Kipunointia
11.15
Eilen sen ymmärsin. Olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa oma epäsosialisuuteni kostautuu omille lapsilleni. Olen viettänyt 5 vuotta kotona, ja puistossa yksin lasten kanssa vietetyt tunnit mahtuvat ihan rehellisesti yhden käden sormiin. Mä en ole puistoäiti. En varsinkaan tämän katraan kanssa, josta jokainen vaatii täyden huomionsa tilanteessa kuin tilanteessa. Usein ihan kadehdin äitejä yhden tai vaikkapa kahdenkin lapsen kanssa, sillä mun tilanne on vaan aina ollut niin eri. Ihan alusta asti– jopa sen yhdenkin lapsen kanssa.
Tiedän että mun lasteni on hyvä olla kotona ja he viettävät paljon aikaa esimerkiksi serkkujensa kanssa, mutta tiedän myös sen, että pikkuhiljaa niitä kavereita pitäisi löytyä myös lähipiirin ulkopuolelta. Varsinkin tuo meidän keskimmäinen selvästi kaipaa jo supersankari-leikkejä poikaporukassa. Se sattuu minuun. Koen huonoa omaatuntoa siitä. Naapuristakaan ei taida oikein vielä ikätovereita löytyä? Kaikki himpun verran vanhempia.
Kerho. Heti maanantaina tulen soittamaan ja kyselemään pojalle paikkaa. Tämäkin asia on valjennut meille vanhemmille pikkuhiljaa vasta nyt kesän aikana. Piippiksen kanssa tilanne ei ole niin simppeli ja asiaa tulee selvitellä. Hän kun todennäköisesti tulee tarvitsemaan avustajaa myös sinne. Onko se edes mahdollistakaan? Vertaiset jelppiä! :)
Kaikista pienin viihtyy vielä ihan vaan äiskän kanssa ja se ehkä vähän tuo lohtua tässä tilanteessa.
Tänään vietämme PikkuW:n synttäreitä perhepiirissä. Onneksi poika ei varmasti tunne nyt niin vahvasti kuin mitä äitinsä tuntee. On kesä ja on loma. Meidän perheellä lomat on vietetty, mutta W:n juhlista puuttuu paljon hänelle rakkaita ihmisiä. Me aikuiset sen tietenkin ymmärrämme, mutta lapsillemme joudumme asioita selittelemään. Koska kysyvät. Ja varsinkin tuo meidän päivänsankari on tehnyt niin, sillä näitä kemuja on jo puolisen vuotta odoteltu. Reippaasti katsottu sivusta, kun tytöt juhlivat omansa ennen häntä. Meidän ipanoiden syntymäpäiviä juhlitaan kuukauden välein ja vieläpä kesä-aikaan. Näissä viimeisissä juhlissa tuntuu aina olevan pieni vieraskato. Nyt kaivataan siis niitä ikätovereita. Moni äiti ja isi ehkä tietää mitä tarkoitan?
Nää on niitä mun äitiyteni vaikeimpia hetkiä. Kun koen itse tehneeni jotain väärin. Aamulla mun viereeni kömpivät onnelliset lapset, mutta päivän mittaan se sydänalaa riipivä tunne hiipii sisimpään. Kun pieni poika jää etuovelle tuijottamaan muutaman vuoden vanhempia naapurinpoikia, joiden perään selvästi haikailee. Ovathan serkkupojatkin vanhempia mutta silti leikkivät hänen kanssaan. W:n on vaikea ymmärtää miksi ei saa liittyä naapuruston jengiin.
Miksi mä en ole ollut rohkeampi?
Olen elänyt viimeiset vuodet tässä omassa kuplassani ja näin on ollut hyvä. Jopa väittäisin, että näin on ollut hyvä meille kaikille. Nyt ehkä kuitenkin on tässävaiheessa jo aika myöntää, että on tullut aika jonkinsortin muutokselle. Olen itse aikanaan ollut vuoden päiväkodissa, jonka jälkeen siirryin seurakunnan kerhoon ennen koulutaivalta. Oma ajatusmaailmani on äitiyteni varrella ollut se, että niin kauan kun lapset saavat olla kotona, on tilanne ihan hyvä. Nyt vaikeroin. Tunnen ristiriitaisia tunteita.
Hitokseen vaikea laji tämä äitiys! Varsinkin tällaiselle nössölle ja yliherkälle äidille.
Jos ahkerammin treffaisin muita perheitä, kokisin varmasti ihan toisenlaista tasapainoa siinä mitä näihin asioihin tulee. Tyypit viihtyvät keskenään, mutta vaikka meillä on ihan hyvä näin niin lapset silminnähden kaipaavat aika-ajoin jo jotain muutakin. Mun on siis pakko uskaltaa irrottaa ote tästä tämänhetkisestä.
Olipas tämä nyt sekava teksti. Ehkä joku kuitenkin sai ajatuksesta kiinni?
Harmi kun ei voi stopata. Nyt jos koska sen tekisin. Vaikka raukkaparat joutuvatkin kotona äidin kanssa aikaansa viettämään, niin siitäkin huolimatta heitä katsoessani koen ainakin jossain onnistuneeni. Olkoon tuo herkkyys ja tunteellisuus heissä aina. Ne suukot ja rutistukset. Tänäänkin olen saanut useasti kuulla, kuinka "minä rrrrakastan äitiä" tai "äiti syliin!". Siis saanko stopata?
Vaikeita juttuja. Ainakin mulle.
Mutta nyt piirakkaa leipomaan! Tästä tulee varmasti oikein kiva päivä, vaikka äiti vähän melankolisella tuulella näin aamusta onkin. PikkuW:n juhliin saapuu tänään kuitenkin hyvin monta rakasta ihmistä ja poika varmasti nauttii päivästänsä. Äiti vaan miettii liikaa.
Mukavaa viikonloppua kaikille!
7 kommenttia
Hei,
VastaaPoistaTyttärellesi päivähoidon voi saada kuntouttavana päivähoitona, käsittääkseni vaikka muutamaksi tunniksi päivässä vaikka olet kotona. Vaatii lääkärinlausunnon. Kysäseppä kuntasi vammaishuollosta.
Meillä tyttö meni 1,5 vuotiaana normipäiväkotiin pienryhmään. Silloin päiväkotiin tuli yksi ylimääräinen ryhmäavustaja (ei siis henkkoht). Hyvin pärjäs ja oli koko päiväkodin lellikki :)
Kiitos! Selvittelemme asiaa :)
VastaaPoistaVoi tuttuja tunteita!Meillä syrjässä asuminen aiheuttanut sen että pojalla ek ole ollut kavereita ennen kun laitettiin kuntouttavaan päiväkotiin 4vuotiaana..silloinki teki vanhemmille vaikeaa..Mutta hyvin meni ja teki pojalle niin hyvää.Varmasti ihan hyviä lapsia tulee vaikka ei niin ole kavereita ollu!😙
VastaaPoistaMeillä A aloitti kuntouttavan päivähoidon reilu 2v:nä, 10 päivää kuukaudessa ja 3 tuntia päivässä. Pääsi pieneen ryhmään ja pärjäsi tosi hyvin :) (Sattuneista syistä tätä riemua ei kestänyt kuin n. 3 kk)
VastaaPoistaNyt syksyllä aloitellaan taas uudestaan kuntouttava päivähoito, ensin pienemmillä viikkotunneilla ja siitä pikkuhiljaa pidennetään, kun neiti jaksaa ja pysyy terveenä :) Kokopäiväistä kuntouttavaa päivähoitoa sekä ryhmäavustajaa on suositeltu kuntoutussuunnitelmassa, saas nähdä miten käy tuon avustajan suhteen..
Ensimmäiset hoitopäivät silloin aiemmin oli kyllä äidille tosi vaikeita! Kolme tuntia voi joskus olla pitkä aika... mutta kun näki, että kaikki sujui hyvin, alkoi helpottaa ja oppi käyttämään tuon ajan hyödyksi eikä vain tuijottanut kelloa :)
Isoveli aikanaan aloitti srk kerhon vajaa 4v:nä, muistaakseni oli aamupäivän kaksi kertaa viikossa, eskari alkoi sitten päiväkodissa. Itselle jäi srk kerhoista ihan hyvä kokemus :)
Tämä se oli kuin suoraan minun ajatuksista kasattu teksti! Olen niin usein kipuillut sen tunteen kanssa että koen tekeväni lapselleni hallaa pitämällä hänet kotona. Että en tarjoa tarpeeksi mahdollisuuksia ja tilaisuuksia tyttärelleni verkostoitua sekä luoda ystävyyssuhteita. Ihan jo pelkästään koulun aloitusta ajatellen. Kunpa en tuntisi sitä lamaannuttavaa ja sydäntäsärkevää kuristava tunnetta sydämessä samalla kun minun tulisi tukea niin rakkaan lapsen itsenäistymistä! Komppaan siis aivan täysin yliherkän äidin katkeransuloista osaa. Mutta samalla tuntuu sanoin kuvaamattonan hyvälle kuulla että on myös muita jotka joutuvat kamppailemaan sekä tasapainoilemaan samojen tuhannen vaikeiden asioiden kanssa ;) ! Kieltäydyn vielä edes ajattelemasta meidän erityisen ihanan pienemmän tyttösen jalkautumista päiväkotien ja kerhojen maailmaan. En tykkää.
VastaaPoistaMeillä kun on neljä poikaa, suht saman ikäisiä, niin leikkikaverit on löytynyt omasta taloudesta. En ole koskaan joutunut pohtimaan sitä, että pitäisikö pojille löytää leikkikavereita jostain? Mutta varmasti mietintä on aiheellista, jos lapsi osoittaa selvästi kiinostusta leikkimään jo perheen ulkopuolisten lasten kanssa. Harrastusten parista löytyy muuten kivasti samanikäisiä kavereita, oletteko ajatelleet pojalle vaikka jotain harrastusta? ja meille voi tulla aina leikkimään 😊
VastaaPoistaHei, pakko kommentoida asiaa :) Olen ehdottomasti kerhon kannattaja. Koti on paras paras paikka lapselle, mutta minun mielestä asiaa ei pidä ajatella niin että pärjätäänkö ilman/tarvitseeko lapsi kerhoa vaan ajatella sitä mitä kaikkea kerho antaa lapselle/perheelle. Minun tyttöni aloitti alotti kerhon 2-vuotiaana juuri pikkusiskon synnyttyä. Kerran viikossa kaksi tuntia. Voi mitkä mahtavat kaksi tuntia ne olikaan. Tyttö sai kaksi tuntia omaa aikaa ilman vauvaa ja leikkien keskeytyksiä, leikkikavereita, uusia virikkeitä jne.. Kahden tunnin ajan toinen lapseni sai minun jakamattoman huomion. Eikä kyse ole siitä etteikö me oltaisi pärjätty kotona. Pärjäähän sitä kotona vaikka ikuisesti, mutta mitä kaikkea kerho onkaan antanut meille enemmän. En minä osaa kotona järjestää yhtä makeita askartelu- ja jumppahetkiä. En minä osaa uppotua leikkiin niin kuin toinen taapero. Ja se lapsen onni kun hänellä on joku ikioma juttu, mistä hän saa kertoa perheelleen kerran viikossa. Se onnellinen ilme kun hän juoksee äitin syliin kerhon jälkeen, ah! Minulla on kolme sisarusta ja olen ollut kotona kuusi vuotiaaksi. Äitini sanoo aina, että kyllä me pärjättiin kun teistä oli toisillenne seuraa. Kyllä, nimenomaan PÄRJÄTTIIN eikä osattu silloin muuta kaivata. MUTTA väistämättä nyt ajattelen mitä kaikkea se olisikaan voinut elämäämme tuoda, jos oltaisiin käyty kerhossa tai harrastuksissa. Olisimmeko sosiaalisempia, olisimmeko oppineet harrastamaan jotain aikuiseksi asti, olisimmeko oppineet kädentaitoja, olisiko koulun aloitus sujunut paremmin...
VastaaPoistaEn voi kuvitella, että kerhossa olisi mitään huonoja puolia. Ja uskon että hyvät puolet hakkaa mennen tullen huonot. Äitikin on saanut uusia kavereita kerhon kautta.. Nyt syksyllä meidän kolme vuotias menee kerhoon hymy huulilla kaksi kertaa viikossa, 2,5h kerrallaan. Sitä odottaa itse kerholainen, ja äiti ja yksi vuotias odottaa että pääsee siksi aikaa viettämään omaa aikaa ja temppuradalle kiipeilemään :)