Minulta kysyttiin viimeviikkoisen synnytyspostauksen jälkeen, että olenko koskaan kirjoittanut imetyksestä? Olen mä varmasti aihetta sivunnut useastikin täällä blogin puolella, mutta kokonaista postausta en todennäköisesti ole aiheelle omistanut. Tänään voisinkin siis kertoa siitä, miten "tissuttelut" kolmen vauvan kanssa ovat aikanaan edenneet.

  Pirpana yllätti syntyessään Kättärin hoitohenkilökunnan ( ja tietenkin myös meidät), olemalla superimijä heti ensimmäisistä minuuteistaan alkaen. Tämä ei ole ds-vauvoille kovinkaan tyypillistä ja näin jälkeenpäin olenkin tajunnut, kuinka onnekas sain olla tämän(kin) asian suhteen. Sain pitää vauvaa rinnallani (kirjaimellisesti) heti ensitreffeistä asti ja täysimetystä kestikin sitten vähän päälle 7 kk, kunnes mun omat hormonit tekivät tepposet ja saivat maidon maistumaan liian pahalle. Odotin tuolloin siis jo PikkuW:tä ja imetys loppuikin sitten kuin seinään. Siihen asti ei ollut mikään muu kelvannut neidille - ei edes pullo. Tavallaan siis imetyksen loppuminen oli jo tuossa vaiheessa helpotuskin mulle ja sain öisin paremmin nukutuksi, yösyöttöjen vähentyessä.

PikkuW:n kanssa homma takkuili heti alusta asti. Poika pääsi vasta 2 tuntia syntymänsä jälkeen ensimmäistä kertaa rinnalle ja kuntoni heikentyessä imetyshommat jäivätkin sitten vuorokaudeksi kokonaan tulevaan. Poika sai lisämaitoa ja tykkääntyi siihen heti alusta-asti kovasti. Tissutteluyritykset olivat yhtä taistelemista ja aina mulle jäi sellainen olo, että "jättiläispoitsu" jäi nälkäiseksi vaikka kuinka yritin pumpata ja saada maitoa herumaan enemmän.  En tiedä sitten oliko kyse siitä vai jostain muusta, mutta 4-5 kk:n kohdalla päätin kuitenkin luovuttaa ja poika jatkoi eloansa tyytyväisenä. Vaikka minusta tietysti tuntui hetkenaikaa pahalta koska jouduin lopullisen päätöksen itse tekemään, helpotti olo nopsaa kun huomasin että me kaikkihan voidaan ihan mainiosti vaikka imetystaival päättyikin.

No sitten tämä kolmas ja viimeisin stoori. Tuon reissun olisin suonut kestävän hieman pidempään kuin mitä se loppujenlopuksi kestikään. Jäihän se kuitenkin viimeiseksi ja ihan rehellisesti, minä kaipaan vauvantuoksuisista kuukausista tosi kovasti imetysaikaa! Aika kultaa muistot ja ikävät fiilikset tuppaavat jäädä unholaan. Näinhän se on. PikkuH söi rintaa 4,5 kk, jonka jälkeen homma lopahti hyvin pitkälti samoista syistä kun keskimmäisenkin kanssa. Kun hoidettavana on kolme pientä, ei energiataso riitä ylimääräiseen taistoon. Se on harmillista mutta minun kohdallani niin täydellisen totta. Korvikkeen kanssa homma vaan toimi paremmin.

Jälleen kerran toteankin siis, että onneksi tuo perheen infektioherkin (jos lääkäreihin on uskominen) jatkoi täysimetystä pisimpään. Kaikki ovat pysyneet kovin terveinä (kop kop), mutta toisaalta meidän perheessä ei vielä olla aloitettu päiväkotitaivalta eli altistus pöpöille on ollut vähäistä. Pahin lienee vasta edessä ja sitä tässä nyt innolla sitten odotellaan..

Kaikki ovat kasvaneet hyvin (toki Piippis omilla käyrillään niinkun ds-ipanoille on tyypillistä) ja keskimmäinen vieläpä yläkäyrillä. Läheisyyden puutettakaan meidän lapset eivät varmasti ole joutuneet kokemaan. En ole siis tähän päivään mennessäkään saanut syytä "piiskata" itseäni siitä, että tavallaan luovutin. Voiko niin sanoa edes?

Jokainen imetystarina on omanlaisensa sekä omanpituisensa. Olisi kiva kuulla lukijoiden tarinoita myös tämän aiheen ympäriltä ;)