Kun ensimmäinen lapseni aloitti eskarin kolme vuotta sitten, ryhdyin täysin uudella tavalla tarkkailemaan itseäni kasvattajana. Välillä itsekritiikki kasvoi sfääreihin ja syyttelyäkin aina aika-ajoin oli ilmoilla. "Ei hitto, mun lapset eivät vielä osaa kuoria perunaa tai käyttää saksia!"-tyyppisiä ajatuksia lähinnä - ei sen vakavampaa onneksi. Ja tähän väliin mainittakoon, että nämä tällaiset ajatukset puhkesivat oikeastaan kunnolla vasta keskimmäisen kohdalla. Piippiksen motoriikka ei vieläkään pelitä sillä tavalla, ettäkö näitä taitoja voitaisiin sataprossaisesti vaatiakaan.

Edelleenkään perunan kuoriminen ei ole se helpoin asia maailmassa kenellekään ipanoista, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa tämäkin taito alkaa karttumaan..  

Olen aika "lepsu" vanhempi sekä kasvattaja mutta vaikka herkästi joustan periaatteistani, on muutama asia joihin tarraan kasvatuksellisessa mielessä ehdottomasti:

* Kiroilu. 

Vaikka sukujuureni ulottuvat hyvin vahvasti Etelä-Pohjanmaan seudulle, lapsukaisiltani en salli  "leviää kiroolua mihinään nimes!". Itseltäni nyt vähän turhan usein lipsahtaa kirosana jos seuraavakin, mutta onneksi toinen meistä vanhemmista on tässäkin asiassa maltillisempi. Ja meidän perheen sääntöjen mukaan aikuisilta saa välillä lipsahtaa, mutta lapsen suuhun ei rumat sanat missään tilanteessa sovi (myönnän ristiriidan tässä asiassa). Viime aikoina olen huomannut keskimmäisen kohdalla, että pientä kokeilua on selkeästi ilmoilla. Toistaiseksi suusta on livahtanut vaan lähinnä se "P****" pariin otteeseen, mutta joka kerta asiasta on keskusteltu tiukkasanaisesti. Katumus on aina vahvasti läsnä. Joskus niinkin isosti, että koen asiasta jo vähän huonoa omaatuntoa. Sanojahan ne vain ovat. 

Mutta niin, hyvin pärjäävät siis toistaiseksi tällä saralla. Teinivuosia odotellessa..

Mun korvaani särähti yksi päivä jo se, kun Piippis tokaisi isällensä että "Täällä on pirun kylmä, pistä se ovi kiinni!". Ja siis nythän tuo naurattaa. Se oli aikasta koominen tilanne taas kaikenkaikkiaan. Ja näitä tilanteitahan riittää - siis että pitäisi pysyä vakavana vaikka naurattaa ihan.. no.. pirusti.

*Pelaamisen rajaaminen

Niin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut useasti tuntea olevani maailman kamalin mutsi, kun olen mennyt patistamaan poitsun pois koneen tai puhelimen ääreltä muihin hommiin. Uusi pestini lastensuojelun puolella on kuitenkin availlut silmiä aika isosti tämän pelaamisaddiktion suhteen ja koen, että omallani on kaikki mahdollisuudet joutua samanlaiseen koukkuun kuin monella peliongelmaisella nuorella, jos en ajoissa puutu tähän asiaan. Selväähän se on, jos jäbä itse saisi päättää niin pelaisi yötä-päivää Fifaa! Ja mielellään tietysti isin kanssa. Isi onneksi on äiskän kanssa samoilla linjoilla siinä, mitä tulee tähän. Ja onneksi pojan elämässä on se ihan oikeakin jalkapallo! 

Tyttöjen suhteen Fifa ei luonnollisesti ole ongelma, mutta iPad on. Samat sävelet siis heidänkin kanssaan. Rajat on vedettävä. Ei auta.

*Siivoaminen

Meidän huushollissa äiti ei enää yksin nurkkia puunaile. Äiti on nimittäin ihan liian väsynyt sellaiseen. Kun siivoaminen aloitetaan, se tehdään lähestulkoon aina yhdessä. Homma startataan lelujen sekä vaatteiden lattialta keräämisellä (tässä Piippis on ihan haka). Pienin rakastaa pölyjen pyyhkimistä sekä pyykkien ripustamista, mutta keskimmäiselle ei nyt varsinaisesti ole sellaista lempparihommaa vielä löytynyt, heh. Äiti siis toimii edelleen osittain työnohjaajana ja jakelee hommat, joita sitten vastahakoisesti noudatetaan. Siisti koti, hyväntuulinen äiti. Win win tilanne siis kaikille. Ja yllätyksekseni olen huomannut että kun yhdessä tehdään, siistiytyy koti vähän niin kuin puolihuomaamatta. Ja nopeasti. 

*Kiusaaminen

Viimeinen vaan ei vähäisin. Kun katselen omiani ja sitä, miten toisia ihmisiä kohtelevat, koen edes yhdessä asiassa onnistuneeni ihan hirmu hyvin. Mulla on tosi herkät ja empaattiset ipanat -  ja kyllä väitän että pystyisin myöntämään senkin jos näin ei olisi. Isältänsä varmasti nuo parhaat puolet perineet, sillä hän jos kuka on rauhallisuuden multihuipentuma. Ja kovin kilttikin.

Huomaan että ekaluokkalaiseni tarttuu lujasti epäkohtiin omassa koulussansa, ja kovin avoimesti meidän vanhempien kanssa asioista juttelee täällä kotona. Hän on itsekin saanut tuta näitä ikäviä tilanteita ja minä leijonaemona sitten tietysti heti niihin tarttunut - joko opettajan tai suoraan toisten lasten vanhempien kautta. 

Nollatoleranssi kiusaamiselle siispä. Jokaista ihmistä tulee arvostaa sekä kunnioittaa, ja heikomman puolelle on aina asetuttava. Tämän voi kyllä lapsellekin opettaa.

Joskus mietin, että reagoinko liian herkästi. Mä itse näen tämän kiusaamisasian vaan niin jäätävän isona ongelmana, että on mielestäni jopa kohtuutonta vaatia että koulussa henkilökunta pystyisi pistämään stopin valtakunnallisesti näin suurelle ongelmalle. Kyllä meillä vanhemmilla on tässä asiassa suurin rooli ja tärkeää on, että rehellisesti toistemme kanssa asioista keskustelemme sekä epäkohtiin tartumme. Kiitollinen saan olla siitä, että mun poikani kaveripiirissä on ihan mahtavia äitejä ja isejä, joiden kanssa voidaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Se on meidän lapsillemme suuri etuoikeus. Toivoisin että kaikilla tilanne olisi samanlainen. Ja ennenkaikkea toivoisin, että tämä viimepäivien aikana lööpeissä ollut superhuippuihanajatärkein video tavoittaisi Suomen jokaisen koululaisen. Pienikin tasaisin väliajoin ajoittuva ivailu voi aiheuttaa herkälle lapselle elinikäiset haavat. Toiselle itsetunnon pilareiden rakentaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin toiselle. Se vaan on niin. Väitän tietäväni mistä nyt saarnaan. 

Ja loppuun vielä yksi rehellinen tunnustus. On nimittäin yksi asia, jossa koen kasvattajana olevani vielä kisälli. Sokeria meidän perheessä syödään edelleen liikaa. Tavoitteena saada toteutettua 1 tai 2 herkkupäivää viikkoon, mutta vielä ollaan rehellisesti sanottuna jokusen matkan päässä siitä. Suun terveydestä pitävät huolen Herra Hakkaraiset sekä muut xylitol-tuotteet, mutta sokerikoukku onkin sitten jo vähän toinen asia -se lienee meillä koko perheen ongelma. Ei me nyt kourakaupalla sokrua vedetä, mutta päivittäin jotain pientä kuitenkin. Rajan olen vetänyt kuitenkin siihen, että jos ei oikea ruoka maistu niin sitten ei herkkujakaan saa.

Irtokarkit. Mokomat! Tässä otos parin viikon takaa, kun piipahdimme viikonloppuostoksilla Jäken Prismassa. Piippis syö vaan Pätkiksiä. Se joogaa näissä hyllyväliköissä.

Onnen hetkessä voi aistia.

Kuluneiden päivien aikana on oma niin henkinen kuin fyysinenkin jaksaminen ollut koetuksella. Aloitinpas nimittäin maanantaina harjoittelun hyvin erilaisessa työpaikassa, kuin missä olen tottunut aikaisemmin työskentelemään. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikkö antaa mulle paljon, ja olen super onnellinen siitä että saan juurikin tuossa paikassa tämän harkan suorittaa. Olin niin intoa täynnä kun maanantaina paikanpäälle marssin, etten ymmärtänyt edes jännittää ollenkaan. Tai sitten ehkä olen vain rohkaistunut ripauksen kuluneen vuoden varrella. Olisipas hienoa!

 Uuden harjoittelupaikan tiimoilta kolikolla on kuitenkin tässäkin tapauksessa kääntöpuolensa, ja kaikista voimakkaimmin sen saa valitettavasti tuntea nahoissaan avioliittomme toinen asianosainen. Työpaikalla olen vahvasti läsnä, blokaten osan ei-siinähetkessä-toivotuista- tunteistani jonnekin hyvin syvälle sisuksiini, mutta kotona nuo tunteet sitten purkautuvat. Yllättävää kyllä, sain tänään tuon myönnettyä ääneenkin kun H kysyi multa, että : "Mikä ihme sua nyt harmittaa koko ajan?". Tajusin siinä hetkessä, että koen kaiken kokemani ja näkemäni nyt aika isosti. Ja siis eihän tämä missään nimessä mitään uutta ole mulle, mutta asiakaskunta työpaikalla on tällä kertaa jollain tasolla entistäkin lähempänä omaa maailmaani ja se tekee tästä näin alkuun kovin tunteellista..

Haastavinta tällä viikolla on ollut totutella jälleen kerran uuden talon tavoille. Tänään oli ilo kuitenkin huomata, että pikkuhiljaa homma alkaa hahmottumaan ja olen varma siitä, että ensi viikolla osaan jo toimia huomattavasti tehokkaammin - samalla kokien odotettuja onnistumisen tunteita enemmän. Ehkä vaadin nyt itseltäni liikoja vaikka ihan hulluahan se on tässä vaiheessa!

Kotiin päästyäni hommat jatkuvat (H:n iltavuoroviikko) ja rauhoittua en ole saanut edes ipanoiden uinahdettua - koulutehtäviä on ollut kourallinen! Ilokseni saanen kuitenkin todeta, että kurssit on nyt suoritettu läpi hyväksytysti ja jatkossa saankin vain ja ainoastaan keskittyä oppimiseeni kentällä. Oma jaksamiseni on nyt myös prioriteettien kärkijoukoissa. Yöunet olen yrittänyt venyttää mahdollisimman pitkiksi ja parin viimeisen päivän aikana se on tuntunutkin jo positiivisena olotilana kropassa. 

En ole vielä valmis ruotimaan harjoitteluun liittyviä tuntemuksiani tämän enempää, mutta sen aika varmasti vielä tulee.. Sen kuitenkin sanon että vaikka kuvittelin edes jotakuinkin tietäväni minne olen menossa, en oikeasti tiennyt juurikaan.. Kontrasti aikaisempaan on merkittävä - siis jos vertaa muistisairaiden maailmaa kehitysvammaisten vastaavaan. 

No mutta, palataan hetkeksi kuluneen viikon muihin tunnelmiin! Piipahdettiin sunnuntaina Suomen tivolissa hurvittelemassa kesän viimeisissä vekottimissa ja tässäpä muutama tunnelmakuva sieltä. Oli super kivaa ja lempeä syyssää helli koko Keravaa jälleen!

Tämä on ollut huvipuistoilun osalta hyvin poikkeuksellinen kesä meidän perheelle, sillä olemmekin kolunneet yhden jos toisenkin kesänviettopaikan läpi.Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta ensi kesälle on luvassa sitten jotain ihan muuta ja tällainen meininki ei sovi plompuukille sitten enää.

Tänään sähköpostiini tupsahti esikoisemme koulukuva iik! Missähän vaiheessa hän kasvoi noin isoksi ihanaksi tytöntylleröksi, kysyn vaan?!

Onpahan ollut viikko, täynnä yllätyksiä jos jonkinlaisia. Kerrottakoon vielä tähän loppuun, että teimme aika jännittävän lupauksen H:n kanssa ja näillä näkymin tulemme piakkoin näyttäytymään telkkarissa suorassa lähetyksessä. Voi jopa olla, että ylläolevassa kuvassa näkyvä söpöliini näyttäytyy siellä meidän kanssamme. Palaillaan tähän vielä myöhemmin, jos kaikki etenee alustavien suunnitelmien mukaisesti.

Tämä postaus oli taas sitä perinteistä sikinsokinsieltätäältä-sarjaa. Tämänhetkiseltä olotilaltani en kyllä muuta osannut odottaakaan. Perjantai, olet tervetullut. 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Se on kuulkaas huikea fiilis, kun alkusyksyn sumuisessa aamussa kehoon ja mieleen leviää sängystä ylösnoustessa kokonaisvaltainen sekä lämpöinen hyvänolontunne - on tosi helppoa herätä ja jatkaa kohti uutta päivää. Vetäistä lämpöinen uusi iso villapaita päälle, pujottaa uudet korvakorut korvaan ja vetäistä saappaat jalkaan. Lähteä ihmisten ilmoille. Kotiintullessa litistyä osaksi ihmishampurilaista. Syleillä ja ottaa vastaan saamasi syleilyt.

Se tunne on sellainen, jota olet jo tovin odotellut alkaneen arjen jälkeen saapuvaksi ja jota luulit ehkä vielä joutuvasi hetken odottelemaankin. 

Vaikka uutta ajanjaksoamme vähän jännitinkin, on se yllätyksekseni tuonut mukanansa rutkasti hyviä juttuja - tai sitten opin vain tiirailemaan sitä uutta arkea uudenlaisten linssien läpi.
"Mehän pärjätään hienosti, päivä kerrallaan!"

Eskarilaisen yhtäkkiset rakkauspuuskat vanhempia kohtaan ovat saaneet hetkellisesti jopa häkeltymään. Häkeltymään siksi, koska nämä suukottelu/halitteluhetket ovat hyvin merkittävästi lisääntyneet kuluneen kuukauden aikana - ja se on luonnollisesti ihanaa! Esikoinen rutistaa syliinsä entistäkin lujemmin ja kuopus imee itseensä hellyyttä roppakaupalla päivittäin. Koen olevani hyvin hyvin onnekas kaiken tämän rakkauden keskellä!

Myönnettävä se kai on, muutaman tunnin ero päivässä tekee hyvää sekä äiti (isi) -lapsi suhteelle ihan yhtälailla, kuin mitä se tekee parisuhteellekin.



Myös ammatillisessa mielessä tapahtui joskin yllättävä, mutta sitäkin rohkeampi ja jännittävämpi muutos liittyen tulevaan. Päätin uskaltaa hypätä kohti jotain aivan täysin uutta ja klikkasin osaamisalakseni päihde- sekä mielenterveystyön. Pähkäilin kahden vaiheilla hetken aikaa kunnes tajusin että jos en tätä nyt tee, en tule sitä koskaan tekemään. Jos tämä ei tunnu oikealta vuoden päästä, voin syventää opintojani lasten ja nuorten puolelle myöhemminkin.

Voi jestas että odotan tammikuuta saapuvaksi! Maanantaina alkaa viimeinen harjoitteluni kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä (myös sitä odotan kovasti), ja sen jälkeen olen perusopinnot handlannut. Aikamoista! Niin ne vaan asiat lutviutuu ja (hyvin yllättävätkin) roolit elämässä lisääntyy. 

Pirpana kipuaa aamutaksiin edelleen tyytyväisenä (puista lusikkaa heilutellen) ja äidin on helppo jättää neiti raudanlujien ammattilaisten haltuun. Viime aikojen uutisia selaillessani olen useasti ääneen todennut, kuinka onnellisia ja kiitollisia voimmekaan olla sympaattisista koulukuskeistamme sekä Piippiksen opettajasta ja avustajista. Olisi maailman kamalinta jättää oma lapsi sellaisen ihmisen haltuun, jonka kanssa omat (ja tietysti lapsen) kemiat eivät pelittäisi ollenkaan. Olen niin surullinen, että osa vertaisvanhemmista joutuu kokemaan täysin vastakkaisia tuntemuksia, kuin mitä me koemme. Jotain on tehtävä asialle.


Ettei nyt menisi liian hempeäksi tämä teksti niin todettava on myös se, että kaiken hyvän ja ihanan keskellä myös kipunoi aika-ajoin - joskus jopa lujasti. Sisarusten välinen kahinointi on selvästi lisääntynyt arjen alkaessa, mutta edelleen koen että elämme sopivassa balanssissa näiden suurten tunteiden keskellä. Kiukutaan ja suukotellaan. Leikitään yhdessä, kikatellaan, paiskotaan ovia ja mökötetään yksinään. Ihanan normaalia!

Masuvaivat häiritsevät edelleen koululaisen arkea aina silloin tällöin ja pidänkin neitokaista matalalla kynnyksellä yhä kotosalla, jos tarvetta siihen tulee - ja nyt kun se vielä on mahdollista. Suuri harppaus ollaan kyllä menty jo eteenpäinkin ja olemme hyvin toiveikkaita sen suhteen, että kaikista hankalin vaihe on nyt selätetty. Tasapaino lääkityksen kanssa alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan, jes!

Ja niin, kesän aikana viimeisinkin ipanoista oppi elämään vaipatonta arkea. Se on hieno (eikä todellakaan mikään itsestäänselvä) asia.

Rakkaimmat ihmiset voivat nyt hyvin ja siitä jos mistä tulee olla kiitollinen. Hetkeen en aio valittaa turhista. Kaikki on nyt mallillaan.

Toivottavasti siellä ruudun toisellakin puolella syksy on yllättänyt positiivisilla asioilla ja yllätyksillä! Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

(Kiitos rakas mummi kuvista! )

Viime aikoina olen törmännyt muutamaankin artikkeliin, jossa käsitellään vanhempien surun tuntemuksia erityislapsen vammaan/sairauteen liittyen. Onko oikein olla surullinen lapsen vamman vuoksi,  saatika voiko sitä ääneen tunnustaa? Nämä artikkelit ovatkin sitten saaneet minut ihan mietiskelemään ja pohdiskelemaan omia tuntemuksiani aiheeseen liittyen. 

Kun Piippis syntyi, toki suru oli hyvin vahvasti läsnä hetken aikaa. Ensin itki H ja omat hanat aukesivat kunnolla oikeastaan vasta siinä hetkessä, kun maito nousi ensimmäistä kertaa kohinalla rintoihin ja hormoonit tekivät tehtävänsä. Voimakasta surua tunsin vain parin päivän ajan, jonka jälkeen en voi enää jurikaan sanoa vauva- ja taaperoaikana synkkien tuntemusten kanssa painineeni. Ne tunteet hälvenivät nopeammin, kuin mitä osasin odottaa erityisen äitiyteni ensimmäisten tuntien aikana. Vauvani pieni, suloinen ulkomuoto sekä oikein onnistunut ds-vauvan alkutaival helpotti tilannetta huomattavasti ja taaperovuodetkin hurahtivat tosi leppoisasti.

Yksi ajatus meidän vauva-aikaa kuitenkin hieman varjosti ja siitä H:n kanssa yhdessä myös keskusteltiin. Muutama ystäväni sai samaan aikaan ensimmäisen vauvansa, ja muistan kuika meitä pelotti ajatus siitä, että nyt meidän lapsista ei tulekaan kavereita kun toinen on kehitysvammainen. Voi kun joku korkeampi voima olisi antanut meidän tuoreiden vanhempien vilkaista muutaman vuoden verran elämässä eteenpäin, niin olisimme tästäkin ikävästä fiiliksestä vapautuneet ja saaneet täysillä nauttia täydellisestä pienestä. Nämä seitsemänvuotiaat tytöt ovat tänä päivänä oikein hyviä ystäviä ja leikit ovat yhteiset aina, kun saman katon alla aikaa vietellään. Ylimääräinen kromosomi ei ole ystävyyden kehittymistä estänyt millään tasolla.

Omassa vanhemmuudessani olen heittäytynyt jokaisen tunteen vietäväksi - yhtälailla positiivisen kuin negatiivisenkin. Negatiivisista viboista mainitsisin nyt tässä elämänvaiheessa vaikkapas turhautumisen tunteen. Joskus vaan ketuttaa, kun asiat eivät suju sillä tempolla kuin mitä niiden toivoisi sujuvan. Tämä tunne on kyllä jokaisen perheenjäsenen kohdalla täysin sama - kromosomeista viis! Jumit (kävely loppuu yhtäkkiä ja neiti istahtaa maahan tai kaupassa ei suostu liikkumaan kun vaan väärään suuntaan) ovat myös sellainen turhake arjessa, joiden toivoisi jo jäävän historian havinaan. Onneksi ovat vähentyneet huomattavasti, mutta kyllä niitä vielä jonkin verran ilmenee.

Itse ehkä esittäisin kysymyksen enemmänkin niin, että saako vanhemmat olla surullisia, jos omalla lapsella on vaikkapa joku ei-toivottu luonteenpiirre tai muu "error" vanhempien mittapuulla? Jos lapsi vaikka käyttäytyy toisia ihmisiä kohtaan ilkeästi nolaten vanhempansa, vaikka kuinka yrittävät opettaa ja kasvattaa oikeaan suuntaan? Kai siitä saa surullinen ihan luvan kanssa olla? Vai? 

  

 Koemme, että DS on Piippiksen kohdalla enemmänkin ominaisuus kuin vaikkapa sairaus tai vamma. Surulle on tilaa yhtälailla kuin muillekin tuntemuksille. Sen myönnän, että kun Piippis on kasvanut ja lähtenyt kunnolla liikenteeseen ja muiden lasten pariin, olen muutamaan kertaan joutunut voimakastakin surua kokemaan ipanani puolesta. Näistähän nyt viime aikoina olen kirjoitellutkin paljon, joten en syvemmin siihen enää palaa. Tiivistettynä se menee jokseenkin niin, että olen hiton surullinen äiti, jos mun lastani ei hyväksytä sellaisena kuin hän on! 

Vastaus otsikon kysymykseen kuitenkin on, että kyllä joskus suren. Äitiys tekee joskus surulliseksi. Väsymys tekee surulliseksi. Jokaisen lapsen vuoksi olen joskus surullinen. 

Vaan heitänpä nyt vastapalloon kysymyksen, että onko oikein olla onnellinen, jos omalla lapsella on Downin oireyhtymä?  Minä nimittäin olen, ja joskus tuntuu väärältä sanoa se ääneen. Minä olen onnellinen omasta kolmikostani juuri tuollaisena kuin mitä se on. Se mitä toisillensa antavat, on kultaakin kalliimpaa. Minä olen onnellinen kaikesta saamastani. Olen onnellinen siitä, kuinka paljon Downin syndrooma on kasvattanut minua ja opettanut minulle. Koko meidän perheelle, lähipiirille, tutuille ja tuntemattomillekin. 

Ylimääräinen kromosomi myös säästää esikoiseni monelta elämän murheelta, vaikka hän aika normaalia elämää elääkin. Se pieni extra myös antaa hänelle paljon. Super kivoja terapiahetkiä tärkeiden ja rakkaiden terapeuttien kanssa. Pienen ja turvallisen luokan (8 lasta ja 4 aikuista) sekä lukuisia päivittäisiä ilon- ja onnentuntemuksia . Piippis on meidän vanhempien havaintojen mukaan hyvinkin onnellinen ipana, mutta haluan painottaa että aina näin ei ole. Joku toinen vertaisvanhempi voi kokea hyvin toisenlaisia tuntemuksia kuin minä - ja se on täysin luvallista. Kaikille tunteille täytyy antaa aikaa ja tilaa. Suru ei kumoa rakkautta.

Tällaista tänään. Hetkessä soljuvaa tajunnanvirtaa ilman etukäteen tehtyjä postaussuunnitelmia. Pahoittelut poukkoilusta sisällön suhteen. Haluan tähän samaan sekametelisoppaan vielä lisätä yhden mausteen kertomalla, että parin viikon takaiset suunnitelmat opintojeni suhteen meni hieman uusiksi ja ilmoitin tänään osaamisalakseni "päihde- ja mielenterveys" -puolen. Olen hyvin hyvin onnellinen tästä uskalluksesta. Ehkä palaan aiheeseen vielä myöhemmin. Tai siis palaan kyllä.

"Minulla on Downin syndrooma ja minulla on juustonaksuja!" 

- Piippis 7 vuotta

Vaikka on ihana kesä, se vuoden paras aika, on pieneen melankoliaan taipuvaisella naisella tapana pulahtaa aika-ajoin hieman syvempiin aallonpohjiin. Onneksi nuo pienet kahlaukset ovat hyvin lyhytkestoisia ja tätä kirjoitellessanikin naurattaa koira, joka sinnikkäästi yrittää tyrkyttää mulle haisevaa ja limaista Ikean pehmopalloa. 

Mutta tosiaan, näin juhlan (juhannus) jälkeen illat usein koettelevat minua. Olen hyvin hyvin tyytyväinen elämääni juuri nyt, mutta läheisten rakkaimmistakin rakkaimpien sairastelut vaikuttavat aika-ajoin myös mun omaan psyykkiseen hyvinvointiin. Se lienee ihan luonnollista ja onneksi melankoliasta huolimatta pyrin yleensä ajattelemaan positiivisesti asioista - se helpottaa suuresti näissä hetkissä. Vaikka pienen pelon kanssa joutuu elämään lähestulkoon koko ajan, siihen tunteeseen oppii ja kasvaa.  Olen karaistunut paljon kahdessakymmenessä vuodessa. 

Myös syksyllä alkava uusi arki saa polvet usein tutisemaan kauhusta. Mitenkähän ihmeessä tulemme selviämään arkiaamuista,kun se jo yhden eskarilaisen kanssa oli vaikeaa?

Jokaisella meistä on omat heikot kohtamme ja tärkeinta kai olisikin löytää keinot niiden ylitse pääsemiselle. Itse käytän näissä hetkissä apunani luontoa ja metsää. Tänäänkin mieli virkistyi huomattavasti kun pakkasin tytöt kaksosrattaisiin, kiinnitin kundille kypärän päähän,istutin pyörän satulaan ja lähdimme yhdessä aurinkoiselle kävelylenkille lähiseudulle. Perhoset lentelivät viereisellä niityllä ja ilma oli kesäisen lämpöinen. Melkeinpä hikinen. W:n kanssa harjoittelimme suojateillä pysähtymistä ja jätkä osaakin jo hienosti!

Toinen toimiva keino on heittää vanhat petivaatteet pesukoneeseen ja pujahtaa illalla nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Tämä toimii mulla aina. Tämän myös tein tänään.

Aampäivällä aloitin myös viikonloppuna juhlittavien synttäreiden järkkäilyt ja kun sain netin kautta tilattua ostokset sunnuntaiksi, keveni olo kummasti. Lauantaina herkut kannetaan puolestani ovelle - siis kuinka näppärää se onkaan?! Tämä on suuri palvelus minulta myös pienille, joiden ei nyt tarvitse lähteä meidän vanhempien kanssa kesäpäivää kaupan käytäville viettämään.

Lomapäivien bonus-piristäjänä toimii nyt myös tuo extempore kasvimaani, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä. Seuraamme lasten kanssa tilannetta päivittäin ja muksut saavat hoitaa kesäkurpitsojen sekä herneiden kastelun. Tein huvikseni pienen testin ja heitin siemenet pari viikkoa sitten multaan etupihan kukkapenkkiin. Ja kuinkas kävikään? Siemenet ryhtyivät kasvamaan vihanneksiksi. Olen nyt ehkä vähän hurahtanut, ja ensi kesäksi suunnittelenkin jo kovasti oman kasvihuoneen rakentamista. Tälle kesälle moinen taitaa jo olla myöhäistä? 

Iltaisin yritän suunnata ajatukset vain positiiviseen. Kiitän onnistuneesta kantasoluhoidosta ja mahdollisuudesta siihen. Kiitän isän onnistuineista operaatioista menneiden vuosien ajalta. Kiitän jokaisesta onnellisesta yhteisestä hetkestä rakkaiden läheisten kanssa. Kiitän anteeksipyynnöistä, halauksista ja hymyistä. Naurunräkätyksistä.

Olen kiitollinen siitä että saamme olla lähellä perheidemme jäseniä ja että näemme viikoittain.  Että isovanhemmat ovat lasten elämässä vahvasti läsnä.

Ja vaikka nyt välillä vähän normaalia enemmän huolettaakin niin tiedän, että selviämme tulevista haasteista. Se on selvää.  Selviämme eskarin alusta, selviän opiskeluistani, ekaluokkalaisemme selviää hienosti ja sairaudet selätämme. 

Hirmuisesti onnellisia asioita ympärilläni on. Olen kiitollinen niistä.

Ai niin mainitsinko jo kirjoittamisen? ;) Voi kuinka olo keveni kummasti tämänkin terapeuttisen höpinän vuoksi.

 Hei sinä naisista tärkein. Vietät tänään syntymäpäivääsi, ja minulla olisi sinulle muutama sananen sanottavana. 

Sinä olet kasvattanut minusta naisen. Sen lisäksi olet vieläpä muokannut tyttärestäsi turvallisen äidin omillensa. Olet opettanut meidän kolmelle pienelle paljon rakkaudesta. Ollut tukena ja turvana meille jokaiselle aina, kun sitä olemme olleet vailla. Kaikista huonoimpinakin hetkinä tuupannut tsemppaamaan - antanut syyn napata kiinni arjesta.

Kertonut minulle, kuinka leivotaan maailman parasta tiikerikakkua. Rientänyt apuun silloin kun väsymys on meinannut ottaa vallan. Siivonnut kotimme putipuhtaaksi. Mahdollistanut minulle ja H:lle tärkeitä hetkiä kaksin. Lohduttanut sydänsuruissa. Kehunut ja luottanut. Elvyttänyt mun viherkasvini - vuodesta toiseen.

Eilen Piippis tokaisi sinun pihakeinussasi

"Onko huomenna mummin syntymäpäivä?"

Kyllä on. Vaikka et sanallakaan ollut asiasta maininnut.

Äiti rakas. Et varmasti tiedäkään, kuinka kiitollisia sinulle olemme kaikesta mitä olet meille lapsille ja lapsenlapsille antanut yhdessä isän kanssa. Tyynessä sekä myrskyissäkin olette eteenpäin auttaneet jaksamaan. Puhaltaneet voimaa "pienokaisiinne".

Tänään on helppoa olla onnellinen siitä, että olet juurikin meidän oma kaunis äitimme.

Paljon onnea sinulle ikinuori! Olet suukkosi ansainnut.

<3

Viime aikoina olen sen tajunnut, ettei väsymyksen kanssa kannata juurikaan pelleillä. Viimeisimmän muistutuksen asiasta sain maanantaina, jolloin aika-ajoin kiusaavat sydämen rytmihäiriöt palasivat mukaan arkeeni tosi voimakkaina. 

Juhannuksena yöunet jäivät luonnollisesti normaalia lyhyemmiksi ja väsymys tuntui sunnuntai-iltana voimakkaana. Menin hyvissä ajoin nukkumaan, mutta koko yön heräilin tasaisin väliajoin, enkä heti saanut uudestaan unenpäästä kiinni. Jännitin aamulla edessä häämöttävää hammaslääkäriä (hölmöä joo mutta todellista) ja nukuin tosi huonosti väsymyksestäni huolimatta. Aamulla olo oli vielä jokseenkin normaali, mutta aika pian hammaslekurista kotiin saavuttuani alkoi sydämessä tuntumaan ikäviä muljahduksia. Tilanne paheni iltaa kohti ja mä olin jo valmistautunut lähtemään Peijaksen päivystykseenkin piipahdukselle, jos tilanne ei ala rauhoittumaan. 

Jossain vaiheessa tilanne helpotti hetkeksi ja ajattelinkin siinä sitten, että kyllä tämä tästä taas.. kunnes koitti nukkumaan menon hetki - muljahdukset alkoivat uudestaan. Itkuhan siinä pääsi, kun yritin asentoja vaihdellen helpottaa oloani. Unen tulo kesti pitkään, mutta kun lopulta nukahdin, niin nukuin kertaakaan heräämättä aamuun asti. Jännitin saapuvaa päivää, mutta onnekseni pian sain huomata oloni kohentuneen ja lisälyöntien olevan poissa. Uni oli tehnyt tehtävänsä. 

Ne jotka vastaavista ongelmista kärsivät tietävät, että nämä lisälyönnit ovat tosi kiusallisia ja ikäviä vaivoja. Ne saattavat saada aikaan pienen paniikkikohtaukselta tuntuvan olotilan, joka lisää rytmihäiriöitä entisestään. Olen kerran raskaana ollessani makoillut Järvenpään terkkarin ensiavussa EKG:ssa näiden vuoksi, mutta mitään kummallista silloin ei mun sydänfilmissäni havaittu. Tilanne oli ehtinyt mennä jo ohi, ennen kun pääsin toimenpiteeseen. 

Onni onnettomuudessa, tälläkin kertaa tilanne helpotti itsestään ja olotilani koheni unien myötä. Silmiäavaava kokemus tämä taasen oli ja olenkin nyt muistanut taas muutaman päivän ajan pitää itsestäni huolta ihan eri tavalla. Nukkumaan kömmin lasten kanssa samaan aikaan ja aamulla ei turhia kiirehditä - nyt kun siihen on vielä mahdollisuus. 

Ylimääräiset stressitekijät olen päättänyt myös jättää taka-alalle. Tällä hetkellä en jaksa murehtia tulevasta syksystä, raha-asioista enkä mistään muustakaan, jolle en tässä tilanteessa nyt yhtään mitään voi. Elämä kyllä kantaa tästä eteenpäinkin, ilman ylimääräistä murehtimista. Ja ihan niinkuin kaikkea muutakin ikävää, pidän hormoneja myös osasyyllisenä herkästi starttaaviin muljahduksiin. 

 Kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin. Varsinkin Piippis reagoi vahvasti maanantaina äidin jumpsutuksiin sekä siitä aiheutuvaan ahdistukseen, ja tämä huomattiin ihan lähipiirissäkin. Nyt onkin siis tosi tärkeää muistaa ottaa iisisti ja nautiskella kesästä.

Löytyykö lukijoiden joukosta muita, jotka kärsivät näistä ikävistä lisälyönneistä?

Tänään sen siis tajusin. Minä olen nyt tahtomattani se "itsekäs äiti-ihminen", joita aikanaan itse jaksoin ihmetellä - aikana ennen omia lapsiani. Sellainen joka ei huomioi yleisillä paikoilla muita ihmisiä ja keskittyy vaan itseensä ja omiin lapsiinsa. Sellainen ärsyttävä, joka komentaa lapsiansa tiukkasanaisesti kaupassa tai suukottelee ostoskärryissä istuvia ipanoitansa kassajonossa. 

Olipahan siis sangen ikävä, mutta silmiä avaava kokemus mullekin tämä.

Tänä aamuna kävimme H:n kanssa toimittamassa Piippiksen koulutaipaleen kannalta olennaisia papereita virastoon ja samalla saimme kuulla "tuomiomme" siitä, että missä koulussa tuo meidän kultainen tulee oppinsa tulevassa suorittamaan. Meillä vanhemmilla ei ollut mitään sananvaltaa tässä asiassa, ja siksi fiilis tällä hetkellä onkin hieman ontto. En oikein selkeästi osaa sanoa, että miltä musta nyt tuntuu? Ehkä vähän apea ja tyytymätön olo johtuen todennäköisesti siitä, ettei tämä ollutkaan nyt ihan sitä mitä alun perin olimme ajatelleet neitokaiselle. Haaveilimme saavamme sosiaalisesti taitavan Piippiksen lähikouluun integroidulle luokalle (ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi), mutta tämä kuulemma ei mahdollista ole. Näin ollen neiti menee erityisluokalle jossa on yhteensä 8 oppilasta, ja tuo koulu sijaitsee kuuden kilometrin päässä meidän kodistamme. Olemme jo hakeneet koulukyytiä ja sellaisen todennäköisesti saammekin, eli tuo matka ei nyt varsinaisesti ongelma tule olemaan.

Eskarin suhteen elättelemme vielä toiveita yksityisestä päiväkodista mutta jos meille ei sieltä paikkaa vapaudu, aloittaa tyttö syksyllä eskarinsakin tuossa samaisessa koulussa. 

Huuhhuijaa! Voin kertoa, että ei ole ihan kevyttä vapauttaa ensimmäistä omaansa koulutaipaleelle, kun mukana matkassa kulkee tuo pieni extra. Järki kyllä yrittää koko ajan toitottaa, että ammatti-ihmiset osaavat varmasti tuosta meidän kultakimpaleesta pitää hyvää huolta, mutta siitäkin huolimatta sydänalaa puristaa vähän väliä. Tiedän että mun olotilani rauhoittuu, kun jossain vaiheessa pääsen tutustumaan tuohon kouluun, mutta nyt olo on vielä levoton. Pieni ryhmä kuulostaa kyllä Piippiksen edun kannalta positiiviselta asialta.

Eipä tässä nyt siis kannata liiaksi alkaa surkuttelemaan, sillä kyllä nämä pienet ihmiset aivan varmasti tulevat pärjäämään hienosti ilman äitiäkin. Ylöspäin on kavuttava ja eteenpäin mentävä! 

Ja sitä paitsi, vaikka tuo neiti nyt olisikin päässyt lähikouluumme, niin murehtisin tätä asiaa siitäkin huolimatta. Onneksi mulla on vielä kesä aikaa sulatella asiaa, ja syksyllä ollaan jokainen varmasti jo valmiita uuteen. Nyt nautitaan auringon säteistä, eikä surkutella enää asioita joille emme mitään mahda! Ja uskon kyllä siihen, että tämä erityisluokka on Piippikselle ihan oiva vaihtoehto, kunhan päästään kunnolla koulutien alkuun.

Blogi on ollut hiljainen, sillä olen ihan tietoisesti halunnut pitää vähän lomaa tästä kirjoittelusta. Hirmuisesti ollaan touhuttu kivoja juttuja ja vappukin sujui mukavasti herkutellen sekä rakkaiden seurasta nautiskellen. Joka aamu olemme saaneet herätä onnelliseen hyvän vapun toivotukseen, jonka Piippis on kajauttanut ilmoille heti silmät auki saatuaan - vielä tänäkin aamuna :)

Usein mulle esitetään kysymys, että

"Kuinka sä jaksat arkea kotona kolmen pienen kanssa?".

Vastaan yleensä tuohon kysymykseen jaksavani yllättävän hyvin, mutta toki fiilikset vaihtelevat isostikin laidasta laitaan, niinkun elämässä nyt muutenkin tapahtuu. Mulle elämä ei koskaan ole ollut joko hyvää tai huonoa. Itken ja nauran päivittäin – surusta sekä ilosta. Kokonaisvaltaisesti koen elämässäni lähinnä kuitenkin suurta onnentunnetta ja siitä kiitos pirskahtelevan luonteeni. Tarvitsen tunnekuohuja.

Tällä hetkellä elämä on kieltämättä sekä fyysisesti että myöskin henkisesti ehkä rankinta koskaan, jos siis omiin kuluneisiin vuosiini vertaan. Orastavat uhmat kahdella isoimmalla ja malliesimerkkiä vierestä seuraava kuopus on yhtä kuin kolme aikasta usein äitiä vastaan angstaavaa ipanaa. Siinä väsähtänyt äitee joutuu välillä hermojansa pitelemään. Noinniinku nätisti ilmaistuna.

Myös perheen taloudellinen tilanne tällä hetkellä mietityttää ja teen kaikkeni, että omalta osaltani saisin helpotettua sitä. Tällä hetkellä jokainen pennonen on laskettava tarkkaan, jotta rahat saadaan riittämään. Piippiksen diagnoosin tiimoilta olisi myös kovasti rästissä olevaa paperityötä, joihin pitäisi nyt vaan mahdollisimman pikaisesti tarttua.

Ja sitten se parisuhde. Eipä sekään juur nyt parhaimpia päiviänsä viettele, mutta tilanne on vielä kivasti hallinnassa kuitenkin. Akuuttia hätää ei ole havaittavissa.Yhteen hiileen, rauhallisempia päiviä odotellessa ja sitä rataa..

;)

Mistä sitten ammennan voimani arjessa?

 Ajattelin listata tähän postaukseen muutaman jutun, jotka piristävät sekä helpottavat joskus raskaaltakin tuntuvan arjen kiemuroissa.

Ensimmäisenä kiitoksen ansaitsee mun oma perhe. Ilman vanhempiani, siskoani sekä hänen perhettään ja veljeäni poikineen en olisi mitään. En selviäisi lähimainkaan näin hyvin kuin mitä nyt teen. H:n vanhemmat auttavat myös meitä tarpomaan eteenpäin ja saamme olla kiitollisia, että elämässämme on näin paljon suuria sydämiä.

Ystävien tuki on kultaakin kalliimpaa. Se että puhelimen päästä löytyy aina juttuseuraa, saa jaksamaan ja antaa voimaa suunnattomasti. Pyrin siihen elämässäni, että mulla on aina tiedossa joku kiva juttu liittyen ystäviin sekä heidän seuraansa–siis jotain mitä odottaa. Vaikka puolen vuoden päässä, kunhan vaan on!

Sitten ne muut arjen piristäjät.

Järvenpään vaatelainaamo Vaatepuu. Olenhan mä tätäkin jo aikaisemmin blogissa fiilistellyt, mutta pakko tämä jokaviikkoinen ihana irtautuminen arjesta on jälleen kerran mainita. Mä olen Vaatepuun myötä rakastunut suomalaiseen designiin ja nautin suunnattomasti kun saan pukea ylleni laadukasta vaatetta, johon tässä elämäntilanteessa ei muuten olisi varaa. Musta on kuoriutunut varsinainen hulluttelija ja olen tottavie päässyt leikittelemään mukavuusalueeni ulkopuolelle. Se on ihanaa! Vaikka torstai muuten olisi mennyt mönkään, Vaatepuu-keikan jälkeen kotiovesta tepsuttaa sisään iloinen ja uudistunut äiti. Jopa lapset usein ihastelevat äiskän uusia hepeneitä ja isoja korvakoruja.

Netflix. Kiitos olemassaolostasi. H:n ollessa töissä iltaisin saan rauhassa katsoa ne hömppäkomediat, joita ehkä normaalisti meidän kotioloissa ei katseltaisi. Istun sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja herkuttelen. Välillä niiskutan ja välillä nauran. Parahinta terapiaa.

Ruoanlaitto. Varsinkin viikonloppuisin tää on mulle tärkeä harrastus, joka on kuulunut elämään jo aikana ennen lapsia. Kun ajan kanssa saa häärätä keittiössä, elo tuntuu hyvinkin kepeältä juuri siinä hetkessä. Tää on harrastus, joka antaa myös lapsille sekä isännälle paljon. Leipomisesta tykkään myös kovasti. Viikonloppuna uunissa kypsyivät kauden ensimmäiset joulutortut omppuhillolla, joita vähän höystin Ceylonin kanelilla. Joulu! Ihanaa kun saavut jälleen.

Viikonloput. Niinhän se on, että viikonlopuille ja lomapäiville tässä elellään. Viikonloppuisin kiireinen arki pysähtyy ja vielä toistaiseksi me saadaan aika pitkälti vaan olla. Laulellaan, pelaillaan, ulkoillaan, ajellaan autolla siellä täällä, kyläillään, shoppaillaan ja tehdään mikä siinä hetkessä parhaimmalta tuntuu.

Sitten on vielä ne haaveet sekä unelmat. Jokaisellahan niitä on ja tulee ollakin. Mulla jopa ihan konkreettisia eli tavoitteenani on saada vielä muutama niistä toteutumaankin. Aika näyttää.

Näiden edellämainittujen asioiden lisäksi mulla on maailman lämpöisin sekä suloisin mies, joka on ehdottomasti maailman paras isä meidän maailman parhaimmille lapsille. Päivittäin tulee ristittyä kätöset kiitokseksi yläkertaan heistä. Meillä on pääsääntöisesti hitsin kivaa yhdessä ja turhautumisen hetket ovat pientä siihen verrattuna, miten paljon naurua ja iloa saamme yhdessä kokea. Onnekas pieni nainen olen!

Vaikka välillä väsyttää, ei kiitollisuus katoa hetkeksikään. Omaan jaksamiseen tulee jokaisen vanhemman  kiinnitää huomiota ja jokaisen meistä on tärkeää löytää ne omat voimaannuttavat tekijät arjessa. Ne on loppupeleissä usein tosi simppeleitä.

Kuvat räpsimme tänään Keravan vanhalla kivisillalla. Näin jälkeenpäin mua vähän huvitti, että postauksessa jossa puhutaan omasta jaksamisesta, on tällaisessa miljöössä napatut kuvat. Heh. Paikka kuitenkin valittiin hetken mielijohteesta sillan ohi ajaessamme. Se on yksinkertaisesti vaan niin tuhannen kaunis.

Kuvan tunika on Vimma:n ihanuus, jonka ylläri ylläri lainasin Vaatepuusta. Oon aivan rakastunut tähän tunikaan, enkä tiedä voinko oikeasti palauttaa sitä enää takaisin. Ehkä lunastan omakseni. Korvakorut on oman idolini, Anne-Mari Pahkalan käsialaa.

Luin viime viikolla artikkelin Toni Wirtasesta. Tuo artikkeli käsitteli  paniikkihäiriötä eli diagnoosia, joka minullekin on aikanaan tehty. Teksti oli hämmentävää, jopa vähän huvittavaakin luettavaa, sillä se oli kuin omasta näppäimistöstäni lähtöisin. Vaiva itsessään onkin sitten kaikkea muuta kuin huvittava, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, myös tämä vaiva on sangen yleinen. Siksi itse en ole koskaan kokenut tarvetta vaieta omasta kipunoinnista.

Olen siis aikaisemminkin kirjoitellut tästä , mutta ajattelin tänään lähestyä teemaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Miten ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö vaikuttavat meidän perheemme elämään tänäpäivänä?

Aihe on ajankohtainen, sillä kävin viime viikolla lääkärissä niskassa olevien pattien vuoksi. Kärsin myös "tukossa" olevasta korvasta ja nyt nenässäkin on aika-ajoin omituisia tuntemuksia. Kaikki vasemmalla puolella.  Kun kerrankin sain itseni raahattua lääkärin luokse, pääsinkin siinä sitten vauhtiin ja huomasin oman "vikalistani" olevan hyvinkin pitkä.

Mitään vikaa ei korvista tai nenästä löytynyt ja mua nolotti. Hävetti ihan. "Nyt se epäilee mua luulosairaaksi". Patit niskassa olivat hieman turvoksissa olevia imusolmukkeita jännittyneen lihaksen päällä, mikä kuulemma on täysin normaalia.

Hetki vain. "NORMAALIA?!" Mulle turvonnut imusolmuke tarkoittaa sitä kaikista pahinta eli syöpää. Tivasin pääsyn verikokeisiin ja ylihuomenna olen nyt sitten sinne menossa. Lääkärille en asiasta enää kehdannut mainita sen enempää. Hyvä kai niin.

Samaisena iltana huomasin kitalaessani "omituisen patin", jonka seurauksena soitin puoli sukua läpi kysyäkseni ihan vaan että löytyykö muilta sellaisia. H:n vastaus ei tyydyttänyt tiedonjanoani. Olin edelleen kovin "sairas". Myös orastava Alzheimer iski illalla sängyssä Iltalehden artikkeleita läpi kolutessani. "Mullahan on just nämä oireet?!"

Elämä lapselle-konserttia katsoessani joudun nykyään ohittamaan tositarina-osiot. Ja olenhan mä esimerkiksi Piippiksenkin kiikuttanut muutamaan otteeseen ylimääräisiin verikokeisiin, koska hänelle on tullut petekioita olkapäihin. Näissä asioissa kyllä koen, että liian tarkka ei voi ollakaan.

Osa mun tarinoistani saattaa kuulostaa ehkä huvittaviltakin, mutta kun ahdistus iskee niin kaikki tämä on silloin totisinta totta. Olen kireä ja tiuskin rakkaimmilleni ihan vaan siksi, koska he eivät ymmärrä huoltani omasta/läheisen tilasta. Ja vaikka nyt tilanne on taas helpottanut niin väittäisin, etteivät nämä tällaiset pelkotilat koskaan kokonaan lähde pois. Harva se yö valvon ajatusteni kanssa ja rutistan H:ta lujasti.

Olen oppinut käsittelemään näitä tuntemuksia, mutta eivätpä nuo mokomat näytä vuosien saatossa minnekään katoavan. Vaivansa kullakin. Onneksi tunnen vahvasti myös sitä hyvääkin. Ne onnelliset jutut.

Ja niin, kitalaen kuuluukin olla kova takaa. Muistihäiriötkin kolmen pienen lapsen äidillä lienee suht luonnollinen ilmiö, ilman sen hälyyttävämpää diagnosointia ;) Mutta hei, sain mä lääkäriltä yhden oikean diagnoosin ja sen osasin itsekin oikein arvata. Kuukautismigreeni. Kyseessä ei siis aina ole oma luulosairauteni, heh.

Olipas henkilökohtaista, mutta samalla kovin puhdistavaa. Tuli tarve päästä kirjoittamaan ajan kanssa jotain ihan muuta, kuin mitä normaalisti kirjoittelen.

Kauniita unia.

Eilen sen ymmärsin. Olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa oma epäsosialisuuteni kostautuu omille lapsilleni. Olen viettänyt 5 vuotta kotona, ja puistossa yksin lasten kanssa vietetyt tunnit mahtuvat ihan rehellisesti yhden käden sormiin. Mä en ole puistoäiti. En varsinkaan tämän katraan kanssa, josta jokainen vaatii täyden huomionsa tilanteessa kuin tilanteessa. Usein ihan kadehdin äitejä yhden tai vaikkapa kahdenkin lapsen kanssa, sillä mun tilanne on vaan aina ollut niin eri. Ihan alusta asti– jopa sen yhdenkin lapsen kanssa.

Tiedän että mun lasteni on hyvä olla kotona ja he viettävät paljon aikaa esimerkiksi serkkujensa kanssa, mutta tiedän myös sen, että pikkuhiljaa niitä kavereita pitäisi löytyä myös lähipiirin ulkopuolelta. Varsinkin tuo meidän keskimmäinen selvästi kaipaa jo supersankari-leikkejä poikaporukassa. Se sattuu minuun. Koen huonoa omaatuntoa siitä. Naapuristakaan ei taida oikein vielä ikätovereita löytyä? Kaikki himpun verran vanhempia.

Kerho. Heti maanantaina tulen soittamaan ja kyselemään pojalle paikkaa. Tämäkin asia on valjennut meille vanhemmille pikkuhiljaa vasta nyt kesän aikana. Piippiksen kanssa tilanne ei ole niin simppeli ja asiaa tulee selvitellä. Hän kun todennäköisesti tulee tarvitsemaan avustajaa myös sinne. Onko se edes mahdollistakaan? Vertaiset jelppiä! :)

Kaikista pienin viihtyy vielä ihan vaan äiskän kanssa ja se ehkä vähän tuo lohtua tässä tilanteessa.

Tänään vietämme PikkuW:n synttäreitä perhepiirissä. Onneksi poika ei varmasti tunne nyt niin vahvasti kuin mitä äitinsä tuntee. On kesä ja on loma. Meidän perheellä lomat on vietetty, mutta W:n juhlista puuttuu paljon hänelle rakkaita ihmisiä. Me aikuiset sen tietenkin ymmärrämme, mutta lapsillemme joudumme asioita selittelemään. Koska kysyvät. Ja varsinkin tuo meidän päivänsankari on tehnyt niin, sillä näitä kemuja on jo puolisen vuotta odoteltu. Reippaasti katsottu sivusta, kun tytöt juhlivat omansa ennen häntä. Meidän ipanoiden syntymäpäiviä juhlitaan kuukauden välein ja vieläpä kesä-aikaan. Näissä viimeisissä juhlissa tuntuu aina olevan pieni vieraskato. Nyt kaivataan siis niitä ikätovereita. Moni äiti ja isi ehkä tietää mitä tarkoitan?

Nää on niitä mun äitiyteni vaikeimpia hetkiä. Kun koen itse tehneeni jotain väärin. Aamulla mun viereeni kömpivät onnelliset lapset, mutta päivän mittaan se sydänalaa riipivä tunne hiipii sisimpään. Kun pieni poika jää etuovelle tuijottamaan muutaman vuoden vanhempia naapurinpoikia, joiden perään selvästi haikailee. Ovathan serkkupojatkin vanhempia mutta silti leikkivät hänen kanssaan. W:n on vaikea ymmärtää miksi ei saa liittyä naapuruston jengiin.

Miksi mä en ole ollut rohkeampi?

Olen elänyt viimeiset vuodet tässä omassa kuplassani ja näin on ollut hyvä. Jopa väittäisin, että näin on ollut hyvä meille kaikille. Nyt ehkä kuitenkin on tässävaiheessa jo aika myöntää, että on tullut aika jonkinsortin muutokselle. Olen itse aikanaan ollut vuoden päiväkodissa, jonka jälkeen siirryin seurakunnan kerhoon ennen koulutaivalta. Oma ajatusmaailmani on äitiyteni varrella ollut se, että niin kauan kun lapset saavat olla kotona, on tilanne ihan hyvä. Nyt vaikeroin. Tunnen ristiriitaisia tunteita.

Hitokseen vaikea laji tämä äitiys! Varsinkin tällaiselle nössölle ja yliherkälle äidille.

Jos ahkerammin treffaisin muita perheitä, kokisin varmasti ihan toisenlaista tasapainoa siinä mitä näihin asioihin tulee. Tyypit viihtyvät keskenään, mutta vaikka meillä on ihan hyvä näin niin lapset silminnähden kaipaavat aika-ajoin jo jotain muutakin. Mun on siis pakko uskaltaa irrottaa ote tästä tämänhetkisestä.

Olipas tämä nyt sekava teksti. Ehkä joku kuitenkin sai ajatuksesta kiinni?

Harmi kun ei voi stopata. Nyt jos koska sen tekisin. Vaikka raukkaparat joutuvatkin kotona äidin kanssa aikaansa viettämään, niin siitäkin huolimatta heitä katsoessani koen ainakin jossain onnistuneeni. Olkoon tuo herkkyys ja tunteellisuus heissä aina. Ne suukot ja rutistukset. Tänäänkin olen saanut useasti kuulla, kuinka "minä rrrrakastan äitiä" tai "äiti syliin!".  Siis saanko stopata?

Vaikeita juttuja. Ainakin mulle.

Mutta nyt piirakkaa leipomaan! Tästä tulee varmasti oikein kiva päivä, vaikka äiti vähän melankolisella tuulella näin aamusta onkin. PikkuW:n juhliin saapuu tänään kuitenkin hyvin monta rakasta ihmistä ja poika varmasti nauttii päivästänsä. Äiti vaan miettii liikaa.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Näin kertoo Wikipedia aiheesta "Krooninen tila". En tiedä, kumpi on se oikea termi, kun puhutaan omasta tilastani. Akuutti, vaiko krooninen? Jotain siltä väliltä jokatapauksessa.

Olen useaan otteeseen todennut, että minähän en enää lapsia tähän maailmaan tee! Kolme alle 5-vuotiasta ovat kuin ovatkin väsyttäneet mut aika-ajoin, ja niin täydellisen totaalisesti jo siihen toiseen ääripäähän asti, että ajatus uudesta raskaudesta sekä vauvasta tuntuu täydeltä järjettömyydeltä. Silti, SILTI löydän itseni sillointällöin mietiskelemästä (kaiken tämän hulabaloon keskellä) lasten kasvaessa , että mitäpä jos kuitenkin..?

Uskon näiden ajatusten juontavan juurensa siitä tosiseikasta, että mun kroppani ei tule kestämään enää yht'ainuttakaan odotusaikaa. En kykene enää kasvattamaan vauvaa kohdussani, saatika synnyttämään häntä turvallisesti.  Tässävaiheessa onkin siis jo otettava omat resurssit huomioon, eikä muille ajatuksille saa antaa liikaa valtaa . Tämä vauvakuume-ajatus on siis jotain alitajuntaista. Kun en vaan enää pysty, niin sillointällöin erehdyn haaveilemaan saavuttamattomasta. Joskus jopa kadehdin heitä, jotka pystyvät.

Kolme ihanaa lasta on täysi jackpot, eikä mulla oikeasti olisi edes oikeutta valitella tällaista ääneen. Silti kuitenkin niin nyt teen. Joskus tuntuu vaan niin lohduttomalta ajatella, että enää en tule koskaan  työntelemään maailman onnellisimpana äitinä lapsivuodeosastolla uutukaistani vauvasängyssään. Nuuhkimaan. Imettämään.

Minun elämässäni nuo ylläolevat asiat on nyt koettu ja nähty, sekä muistoihin talletettu. Niin se vaan on.

Tavallaan se on ajatuksena todella helpottavakin. Kunhan tämä lohduttomuuden tunne ei tule ottamaan liian isoa valtaa mun elämästäni, niin kaikki hyvin.

Mulla on ihana perhe. Olen pienessä ajassa saanut niin paljon, että nämä tällaiset ajatukset lienevät ihan luonnollisiakin. Olisihan tässä vielä 1o vuotta ihan hyvää lisääntymisaikaa! Tavallaan. Mutta sitten kuitenkaan ei ole. 10 vuotta aikaa vaipua lohduttomuuden syövereihin, ou nou! ;)

Tiedän, että maailmassa on paljon äitejä, jotka kamppailevat näiden samojen ajatusten parissa. Olo on onnellinen, kiitollinen mutta samalla haikea. Äitiys! Se ei tottavie ole helppo laji.

Toivon silti, että meidän perheemme tila on nyt pysyvä . Stationaarinen.

Tästä eteenpäin yhtäjaksoinen yöuneni pitenee vuosi vuodelta, ja saamme perheenä nauttia uudenlaisista ihanista asioista. Nyt on vaan niin vallan hyvä! Näin olkoon.

Tänään on ainakin se fiilis ja vahvasti onkin..