätilö oli. Mua ei enää pelota. Hän osasi niin ihanasti kertoa mulle kaikki tarvittavat asiat, realistisesti mutta kuitenkin rohkaisevasti.

Aamuisen tutkimuksen jälkeen on supistellut tosi paljon. Kokoajan masu pinkeänä mutta kuuluu asiaan ja osasinkin siihen varautua jo aikaisempien kokemusten perusteella. Lepoa lepoa vain.

Eipä tässä nyt oikeastaan sen kummempaa kerrottavaa ole. Nyt odotellaan jännityksellä että mitä tuleman pitää ja koska vauva sitten ihan oikeasti syntyy. Ainakin 3 päivää sairaala-eloa edessä sitten kun aika koittaa ja en vaan ymmärrä miten mä sen ajan osaan olla ilman tuota mun aurinkoista. Isi saa ajella autolla paljon tuon kolmen päivän aikana. Kuskata tyttöä äidin kainaloon.

Netissä vertaiset jakaa ihastuttavaa kuvaa ja ajattelin nyt laittaa sen tänne myös. En voi muuta kun olla vain ja ainoastaan samaa mieltä kyseisen tekstin kirjoittajan kanssa. Pirpana on syy äidin hymyyn. Jokapäivä.




Mietintää

Pesänrakennusta

21.51


Tänään on ollut eriskummallisin päivä pitkiin aikoihin. Olen järjestänyt lastenvaatekaapit täysin uuteen uskoon, tytölle sekä pojalle tietysti omat hyllynsä. Olen tehnyt lohikeittoa koko porukalle. Laittanut tulevalle vauvalle sängyn valmiiksi odottamaan, vaihtanut Pirpanan petivaatteet, vanhempien petivaatteet, käynyt kaupassa... Kovasti paljon siis saanut aikaiseksi verrattuna viimeviikkojen aikaisempiin päiviin. Onkohan tämä nyt sitä? Synnytystä enteilevää pesänrakennusta? No, synnytys on lähestymässä se on varma mutta että kuinka pian niin sitä on nyt vaikea lähteä spekuloimaan.

Helpotus tapahtui muuten tänään tuon eilisen ongelman tiimoilta. Luumusosetta ja vähän Levolacia (vaikka aikaisemmin olen todennut ettei se toimi muka). Tunnelma kotona muuttui heti kevyemmäksi, Pirpana lienee kuitenkin se kaikista onnellisin. Viimeyö meni tytön kanssa hyvin mutta valvomiselta ei vältytty nytkään, sillä tälläkertaa äitiä piti hereillä mahansisäinen. Ainoa "semihyvä" nukkumisasento löytyy tätänykyä vasemmalta kyljeltä. Oikealle kyljelle erehtyessäni saan sellaista monoa pikkutyypiltä että oksat pois. Sattuu varmasti kumpaakin. Ramppasin vessassa tai juomassa jatkuvasti ja sekös harmitti kun väsytti kuitenkin aika paljon. Ei voi mitään. Ensiviikkoa odotellessa. Epätietoisuus sekä epämukavuus on huono yhtälö tässävaiheessa.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, esimerkiksi se miten napa voi kadota yhtäkkiä kokonaan ihmiseltä?!  Jäljellä ei ole kun rumat arvet teinivuosien aikaisista lävistyksistä. Toivottavasti saan napani kuitenkin takaisin vuoden loppuun mennessä..

Prinsessa on nukkumassa puhtaissa petivaatteissaan ja seuraavaksi äiti ryhtyy samoihin puuhiin..

Kauniita unia!

Downin syndrooma

Yhdessä

21.22

Näin alkuun, Hyvä Suomi! Näinhän siinä näyttää taas tapahtuvan että MM-kisat alkaapi pikkuhiljaa kiinnostamaan tätäkin äitsykkää. No mikäpäs siinä nyt kun kotona viihdytään muutenkin aikas paljon sattuneista syistä. Vuosi sitten näihin aikoihin olin ihan viimeisilläni ja ennen Pirpanan syntymää ehdittiin poksauttaa alkoholittomat kuohujuomat Leijonien voiton kunniaksi! Olihan se aika hieno päivä. Olin päättänyt että nyt vauva saa syntyä jos on syntyäkseen ja itseasiassa vuosi sitten näin, tai ihan tasantarkalleen se päivä olisi huomenna, mun äiti vei mut kunnon hikilenkille ja armoa ei tuolla lenkillä tunnettu vaikkakin masu oli kokoajan pinkeänä kun koripallo konsanaan. Yöllä kahden jälkeen Piippis sitten päätti tehdä ratkaisevan muuvinsa ja potkaisi/raapaisi lapsivedet lakanoille. Se oli aika hurja tunne! Pelotti, jännitti ja toisaalta olin aivan into piukalla. Kohta se vauva ihan oikeasti syntyisi.
No, ei se vauva ihan siinä hetkessä vielä kuitenkaan syntynyt. Pari päivää odoteltiin osastolla mutta sitten kun tapahtui niin tapahtuikin oikein kunnolla ja meidän maailma mullistui tavalla jota emme osanneet etukäteen aavistaakkan.. Syntyi Pirpana. Maailman kultaisin ja ihmeellisin.

Tänään ollaan oltu yhdessä. Suurimmat remppahommat jätettiin huomiselle ja lähdettiin perheen kesken kävelylle. Pitkälle sellaiselle niinkun vuosi sitten. Nyt tosin otin vielä tarkoituksella vähän rauhallisemmin ja H sai työntää vaunuja ylämäessä. Oli ihana lämmin sää ja hihattomassa tarkeni vallan. Niin haltioissani olin tuosta ulkoiluhetkestä etten edes kuvia ymmärtänyt räpsiä. 

Muutaman kuvan tästä päivästä sain tallennettua muistoihin.



Tuossa viimeisessä kuvassa koko perhe jännittää juuri alkanutta lätkämatsia. Kannattihan tuota vähän jännittääkin. Hyvinhän se päättyi.


Pelko

Iltahöpö

22.56




Kun uniaika lähestyy, alkaa meiniki usein olla tämänsorttista. Kummia ei tarvitse tehdä, että pienen ihmisen saa onnelliseksi. Hyvä niin. Tuota hekotusta kun ei ilmeisesti kovinkaan helposti kyllästy katsomaan!
<3
Voi kuinka väsynyt olenkaan jälleen! Mä en pidä tästä olotilasta ollenkaan! Kun kaikki pelot ja ikävyydet putkahtaa taas mieltä vaivaamaan vaikka juuri luulin päässeeni sellaisista yli. Synnytys. Odotan niin paljon sitä päivää että jälleen olen oikeasti valmis tuohon koitokseen. Edellinen koitos kun osoitti mulle sen selvästi, että tuota tapahtumaa ei kannata hirveästi etukäteen suunnitella. Sehän siinä päähän ottaakin. Olenhan kontrollifriikki since 1984. 
No joo, suurin ongelmahan oikeasti on tuo hieman pieleen mennyt synnytyskokemus noin muuten. Mikään ei oikein onnistunut. Ehkä ensikerralla sitten. Onneksi olen kuullut paljon myös niistä nappiin menneistä suorituksista ja ne antavatkin voimaa. 
Kun vaan vauva selviäisi ilman suurempia taisteluarpia. Se se mun suurin pelkoni on. Että synnytyksessä tapahtuu pienelle jotain peruuttamatonta ja sitten syytän siitä itseäni. Vieläkin muistan tuon olotilan Pirpanan synnytyksessä kun vauvan sydänäänet heikkeni ja heikkeni ja tuntui että koko tilanne on mun syytäni, mun vastuulla. En kyennyt helpottamaan tilannetta vaikka kaikkeni yritin. Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja saatiin tyttö maailmaan jollain ihmeen kaupalla, tarpeeksi ajoissa.

Mä uskon ja toivon todella, että parin kuukauden päästä olen valmiimpi enkä enää mieti näitä. Onneksi, sitä odotellessa, mulla on näitä aurinkoisia videoklippejä jotka saa mielen valoisaksi vaikka itse auringonpaiste onkin untenmailla.

Joskus helpottaa kun saa vähän tilittää. 

Runo

Varoituksen sananen.

15.57

On asioita, joita ei pitäisi tehdä silloin kun odottaa toista vauvaa. Yksi niistä on edellisen synnytyskertomuksen lukeminen. Mä nyt kuitenkin tein niin enkä aloitettuani kyennyt enää lopettamaan lukemista. Pari kohtaa tuosta kertomuksesta sai mut aikas herkkään tilaan. Tässä muutama.

19.05.2011 06:10 Saavuttiin sairaalaan

20.05.2011 20:10 "Kerrottu että synnytyssalissa ruuhkaa-saattaa kestää ennen kun pääsee saliin. Viety fysiopallo, istuskelee keinutuolissa. " Joo tämän muistan selkeästi! Oli jo aikamoista menoa nimittäin tuolloin ja minuutit tuntuivat tunneilta.

20.05.2011 22:21 Potilas siirretty Haikaranpesään synnytys-saliin.

20.05.2011 22:35 Valmistellaan puudutukseen. Anna-Kaisa kokee kaipaavansa nyt lepoa. Valvonut pari yötä.

21.05.2011 00:28 Anna-Kaisan vointi hyvä, puudutus auttaa hyvin, ei tunne supistuksia. Ktg reaktiivinen. Sikiöllä hikka. Anna-Kaisa syö Kiwin ja koittaa levätä.

05:20 Synnytyksen kulku Kätilö leikkaa napanuoran ja tarkastellaan yhdessä tyttöä. Tyttö edelleen pehmeän oloinen, kitalaki tuntuu terävältä ja kasvoissa erityispiirteitä, joista herää epäily mahd. Down-syndroomasta. Isä havaitsee myös saman. Tyttö hyvävointisena äidin ihokontaktissa.

05:46 Pediatri kävi tapaamassa perhettä ja tarkastamassa vauvan kun tytöllä ikää reilu 30 min. Tyttö hyvävointinen, jää osastoseurantaan alustavasti. Vanhemmat ymmärrettävästi yllättyneitä, ottavat tiedot rauhallisesti vastaan.

05:10 tyttö käy rinnalle. Hamuilee. Ottaa hienoja imuja alkuun avustetusti. Myöhemmin tekee useita rytmikkäitä imuja, niin että ote pysyy.

16:00 Vanhemmat syövät päivällistä. Juteltu tilanteesta, rauhallisin mielin ovat. Hellästi vauvaa hoitavat. Vauvaa yhdessä ihasteltu. Ihokontaktista puhuttu. Äiti kertoo että tukiverkostoa on. Vauvan isovanhemmat tulossa perhettä katsomaan.

22:15 Käyty perheen luona. Vanhemmat hereillä. Vauvaa ihastelemassa, nostaneet viereensä. Isä ottaa ihokontaktiin.



Oi ja voi. Nämä ovatkin nyt tänäpäivänä niin äärettömän kauniita ja kallisarvoisia muistoja etten tahdo oikeasti koskaan niitä unohtaa. Niin häkellyttävää mutta onnellista. Hetki, jolloin saatiin meidän erityisen kaunis vastasyntynyt syliin.



"Ei pieni puu vielä myrskystä tiedä,
ei pieni puu vielä myrskyä siedä.
Ole suojana pienelle suuri puu,
jotta pienellä juuret vahvistuu"

-onnittelukortista joka saatiin osastolle 21.05.2011



Downin syndrooma

Puolivuotias

22.20

Jälleen yksi tärähtänyt kuva mutta neuvolatädin arvioon jotenkin vaan niin sopiva että oli pakko laittaa.


"Iloinen hymytyttö. Seurailee aktiivisesti. Kasvu etenee tasaisesti. Jäntevä tyttö, varaa hienosti jalkoihin. Jokeltelee! Rm+soseet+puurot."

Paino 6670 g
Pituus 62,0 cm

Pirpanan äiti ja isi tuli tänään tosi onnelliseksi tuon puolivuotis-neuvolan jälkeen kun kaikki oli niin hienosti mallillaan. Pelkkiä kehuja tuli terkkarilta ja ruokakin on näköjään maistunut hyvin ;) Painoa pituuteen nähden hilppasen paljon mutta parempi niin kuin että sitä olisi tullut liian vähän. Meitä hymyilytti taas tuon Pirpanan käyttäytyminen sillä hän väläytti jälleen kaikki parhaat puolensa neuvolan tädille. Päätä kannateltiin niin upeasti ja pitkään masullaan ollessa etten ole ennen moista vielä nähnytkään. Hymyt ja "tättättäät" tuli kaikki niinkuin Manulle illallinen..

Uskaltauduin tänään selailemaan puolenvuoden takaisia kuvia Kätilöopistolta. Itkin kun palasin otosten myötä syntymän hetkiin. Mielessä pyöriikin nyt lause "Voi kun silloin oltais ymmärretty miten ihana tyttö saatiinkaan!" Nyt en voi muuta kun suukottaa ihanaa puolivuotiasta aarrettani ja yrittää unohtaa ne muutamat tyhmät ajatukset jotka alkushokin aikana mielen valtasivat. Ne ajatukset kuuluu asiaan mutta ne ajatukset on nyt vahvasti historiaa.
H sanoi että hänelle tuli kuvista lämmin ja hyvä fiilis. Aikaisemmin meidän ei ole ollut hyvä niitä katsella. Jostain syystä.

Tänään syötiin puolikas Sacher kakku jonka Tuusulan mummu ja ukki eilen antoivat Pirpanan puolivuotis-päivän kunniaksi. Hyvää oli! :)







 Ensimmäinen kuva. Nyt sen oikeasti tajuan. Tuo oli mun elämäni onnellisin hetki..







Downin syndrooma

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen

0.37


Eilen Pirpana pääsi äidin mukaan töihin ja olipas äidillä mukavaa kun oli oma assistentti auttamassa! Hyvin sujui laskutus vaikka vauva viihtyikin sylissä kokoajan. 
:)

Tänään me naiset ollaankin sitten vaan oltu ja löhöilty sohvalla. Isi päästettiin keikalle ( bändin nimeä en muista) siitä hyvästä kun äiti oli torstaina vähän kylillä. Pirpanakin osaa muuten nykyään istua niinkun isot tytöt ja siitä todiste tuossa:


Ehkä nyt on hyvää aikaa vastata tuohon kysymykseen joka mulle esitettiin pari päivää sitten. Muutaman kerran olenkin jo kirjoitellut tuntemuksistani ja ajatuksista Pirpanan syntymän jälkeen. Nyt kirjoitan vielä vähän tarkemmin. Kysymys siis kuului jokseenkin näin: Mitkä asiat minua huolestutti heti diagnoosin kuultuani ja mitkä asiat huolestuttaa nyt? 

Kun kätilö mainitsi heti muutaman minuutin kuluttua syntymästä erityispiirteistä, muistan ensimmäiseksi huolehtineeni H:n jaksamista ja vointia. Hyvin pian kuitenkin mentiin nukkumaan koko porukka (uupuneina kahden vrk:n pituisesta synnytyksestä)  ja sitten vasta seuraavana aamuna ymmärrettiin tilanne ihan oikeasti. Tietysti sinä aamuna mietittiin kumpikin H:n kanssa että miten asia ilmoitetaan sukulaisille, ystäville ja työkavereille. Päätettiin siinä että kaikista läheisimmille soitetaan heti ja muille ilmoitellaan sitten myöhemmin( ja niin teinkin kolmen viikon päästä. Jopa niinkin "älyttömällä" tavalla kuin että laitoin Facebookiin omannäköiseni ilmoituksen tilanteesta sekä muutaman tekstiviestin ystäville. Vastaanotto oli todella lämmin). Meillä kolmella oli asiat kuitenkin tosi hyvin. Imetyskin sujui (ei todellakaan itsestäänselvyys down-vauvojen kanssa). Olimme kaikki fyysisesti hyvässä kunnossa ja saatiin olla yhdessä kokoajan. Missään vaiheessa Pirpanaa ei viety lastenosastolle vaikkakin jossainvaiheessa meitä valmisteltiin siihen jo kyllä. Onneksi saatiin sokeriarvot kohoamaan sinnikkäällä syöttämisellä ja tyttö sai jäädä meidän luokse. Huoli pienestä oli siis myös kova. Saatiin nimittäin vasta parin päivän päästä syntymästä kuulla että onko vauvalla mahdollinen sydänvika tai muuta rakenteellista ongelmaa. Ei ollut ja siitä olimme ja olemme todella kiitollisia.  Siinä ne alkuvaiheen suurimmat huolenaiheet olivatkin. Hyvin pian ennakko-odotukset normaalikromosomiston omaavasta tyttövauvasta väistyivät taakse ja hyväksyimme tapahtuneen eli toisinsanoen rakastuimme tuohon ihanaan down-tyttäreemme tulisesti.

Nyt puolen vuoden yhteiselon jälkeen, on huojentavaa huomata miten huoletonta meidän elämä oikeastaan onkaan! Joskus iltaisin mietiskelen Pirpanan tulevaisuutta ja se saakin sillointällöin mielen ahdinkoon. Tytön kehityksestä mä en ole jaksanut ottaa paineita. Yritetään omalta osaltamme vanhempina tehdä kaikkemme että rakas tyttö saa parhaat mahdolliset valmiudet itsenäiseen tulevaisuuteen. Kouluun meno ja itsenäistyminen ovatkin ne suurimmat kysymysmerkit. Mihin kouluun? Kiusataanko siellä? Oppiiko lukemaan? Mihin muuttaa aikuisena ja niin edelleen.. Yritän silti olla miettimättä tulevaisuutta liikaa. Tiedän että Pirpanalla ei tule olemaan mitään hätää sillä hän elää elämäänsä tällähetkellä täydellisen rakastettuna ja suurten sydänten ympäröimänä. Tarkoitan tuolla lähinnä siis perhettä, sukulaisia, ystäviä ja kummeja..
Kiitos <3


ilon aiheita

Laila

23.53

Pirpanan oikea nimi. "Alkuperältään se on muunnelma arabiankielisestä sanasta, joka merkitsee yötä." Sattumaako? Ei ole. Olen tässä aina sillointällöin leikitellyt ajatuksella että se oli juuri tuo kätilön mainitsema tähti (josta ihan ensimmäisissä päivityksissä kerroin), jonka mukana Piippis ystävineen teki matkaa omiensa luokse, ja joka saavutti Haikaranpesän lennättäen tytön meidän syliimme toukokuisena yönä vuonna 2011. Tuntuu hyvältä ajatella niin. On tärkeää että vauva syntyi yöllä. Meillä oli aikaa olla ihan hiljaa vain, katsella ja tutustua rauhassa.. Kaikella on tarkoituksensa. Se on ihan mahtavaa.

Tosi herkkis olo.  Itkin tänään kun kuulin Jope Ruonansuun (?!) kappaleen. Olenkohan vanhaksi tulossa vai johtuuko ihan vaan hormoneista tämäkin?

Pirpana söi muuten äsken 2 lautasellista puuroa ja nyt nukkuu kun tukki! Toivotaan että nukkuu yön yhtä sikeästi aamuun asti. Oon tosi ylpeä mun tytöstä. Posket pyöristyy ihan silmissä :) Puuro on suurin herkku tällähetkellä. En meinannut äskenkään pysyä tahdissa mukana kun aina oli suu valmiina jo auki kun olin syöttämässä uutta lusikallista. Pikkuinen on oppinut!

Huomenna piipahdetaan terkkarissa tapaamassa uudestaan tuota samaista henkilöä jonka luona käytiin perjantaina. Viedään vähän Pirpanan papereita ja siinä samalla varmaan rupatellaan vielä hetki. 

Hyvä olo!







Hassuttelija. Meidän rakas.

"Toinen toistaan huonompi ihminen
Kaipaa rakkautta kuitenkin
Silloin särkynyt sielumme syntinen
Löytää toisestansa enkelin
Sä tulit suruinesi savuiseen kuppilaan
Miltei kyyneleitä silmissäs näin
Jäimme yhdessä huoliamme hukuttamaan
Joku katsoi meitä ylhäältäpäin

Ollaanko enkeleitä toisillemme
Siipiesi suojaan saanko painaa pään
Jos oomme enkeleitä toisillemme
Saamme rakkautemme kestämään
Ollaanko enkeleitä toisillemme
Kai sinut ikuisesti pitää saan
Jos oomme enkeleitä toisillemme
Emme muuta enää kaipaisikaan

Vaikka sinut syliini painaisin
Voin olla kaukana jossakin
Mutta palaan varmasti rakkahin
Vaivuin hetkeksi muistoihin
Minä kerran sinua jos loukkasin
Tyhmyyttäni sinut melkein menetin
Sitä anteeksi pyytää nyt tahtoisin
Sulta rakkaani viimeinkin."


Ollaanko enkeleitä toisillemme-
Jope Ruonansuu :)

Suosituimmat

  • Hurahdus hajusteettomaan
     Kuluneen puolen vuoden aikana, on allekirjoittaneessa silminnähden tapahtunut jonkin sortin hurahdus luonnonkosmetiikkaan sekä arjen ekolo...
  • Tiitiäisen tuutulaulu
    Laila from Lapland  Kukkuu! Tänään Pirpana sai hienon uuden talvipipon ja se sopii tytölle mainiosti. Selvästi pikku mannekiini yrittä...
  • Muistopuhe rakkaalle
    Seison epämääräisen, Postin A4 kirjekuoreen rustatun puheen kanssa saattoväen edessä. Käteni tärisevät kokoajan voimakkaammin, mutta sinnik...

Facebook