Olen viime aikoina useaan otteeseen raottanut täällä blogissa omaa väsähtämistäni. Tämä olkoon viimeinen postaus toistaiseksi, jossa tuskailen julkisesti. Se kun ei tee mullekaan hyvää nyt. Ja sitäpaitsi minä muuten voin jo paljon paremmin monestakin syystä.

Availlaan nyt kuitenkin hieman näitä juttuja.

Meidän kotiin on ensimmäistä kertaa vanhemmuuden taipaleella rantautunut ihan rehellinen uhmaikä. Todella raskas ja vaikea sellainen. Tätä kirjoitellessa kello on 15.00 ja olemme tähän mennessä saaneet kuunnella jo kahden tunnin verran kuopuksen karjumista. Autossa kaupasta lähtiessämme sekä puistoreissulla aamupäivällä. Kaksi muuta takapenkkiläistä meinaa myös väsähtää näihin tilanteisiin ja tänäänkin kädet korvilla matkasivat Prismasta kotiin.

Puistoreissua jatkoin kahden kanssa itsekseni ja isi lähti pienimmän kanssa kotiin rauhoittumaan. Kävelimmekin pitkän matkan Sipooseen ja sain itse myös samalla vähän relata ;) Isi tuli PikkuH:n kanssa autolla hetkenpäästä puistoon ja tyttö oli kuin uudestisyntynyt. Tutustuin puistossa toiseen uhmiksen äitiin, ja häntäkin hymyilytti kun olin juuri kertonut meidän episodistamme ja porteista kirmasikin liukumäkeen aurinkoinen sekä onnellinen pikkutyttö.

"Ai tääkö se teidän kiukuttelija muka on?!"

;)

Siirtymätilanteet. Ne eivät mahtuisi tällähetkellä pienen tytön tohinoihin ollenkaan. Rattaissa ei istuta. Turvaistuimessa ei istuta.  Mieluummin karjutaan paikallaan tuntitolkulla. Ja miten noin pienestä suloisesta ihmisestä voikaan herranjestas sentään lähteä niin lujaa ja niin kamalaa soundia?! Tuskallisinta näissä hetkissä on se, että mikään muu kun aika ei ihan oikeasti auta. Ja sitä aikaa tarvitaan paljon, sillä tuosta pikkupimusta löytyy rutkasti temperamenttia, joka näissä tilanteissa ei ole eduksi alkuunkaan. Onneksemme nämä uhmispuuskat rajoittuvat tällähetkellä vain muutamaan kertaan päivässä. Kuluneet 5 päivää on selvitty yksillä hepuleilla, mutta tänään valitettavasti se ei riittänyt.

Kohtauksia edeltävä sekä niiden jälkeinen aika on oikein hyvää tuon pienen tytön kanssa. Perjantainen metsäreissu oli parasta laatuaan piristämään koko perheen fiiliksiä, ja nautiskelimme suunnattomasti lämpimästä loppukesän auringosta sekä metsän ihanuuksista. Kantterellejakin löytyi! Muutaman kymmenen metrin päästä meidän kodista?!

Kuollut tikka aiheutti ihmetystä ja paaaljon kysymyksiä. On ihan mahtavaa, että nää ipanat liikkuu niin reippaasti luonnossa–ihan jokainen. Siitä ollaan H:n kanssa todella onnellisia.

Meidän lapset eivät ole kärsineet koliikeista ja väittäisin jopa, että helpolla olemme vauva- sekä uhmisvuosista selvinneet tähän asti. Nyt kuopus koettelee kahden muunkin edestä ja tämä on vaan kestettävä toivoen, että uhmaikä jää mahdollisimman lyhytkestoiseksi.

Todella ristiriitaista. Niin tuhannen ihana ja suloinen, mutta kiukkupuuskissaan maailman väsyttävin. Rankkaa tuo kasvaminen on ja sitä on välillä musertavaa vierestä katsoa. Yhdessä me kuitenkin tarvotaan läpi tämän taiston ja lohdutellaan toisiamme tarpeen vaatiessa. Vaikka tämä aika nyt koettelee, saamme kuitenkin paljon nautiskella myös tuon tytön toisesta, huomattavasti suloisemmasta puolesta. Silloin kun autossa ei karjuta, niin siellä lauleskellaan hyväntuulisesti. Kotona lauleskellaan. Sängyssä lauleskellaan. Hellyyspuuskan hetkellä suukotellaan spontaanisti kaikki perheenjäsenet läpi–useaan otteeseen.

Iloa, onnea ja surua. Isosti.

Valkosipulifestareille lähdimme lauantaina suosiolla nelisteen ja veimme heti alkuunsa kiukuttelun aloittaneen pikkumimmin mummolaan lepäilemään. Tai itseasiassa hän säntäsi autosta ihan omatoimisesti mummolan rappuset ylös, isovanhempien luokse turvaan. Tämä oli hyvä ratkaisu ja näinollen me neljä saimme nautiskella markkinahumusta ilman hermojen kiristystä. Isin hermot ovat onneksi rautaa, mutta minä ja kaksi vanhinta lasta väsähdetään helpommin näissä kiukuttelutilanteissa. Sen myönnän.

Oma olotilani on kuitenkin tällähetkellä sangen hyvä. Siitä kiitos jokapäiväisen treenin (tosin näin viikonloppuisin vähän kevyemmin jumpaten), kehittyvän kunnon sekä helteisen viikonlopun. Laitan tähän loppuun varsin "pullantuoksuisen" kuvan eiliseltä, kun pääsin valtaamaan ajan kanssa oman keittiöni ja leivoin koko jengille omenapiirakkaa.  Onnenhetki!

Hiuspanta: Mirkka Metsola