Tapahtuipa tänään Citymarketissa jotain, joka jäi vaivaamaan mieltä ja taisipa multa ihan itkukin jossainvaiheessa päästä tapahtuneen johdosta.
Aloitan tarinani aamusta. Lähdimme koko perheen voimin Helsinki-Vantaan Mehiläiseen, sillä H on sairastanut koko viikonlopun ja tänään oli labratestien aika. Isukilla todettiin angiina, ja käteen ojennettiin antibioottiresepti sekä neljän päivän saikku. Myös keskimmäinen lapsistamme passitettiin nieluviljelyyn. Siitä mahdollisesti lisää myöhemmin.
Lentokentältä ajeltiin takaisin paikalliseen Cittariin ja koska lounas oli venähtänyt jo reilusti, päätimme ensimmäisenä istahtaa Hesburgerin pöytään ja syödä hampparit sekä ranut välttääksemme suurimmat nälkäkiukut. Isi kävi kaupassa, ja sillä välin minä vahdin kolmen ipanan ruokailuhetkeä. Kun Piippis oli syönyt, ei tyttö enää malttanut pysyä tuolissaan ja tietenkin kaikista pienin söi vielä omaan verkkaiseen tahtiinsa. Tässä vaiheessa verenpaine äidillä alkoi jo nousta ja isin palattua takaisin, lähdimme suht nopsaa parkkihalliin automme luokse - välttääksemme sen suurimman katastrofin eli yhden erityislapsen katoamisen isoon tavarataloon. Se kun tapahtuu silmänräpäyksessä.
Saavuttuamme autollemme, näin kahden henkilön istuvan viereisessä autossa mutta he eivät olleet siinä hetkessä vielä aikeissakaan nousta autosta. Tuon huomion tehdessäni unohdin kyseiset henkilöt samantien ja pidin huolta siitä, että saisin turvallisesti sekä nopsaa kolme (erisuuntaan säntäilevää) lasta autoon. He myös kaiken kukkuraksi odottivat jo kuumeisesti jälkkäriksi luvattuja Puffettejansa ja moni vanhempi tietänee, että sellainen hetki on hektinen. Erehdyin siis vielä avaamaan sekä ojentamaan jätskit lapsille. Tässä vaiheessa kaikki ympärillä ollut ja tapahtunut oli jo kadonnut mun ajatuksistani.
Kun istahdin itse pelkääjän paikalle, ihmettelin viereisestä autosta noussutta naishenkilöä joka hyvin tuimasti meitä katseli. Automme käynnistettyään, H ilmoitti että tämä naishenkilö oli jossain vaiheessa sanonut mulle : "Voisitko sulkea taka-oven, että pääsisin ulos autosta". Tämä on se kohta, joka sai mut niiskuttelemaan. Olen tahtomattani, omissa ajatuksissani ja usvaisen pääni vuoksi sivuuttanut tuon lauseen (jota en siis todellakaan kuullut) ja antanut itsestäni ilkeän sekä omahyväisen kuvan.
"On täällä muitakin!" Oli ollut viimeinen lause tuolta naishenkilöltä, kun käveli H:n ohi autolta lähtiessään. Tätäkään minä en kuullut.
 |
| Syksy 2015 |
Tänään sen siis tajusin. Minä olen nyt tahtomattani se "itsekäs äiti-ihminen", joita aikanaan itse jaksoin ihmetellä - aikana ennen omia lapsiani. Sellainen joka ei huomioi yleisillä paikoilla muita ihmisiä ja keskittyy vaan itseensä ja omiin lapsiinsa. Sellainen ärsyttävä, joka komentaa lapsiansa tiukkasanaisesti kaupassa tai suukottelee ostoskärryissä istuvia ipanoitansa kassajonossa.
Olipahan siis sangen ikävä, mutta silmiä avaava kokemus mullekin tämä.
Harmittaa aivan järkyttävän paljon, etten saanut mahdollisuutta pyytää anteeksi. Suutahdin jopa H:lle syystä, ettei siinä tilanteessa herättänyt mua usvaisesta hetkestäni. H oli luullut, että kuulin pyynnön, mutta "tylytän" syystä tai toisesta tarkoituksella tuota naista. Tuon kommentin kuultuani tulin entistä surullisemmaksi, ja tästä luonnollisesti seurasi n. tunnin kestävä hiljainen hetki meidän kotonamme.
Nopeasti ohi hurahtanut tapahtuma, joka kaikessa harmillisuudessaan jäi vaivaamaan mieltä koko loppupäiväksi. Noh, tapahtunut mikä tapahtunut ja jatkossa täytyy yrittää skarpata - jopa siellä Citymarketinkin parkkihallissa.
Tuskin asianosainen tänne mun blogiini eksyy mutta jos näin jostain taianomaisesta syystä sattuisi käymään, haluan sydämestäni pyytää anteeksi huonoa käytöstäni - se ei ollut tahallista. Olin vaan väsynyt ja ajatuksissani.
Se siitä. Huomenna luvassa toisenlaisia juttuja. Sateesta huolimatta kivaa alkuviikkoa kaikille!
