Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.

En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 

Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.

Poika. Olen niin onnellinen, että mulle ja isille on siunaantunut vuosien varrella myös yksi sellainen, kahden tytsyn kaveriksi.

Eikä mikään sellainen, vaan niin tuhannen ihana poika– sekä sisältä että ulkoa! Huolehtivainen, herkkä mutta silti rohkea.

Hänen tiedonjanonsa on valtaisa. Kokoajan kyselemässä. Useimmiten esittää vielä monta monta lisäkysymystäkin. Opin samalla toki itse myös! Vaikkapa siinä hetkessä, kun istun pelkääjän paikalla ja googlaan pilvilajeja matkalla isomummon luokse Pohjanmaalle. Cumulus, nimbus, stratus..

Hän on suloinen tyyppi joka fanittaa vanhempia serkkupoikiaan, kun taas siskonsa fanittavat häntä suuresti. Kutittelevat. Kikattelevat. Haastavat painiin.

Hän on juurikin se pikkuveli, jonka ansiosta isosisko päätti ottaa jalat allensa ja lähteä kävelemään. Se, joka motivoi Pirpanan puhumaan. Ei mikään turha jätkä.

Hän rakastaa rakennella legoja tuntitolkulla. Sulkea kämmeneensä äidin puhaltamat, ISOT saippuakuplat. Taistella isin kanssa Kapteeni Amerikka-juttuja. Tutkia ötököitä. Tehdä kuperkeikkoja trampalla ja tanssia Robinin Ruisrock keikan tahtiin olohuoneen matolla. Välillä pöydältä hyppien..

..ja ihan vain siksi, koska Robinkin tekee niin.

Hänen vaaleat hiuksensa ovat jatkuvasti hiestä korkkiruuvilla. Kauniinpaa en tiedä. Muutama päivä sitten se yhtäkkiä naureskeli saunassa ja osoitti äidin tissejä:

"Hassut noi!*höröhörö*".

Hän omaa loistavan huumorintajun. Hymyilee herkästi, mutta yhtälailla herkästi myös tirauttaa kyyneleen. Äidinvaistoni väittäisi hyvin onnelliseksi pieneksi pojaksi. Eilen illalla nukkumaan käydessään hän kuiskasi minulle "Äiti mä rakastan sua tooosi paljon". Voi suloinen 4-vuotias, sanat eivät riitä kertomaan sitä, kuinka paljon äiti sinua rakastaa! Pysy aina tuollaisena.

Niinkuin jokaiseen mun lapseeni, myös PikkuW:hen mulla on ihan omanlaisensa side. Melkein itken kun kirjoitan tätä. Mulla on maailman upein poika enkä vaan voisi millään kuvitella elämääni ilman häntä.

Hyvää syntymäpäivää äidin ja isin rakkaalle supersankarille!

<3

Kello on varttia vaille yhdeksän illalla ja mun pienet on jo ihanasti untenmailla. Tämä ei oo viimeaikoina ollut kovinkaan yleistä ja yöunille on nukahdettu vasta kymmenen pintaan melkein joka ilta.

Syy tämäniltaiseen sammumiseen on selvä. Viimeyö oli nimittäin horroryö! Piippis karjui vatsakipujaan valehtelematta puoli viiteen asti ja PikkuW itkeskeli vartin välein tukkoisen nenän aiheuttamaa paniikkia, kun henki ei kulkenut normaaliin tapaan. Pojan jouduin jälleen hakemaan viereen ja H "nukkui" tytön kanssa lastenhuoneessa. Puoli viideltä mä seisoskelin olohuoneessa, katselin ikkunasta pihalle, nyyhkytin ja söin mandariinia viimeisen kerran. Sen jälkeen koko perhe nukahti hetkeksi. 

Tänään täällä Tanharissa on ollut siis aika uupunutta ja hiljaista porukkaa. Kun H tuli kotiin töistä, lähdettiin vähän ulos käpyttelemään ja näin tapahtui:

Meidän iso pieni neiti nukahti piiiiitkästä aikaa rattaisiin kun siellä oli niin mukavan pehmoista ja lämpöistä. Todella huono yö vaati siis veronsa.

Minä itse olen tänään nyyhkytellyt paljon. Normaalisti en väsymystäni itke, mutta tänään olen saanut ainakin kolme ihan kunnon itkupotkuraivari puuskaa. On ollut todella voimaton ja surullinen olo. Huolet sekä murheet ovat tuntuneet ylitsepääsemättömän suurilta ja ahdistus ollut maksimissaan.

 Tuleehan näitä, mutta onneksi ei usein. Ja nämä tällaiset fiilikset ovat suoraan verrannollisia yöllä nukuttujen tuntien määrään. Sen olen huomannut.

Nyt varauduttiin ja toimitettiin neitokaisen masua Microlaxin avulla ja onneksi pikkujätkän nenä ei enää vuoda samallatavalla kun eilen. Toivoa on, että ensiyönä meitä kaikkia siis nukuttaisi paremmin.

Oma fiiliskin on jo parempi. Riittää kun pääsi lämpimän peiton alle suklaajätskikulhon kanssa köllimään. 

Ehkä pikkupojalla lyhyet hiukset olisivatkin kaiken järjen mukaan käytännöllisimmät, mutta mä en vaan kykene enkä pysty napsimaan noita kikkuroita pois. Onneksi poika antaa ihan nätisti laittaa ponnarin päähän, niin saa niskakin välillä  hengittää. 

Kuvissa menossa illan napostelutuokio. Yle Areenasta pauhaa Musarullaa ja naksu maistuu hyvältä. Tämä Musarullaa-ohjelma on tällähetkellä kummankin naperon ihan ykkössuosikki (vaikka sitä näissä kuvissa vähän totisena katsellaankin).

Mua kiusaa edelleen tosi ärsyttävä yskä ja tästä syystä nukun yöni olohuoneen sohvalla. Huomasin, että lapset reagoivat yskänpuuskiin ja näinollen mulla ei muuta vaihtoehtoa ole siis tällähetkellä. Menisi ohi nyt jo!

 Koko muu perhe saapi lepäillä tulevan yön puhtaiden petivaatteiden pehmoisessa huomassa sillävälin kun äitiliini kärvistelee yötänsä kovalla olohuoneen sohvalla. No, ehkä mäkin sitten jo huomenissa :)

Nyt taitaa olla aika päivitellä masun tilannetta kuvan kautta. Tällähetkellä siis menossa raskausviikko 15. Aika juoksee ihan hirvittävää vauhtia. Kohta se nappula numero 3 onkin jo mun sylissäni meitä ihmetyttämässä <3

Iltapuurohetki on meidän perheessä tällähetkellä yhtä taaperoiden tahtojen taistoa. Nuo marakatit kun apinoivat tällähetkellä toisiltansa melkeinpä kaiken ja kun toinen alkaa parin lusikallisen jälkeen kapinoimaan puuron syöntiä vastaan, aloittaa toinen saman homman. Mutta.. onneksi, ONNEKSI on Mimi&Kuku! Pari päivää sitten löydettiin Prisman ale-laarista viidellä eurolla 10 jaksoa sisältävän DVD:n. Tipahtikohan se taivaasta vai mistä se tuli näin oikeaan hetkeen? Netissä nuo jaksot ovat vielä toistaiseksi nähtävillä, mutta poistuvat lokakuussa ja me jo etukäteen murehdittiin, että mitä sitten kun niitä ei enää ole?! No, nyt sekin ongelma on ratkottu.  

Ja ihan oikeesti, mikään ei korvaa Mimiä&Kukua. Valitettavasti. 

Seuraavaksi mä voisin vähän kirjoitella Dublinista. Ds-aiheen tiimoilta tehtiin monta todella positiivista ja rohkaisevaa havaintoa tuolla reissulla. Kaikkein suloisin näky joka sai todella liikuttumaan, oli äiti meidän hotellin viereisessä kauppakeskuksessa. Hän piti sylissään Pirpanan ikäistä ds-poikaa ja tuo äiti suukotteli omaa erityistään todella lämpimästi poskelle moneen otteeseen. Rakkaus, onni ja lämpö heijastui tuossa hetkessä erittäin voimakkaasti. Voitte vaan arvata, että siinävaiheessa ikävä puristi ja lujasti tämän mutsin rintakehää.  Siitä kuitenkin selvisin. 

Toinen upea seikka Irlannin-maalla oli se, että ds-henkilöitä näkyi työelämässä ihan jokapuolella ja ihan eritavalla kun täällä suomessa. Kauppakeskuksen asiakaspalvelun/infopisteen vakkariporukkaan kuului yksi ds-nainen, jonka H bongasi tiskin takaa. Hänen kuvansa oli myös seinällä muiden työntekijöiden joukossa. Tuo nainen oli hienossa uniformussa ja teki ahkerasti työtä siinä missä muutkin. Tuntui hiton hyvältä nähdä se. Samaisen kauppakeskuksen tavaratalossa, oli toinen ds-tyttö pakkaamassa asiakkaiden ostoksia muovikassiin kassalla. Ravintoloissakin nähtiin extrasöpöä palvelua moneen otteeseen. Todella mahtavaa! Oltiin ihan hirveeen onnellisia tästä. Tuli luottavainen olo tulevaisuuden suhteen; ihan varmasti Piippiskin tulee elämässä pärjäämään työasioiden saralla, vaikka suomessa ollaankin. Kyllähän meilläkin jutut täällä näiden asioiden tiimoilta on suht hyvällä mallilla. 

Muutenkin reissu oli tosi huippu. Ensimmäisenä yönä mä nukuin 14 h putkeen ja aamulla heräsin tosi levänneenä sekä onnellisena. Seuraavana päivänä sitten lähdettiinkin Guinnessin tehtaalle ja siis kyseessähän oli H:n pyhiinvaellusmatka elämän upeimman tumman herkun alkulähteille. Täytyy kyllä myöntää, että olihan se nyt hyvää vaikka aina oonkin vähän huono ollut juomaan olutta. Tehtaalta matka jatkui hevosvankkureilla kohti kaupunkia ja siellä me sitten keskityttiin lähinnä siihen kaikista olennaisimpaan eli ruokaan ja pubielämään. Pubit Irlannissa ovat luonteeltaan huomattavasti viihtyisämpiä kun esim täällä suomessa. Pistin merkille, että melkein jokainen asiakas tilasi oluen kylkiäiseksi myös syötävää ja ruoka oli tajuttoman hyvää. En oo ikuna syönyt yhtä hyvää club-sandwitchia kun jonka eräässä keskustan pubissa söin. Ihmiset eivät örisseet kaatokännissä(en nähnyt kertaakaan, missään) vaan ihan oikeasti tulivat nautiskelemaan tuopin tai pari hyvässä seurassa ja lapsia näkyi pubeissa myös. Asia ei mua häirinnyt ollenkaan vaan melkeinpä päinvastoin. Niinkun tosiaan mainitsin, ihmiset eivät olleet humalassa vaan kuuntelivat live-musiikkia ja nauttivat elämästä. Ja lapsetkin silminnähden viihtyivät. 

Näin meillä hienosti jo noustaan yläilmoihin, ja nyt uutena lisukkeena tyyppi on alkanut ottaa askelia itse, tuettuna mutta kuitenkin. Vielä 1,5 kk sitten Piippiksen jalat olivat vaan löysät pötkylät, jotka roikkuivat muun kropan vietävänä. Yhtäkkiä voima ilmestyi ja nyt yritetään tosiaan jo kävellä?! Vielä on vähän matkaa itsenäiseen taapertamiseen, mutta meillä ei ole kiire. Tärkeämpää on, että asiat opitaan tekemään oikein ja mahdollisimman toimivasti. 

Aika täynnä rakkautta olen taas näitä mun pikkuisia kohtaan.

Huomenna vietetään meidän ihanan PikkuW:n ekaa synttäriä ja mä olenkin jo tänään muistellut melkeinpä ihan kokoajan vuoden takaista. Vitsit minkälaisen lisän meidän perhe tuona päivänä saikaan ja millainen tuki hän on ollut Pirpanalle ihan ensimmäisistä kuukausistaan tähän päivään asti. Ovat niin täydellinen parivaljakko, että ei voisi parempaa comboa toivoa. 

Rinnekotireissu meni hyvin! Päivä oli kylläkin uuvuttava meille kaikille, sillä neljä tuntia on pitkä aika kuluttaa vieraassa ympäristössä kahden pienen kanssa. Lounasta syötiin Rinnekodin kuppilassa ja päiväuniaikakin meni osittain ohi, mutta onneksi  autossa sai nukkua sitten paluumatkalla. 

Huomenna vielä yksi lääkärikäynti apuvälinehankintojen tiimoilta ja sitten tää sekosekoviikko alkaa rauhoittumaan. Kovasti on taas ollut hulinaa. Tänään tuli mietittyä, että miten mä jossainvaiheessa pystyn tehdä taas täyspäiväisesti töitäkin jos tää meininki jatkuu. Näiden työasioiden suhteen muutenkin vähän huolenaiheita. No, aika näyttää. 

Tänään tuli ihan selkeä uusi sana muuten pimulta. "Pyyrä" nätisti sorahtaen. Harjoiteltiin siis myös pyörän selässä istumista..

:)

Eipä muuta tänään. Hyvä päivä oli tämä.