ON TÄMÄ ( http://blogit.kaksplus.fi/47palasta/ )

Ehkä mä nyt alan jo pikkuhiljaa uskomaan tämän kaiken. Tuonne sivuille on tulossa vielä esittely ja kuva, mutta muuten sivut ovat valmiit.

Lähdepäs tästä tutustumaan Wordpressin ihmeelliseen maailmaan, ja sunnuntaina tosiaan ensimmäinen postaus tulossa. Huomista asuakin pitäisi sovitella mutta en taida jaksaa. Kiitos Halloweenin, nyt ei tarvitse liikaa stressata miltä näyttää ;)

Toivottavasti tämä siirto piristää myös teitä :) www.47palasta.blogspot.com hiljenee viikon päästä toistaiseksi.

Halloween-suukkoja!

Pieni info teille rakkaat lukijat. Huomenna blogi siirtyy Kaksplussan portaaliin, eikä päivitystä huomisen sekä lauantain aikana ole tulossa. Sunnuntaina homma jatkuu gaalatunnelmien merkeissä osoitteessa, jonka tulen tänne linkkaamaan viikonlopun aikana. Kun homma portaalissa on lähtenyt kunnolla käyntiin, suljen bloggerin osoitteen toistaiseksi. Jos elämäntilanteet vievät mut jossainvaiheessa portaalista pois, aukeaa tämä sivusto uudestaan, ja Kaksplussan postaukset siirtyvät tänne bloggeriin takaisin. Ja niin,  huomenna kaikki aikaisemmat postaukset sekä kommentoinnit siirtyvät meidän mukanamme tuonne uuteen osoitteeseen.

Toivon sydämestäni, että jaksatte seurata meitä uusia tuulahduksia kohti. Olette blogin historiassa yhtä tärkeä osa, kuin itse sisältö. Olen tosi innoissani tästä muutoksesta ja lohdullista on myös tietää, että tämä alkuperäinen blogi pysyy täällä meitä mahdollisesti odottelemassa. Pieni ulkonäon raikastus piristää blogia siinä missä meitä ihmisiäkin, ja jos pystyin luopumaan kukista, pystyn tähänkin.

Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin, ei sisältö tule muuttumaan. Se elää meidän perheen matkassa ihan niinkuin aikaisemminkin. 

Seuratkaa eloamme viikolopun aikana instagramissa jo tutuksi tulleella tunnuksella : agu47 . Facebookin 47 palasta-sivustoon päivittyy jatkossa postaukset uuden osoitteen alla. 

Kylläpäs on jännittävää! Mahtavaa Halloweenia!

<3

Illalla mummi saapui allekirjoittaneen apuun nukuttamaan pienet, ja ennen unta vetästiin videolle vielä yksi lempparilauluista. Mummolasta löytyy videomateriaalia, kun itse laulan äidin kanssa tätä samaista biisiä. Tässäpä Piippiksen ja mummin versio. Tässä on etäisesti jotain niin kovin tuttua. 

 Toivottavasti laatu ei ole ihan surkea. Kuvasin tämän uudella kamerallani.

Elellään taasen isin iltavuoroviikkoa, ja päivän haastavin osuus painottuu kuinkas muutenkaan kuin ilta-aikaan, sekä ennenkaikkea nukkumanmenon hetkeen! Tässä kohtaa perhepeti tuntuisi vaan niin helpolta ja toimivammalta vaihtoehdolta. Kuluneen kesän aikana vietetyt hotelliyöt olivat meidän perhehistorian helpoimpia, kun kaikki tuhistiin samassa huoneessa! Valitettavasti meidän perheen kohdalla kotona tila loppuu sängyssä/makuuhuoneessa kesken, ja näinollen perhepedistä ei ole mahdollista tehdä pysyvää ratkaisua. Poikkeuksia toki tapahtuu, ja viimeisimmän kerran näin pääsi käymään toissa-yönä. Edellisenä iltana kömmittiin H:n kanssa ihan vaan kaksin nukkumaan, ja yö meni hyvin pitkälti PikkuH:n hammaskiukkujen merkeissä. Aamuyön tunnit onneksemme rauhoittivat pikkutytön  tuskan, ja nukahdettiin kaikki vihdoin yöuneen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Heräsin seiskan aikaan aamulla kahden vanhimman ipanan keskeltä, ja isi oli taklattu sängyn vasempaan laitaan. 

Eipä tässä nyt auta kuin vaan toivoa sitä, että iltahulinat rauhoittuu jossainvaiheessa ja elo helpottuu taas piirun verran sen myötä. Toisinaan on jo helpompaa, mutta sitten palataan taas hetkeksi tämähetkiseen tilaan. Siihen, kun jokainen kaipaa äitiä vierellensä ennen unta.

Tänään kävin koekampauksessa, sekä vähän värjäilemässä hiuksiani samalla. Kaverini Liisa loihtii mulle lauantain Indiedays gaalaan tosi hienon kampauksen, ja tuossa alapuolellapa pieni paljastus siitä (sekä menninkäisen korvastani). Jotain tuollaista tulossa siis. Enempää illan outfitistä en vielä paljasta.

Mua lykästi, sillä ystäväpiiristä löytyy myös sangen taitava maskeeraaja Emma. Hän voitti pari viikkoa taaksepäin ei sen vähempää, kuin maskeerauksen SM-kilpailut. Mun onnekseni Emma päätti tiivistää lauantaipäivän jo valmiiksi tiukkaa aikatauluansa, ihan vaan loihtiakseen mulle kauniin Halloween-maskin. Siitäkin lisää sitten loppuviikosta. Ymmärrätte varmaan pienen kutkutuksen vatsanpohjassa.

Aikas harvoin kotiäiti saa mahdollisuuden pynttäytyä näin vimpanpäälle. Kivan twistin tuohon gaalaan tekee juurikin tuo Halloween teema, ja yritän ottaa tästä viikosta nyt kaiken irti. 

 Bloggaajakolleega, sekä jo hyväksi kaveriksikin muodostunut Paprika Äiti on vihannes - blogista tekee vammaistyön koulutehtävää, ja kyseli eräässä fb:n keskusteluryhmässä ihmisten asenteista kehitysvammaisia kohtaan. Aihe luonnolisesti kiinnostaa mua myös kovasti, ja olen kommentteja aikas ahkerasti tänään lukenut.

Kommentit eivät yllättäneet. Osa sai liikuttumaan positiivisesti, mutta osa sai myös vähän häkeltymään. Arvostan kuitenkin sitä, että ihmiset uskaltautuvat omalla nimellään puhumaan rehellisesti tuntemuksistaan.

Tämä keskustelu sai mut miettimään myös omia asenteitani kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan, ja haluankin muutaman ajatuksen jakaa täällä teidän kanssanne. Downin syndrooma on luonnostaan mulle jo varsin tuttu käsite, ja voinkin ihan rehellisesti sanoa etten juurikaan osaa enää kammoksua tai vierastaa henkilöitä, joilla tuo ylimääräinen kromosomi on. Olen itsekin yllättynyt näiden kuluneen neljän vuoden aikana siitä, minkälaisen lämmöntunteen kohtaaminen ds-oireyhtymän omaavan henkilön kanssa saa minussa aikaan. En osaa sanoinkuvailla sitä tunnetta. Tekee mieli halata. Fiilis on tuttu ja turvallinen. Ennen Piippistä näin ei kuitenkaan ollut.

Käymme neitokaisen kanssa Rinnekodissa kerran vuodessa, ja olen ennenkin täällä kertonut iloisista kohtaamisista odotushuoneissa. Jokakerta saamme seuraa. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sillointällöin olen ollut kuitenkin jopa vähän ennakkoluuloinenkin näissä tilanteissa. Viimeksi keväällä eräskin naishenkilö tuli silittelemään PikkuH:ta ja siinä hetkessä mietin nanosekunnin verran, että uskallanko päästää häntä vauvan lähelle. Hänellä ei ollut downin syndroomaa, mutta joku toinen kehitysvamma hänellä oli. Onneksi päätin kuitenkin antaa hänen koskea. Tämän kohtaamisen jälkeen olin jopa vähän pettynytkin itseeni. "Kuinka saatoinkaan ajatella niin?". Tämä naishenkilö oli aidosti ihastunut vauvaan, ja kohteli hyvin hellästi pientä ihmisenalkua. Silitti poskea, sekä ihasteli ääneen. Myös mulle tuli hyvä olo. Sen olen myös huomannut, että otan Rinnekoti-reissuista "kaiken irti" niinsanotusti. Juttelen ja höpöttelen ihmisten kanssa, ja pakotan itseni uskaltamaan. Siitä saa vaan niin paljon.

En ole näiden vuosien varrella kohdannut ainuttakaan kehitysvammaista ihmistä, jota tulisi oikeasti pelätä. Päinvastoin. Jokakerta näiden kohtaamisten jälkeen suupielet ovat hymyssä. En siis voi muuta, kun allekirjoittaa tuon jo tutuksi tulleen sanonnan, että "Erilaisuus on tottavie rikkautta!"

Ymmärrän kuitenkin sen, että erilaisuus pelottaa silloin, kun kokemusta kehitysvammaisuudesta tai vaikkapa cp-vammaisuudesta ei juurikaan ole. Bongasin tuosta nettikeskustelusta kuitenkin sanan "inho". Joku koki tuota hyvin negatiivista tunnetta vammaisen ihmisen läsnäolosta. Ajatuksena tuntuu vähän kauhistuttavalta, että joku voi tuntea inhoa lastani kohtaan.. Haluan silti ymmärtää, ihan oikeasti. Tulin jälleen kerran iloiseksi siitä, että saan kirjoittaa tätä blogia. Jos vain voin vaikuttaa siihen, että tällaiset negaatiot hälvenisivät, olen onnistunut tavoitteessani. 

Toivottavasti olen edes osittain vaikuttanut.

Pidän teidät aikataulussa. Jotain muutoksia tämä tulee tarkoittamaan myös täällä blogin puolella. Sisältö pysynee samana tästä eteenpäinkin. 

Kiitos teille rakkaat lukijat. Ilman teitä en olisi ikuna päässyt tähän pisteeseen!

<3

Tänään mun sähköpostiini tupsahti sangen häkellyttävä viesti. Tällähetkellä mun pieni, höpsö ja ehkä osittain jopa vähän ärsyttäväkin blogi on sijoittunut Indiedays Blog Awardseissa kymmenen äänestetyimmän joukkoon? Kiljahdin ääneen riemusta, vaikka Piippiksellä oli jumpat käynnissä täällä kotona. Tää oli mulle jo niin iso juttu, etten tiedä mitä sanoisin. Kiitokset lienee ehkä paikallaan? Siispä kiitos äänestäneille <3 

Tänään on hyvä päivä unohtaa tyhmät jutut, ja jatkaa uudella puhdilla taas eteenpäin. 

Käykäähän äänestämässä täällä omaa suosikkianne. Siellä on paljon kiinnostavia kategorioita, sekä upeita blogeja!

Olen aina yrittänyt kirjoittaessani korostaa sitä tosiasiaa, että meidän perhe on etuoikeutetussa asemassa Piippiksen liitännäis-sairauksien puuttumisen vuoksi. Nyt kuitenkin kuluneen vuoden aikana muutamaankin otteeseen anonyymi kommentointi on tarrannut siihen samaiseen tosiasiaan, ja minua tasaisin väliajoin muistutellaan siitä kuinka murrosikäisen ds-neidon kanssa on hankalaa kun hormonit hyrrävät ja sitärataa.  Kuinka helppo erityiselo muuttuukin tuhannen raastavaksi ja vaikeaksi. Haluan avata nyt vähän ajatuksiani tähän aiheeseen liittyen. Olkoon tämä nyt vaikkapa jonkinsortin jatkumo eiliselle postaukselle.

Ihan nyt tähän alkuun haluan vaan todeta, että ds tai ei, tulemme varmasti olemaan kovilla näiden meidän neitosten kanssa siinävaiheessa, kun murrosiän saavuttavat. Olin itse vaikea vanhemmilleni aikanaan, ja sen jopa myönnän ihan rehellisesti nyt tässä. Tokkopa omena kauas puusta putoaa siis meidänkään kohdallamme. 

Haluan myös vähän raottaa tiettyä luonteenpiirrettä sekä minussa, että tuossa siipassa myös. Tuo luonteenpiirre lienee pääsyy siihen, miksi meidän elo on perustyytyväistä, sekä onnellista. Tuo onnellisuus lienee ongelma aina sillointällöin muutamille (ja ihan vaan oikeasti muutamille) lukijoilleni ja siksi koen tärkeäksi avata tätä aihetta hieman lisää. Emme H:n kanssa osaa kumpikaan katsoa kovinkaan kauas tulevaisuuteen, saatika murehtia tulevia. Tässä hetkessä asiat ovat hyvin, ja elämä on yllättänyt positiivisesti. Niin on ennenkaikkea myös tuo esikoisen extrakromosomi tehnyt. 

Kyllä tiedostan hyvin sen, että haasteita satavarmasti tulemme kohtaamaan, mutta niitä murehdimme sitten kun niiden aika koittaa. Vaikeuksia kohtaa jokainen vanhempi elämänsä varrella, mutta meillä ne vaan tulevat olemaan hieman toisenlaisia kuin muilla. Ja siis jos tulevat. Rehellisesti nyt täytyy myöntää, että en usko hetkeäkään siihen, ettäkö ongelmat liian suureksi kasaantuisivat niin kauan kun pysymme vaan kaikki suhtkoht terveinä.

Vaikka liiaksi en stressaa, niin mietin kyllä aina sillointällöin sitä, että hyvin todennäköisesti vastuu Piippiksestä jatkuu vielä pitkään aikuistumisen jälkeenkin. Olemme siihen H:n kanssa valmiita, koska rakastamme tuota tyttöä niin tuhannen tulisesti! Siksi koen loukkaavaksi sen, jos joku tulee minulle "valottamaan" meidän tulevaisuutemme ongelmista sekä haasteista. 

"Elämä heitti eteen paskat kortit kun antoi downlapsen. Se on vaan hyväksyttävä vaikket haluaisi". Mä en todellakaan ajattele niin. Mä loukkaannun syvästi, jos mulle sanotaan niin. Ihan oikeasti elämä on heittänyt mulle paremmat kortit, kun uskalsin ikuna toivoa. Onko sitä vaikea ymmärtää? Joillekin se vaan on..

Jätän tämän nyt tähän, ja heitän pienen kevennyksen postauksen loppuun.

Tämä "pullantuoksuinen" leipas tänään piparit lastensa kanssa, ja H sai hieraista silmiään. Tämä oli eka kerta. Senverran kivaa yhteistä hommaa oli se, että tulemme pian palaamaan pöydän ääreen näihin samoihin hommiin.

Nyt ollaan herkän aiheen äärellä, ja yritän parhaani mukaan tehdä tämän oikein. Riski on suuri, että loukkaan tai olen ajattelematon. Yritän silti välttää.

Eksyin tänään netissä keskusteluun, jossa pähkäiltiin juuri syntyneen ds-lapsen adopitoon antamista. Mua on aikaisemminkin keskustelupalstoilla arvosteltu siitä, että "tyrkytän" blogiani äideille, jotka ovat hädässä ja shokissa. Ihan oikeasti en tyrkytä, vaan haluan auttaa. Jos puhutaan oman lapsen luovuttamisesta adoptioon, ei päätös varmasti ole helppo, oli se sitten mikä tahansa.

Haluan heti kärkeen sanoa myös sen, että en missään nimessä tuomitse äitejä, jotka kokevat adoption parhaimmaksi vaihtoehdoksi lapsellensa. Se on rohkeutta ja urheutta. Sekin on suurta rakkautta tuota syntynyttä pientä kohtaan.

Muutama viikko taaksepäin totesin H:lle, että jos rahkeet riittäisivät, niin olisin valmis adoptoimaan meidän perheeseen toisen ds-lapsen. Olen sitä mieltä, koska Piippis on ns. "helppo tapaus".  Downin syndrooman kirjo on laaja, ja vaikeusaste vaihtelee lievästä vaikeaan kehitysvammaan. En tiedä, olisinko samaa mieltä jos Piippiksen kanssa haasteita olisi enemmän. Todennäköisesti en olisi.

Nyt kolme alle 5-vuotiasta kuitenkin verottaa omasta jaksamisesta niin paljon, ettei neljäs lapsi ole enää vaihtoehto. Ainakaan tässävaiheessa. Biologinen lapsi ei enää missäänvaiheessa. Toki tässävaiheessa tulee jo taloudelliset, sekä vaikkapa ihan tilanpuutteellisetkin seikat vastaan.

Piippis oli syntymän hetkellä meille shokki. Sen olen jo tuhanteen kertaan todennut täällä blogin puolella. Muistan ajatelleeni: "Kuinka kehtaan myöntää tämän asian ääneen?". Tai "Miten ihmiset suhtautuvat meihin tästä eteenpäin?". "Minkälaisen vastaanoton Piippis tulee saamaan?". "Miten tulemme jaksamaan?". "Okei, se on nyt noin kaunis, mutta onko se kymmenen vuoden päästä?". 

Ja sitä rataa.

Nämä ovat täysin luonnollisia tuntemuksia ja ajatuksia. Täysin sallittuja. Lapsi kun ei ole se mitä ehkä odotettiin, mutta hän siltikin tulee jatkamaan yllättämistään jatkossakin. Sen lupaan.

Meidän tapauksessa tyttö on yllättänyt lähinnä positiivisesti. Rakkaus tuota neitiä kohtaan on kasvanut sfääreihin, joihin en uskonut kykeneväni. Hän on kaunis juuri tuollaisenaan. Ihan oikeasti täyttä magiaa, ainakin meidän vanhempien silmissä.

Kun erityislapsi syntyy ja yllättää perheensä, on hetki hauras. Kaikenlaiset ajatukset pulpahtavat pintaan, ja niille ajatuksille pitää vaan antaa aikaa. 

Haluan tukea äitejä näiden kysymysten sekä ajatusten tulvassa, ja kertoa, että suomessa ds-vauvoilla on hyvä olla. Rakastava, sekä huolehtiva perhe löytyy satavarmasti tilanteessa kuin tilanteessa. Siihen ainakin itse haluan uskoa ja luottaa. 

Vauvan syntymän hetkellä on tärkeää antaa itselleen aikaa käsitellä jokaikistä tunnetilaa, jonka erityislapsen syntymä saa aikaan. Elämää ei voi liikaa suunnitella etukäteen, ja joskus sitä siltikin havahtuu huomaamaan, että kauneus sekä elämän merkityksellisyys löytyy juurikin tästä hetkestä. Niistä kokemuksista sekä jutuista, joita itselle on annettu. 

Mulle Piippiksen syntymä oli suuri käännekohta. Ja nyt voin rehellisesti sanoa, että kaikessa suloisuudessaan.. olen tuhannen iloinen tästä pestistä.

Rakkautta rakkautta ihmiset. En halua loukata, mutta haluan kertoa mitä itse äitinä tunnen. Ds diagnoosi ei ole maailmanloppu. Se on haaste, mutta siitä selviää. 

Ei tästä enempää. Oli vaan pakko kertoa..

Nyt julistan onnistumisen, voittamisen sekä äitiyden ilosanomaa! Jo kahtena iltana putkeen, olen jollain ihmeen kaupalla saanut yksin pikkukolmikon nukkumaan ilman ylimääräisiä turhautumisen, ja tuskan kyyneliä. Tämä on ihan oikeasti historiallista. Nukkuvat vieläpä ihan omissa sängyissään jokaikinen.

Jotain on nyt muutaman viikon sisään siis tapahtunut, ja Piippis on ennen unta alkanut pysymään sängyssänsä, vaikka en ihan kokoajan olisikaan pitämässä kädestä kiinni. Uskoni on ollut useasti koetuksella, ja tämä päivä on tuntunut kovin kaukaiselta. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Ainoa jatkuvaa huomiota näissä nukutushommissa tarvitseva on enää tuo meidän yksivuotias, mutta se tuntuu niin kovin helpolta tässävaiheessa. Nyt uskallan jo toivoa, että hänkin nukahtaa vuoden päästä ihan kiltisti yksikseen? Saas nähdä.

Eilen puhelimeni pimahti, ja järkkärikin on tosiaan jo toista viikkoa epäkunnossa. Sain luurin kuitenkin toistaiseksi kuntoon ihan vaan tyhentämällä sen muistia, ja nyt toivon sydämestäni, ettei tarvitse lähteä uutta puhelinta hommaamaan tässä elämäntilanteessa. Tekniikan suhteen koemme jonkinsortin epäonnistumisen aikaa, sillä nettikin bugii jo toista päivää. Elisan päässä kaikki ok, mutta me ei vaan saada yhteyttä pelaamaan. Toivottavasti viikonloppuna apu ongelmaan löytyy. 

Olen jo pitkään haaveillut uudesta minijärkkäristä, ja eilen uskalsin vihdoin tehdä lopullisen päätöksen sen suhteen. Meninpäs siis ja tilasin uuden Nikonin. Olen aivan innoissani, ja uskon että tällä on suuri merkitys myös jatkossa nähtäviin otoksiin mun blogissani. On selvää, etten aina voi olla järkkäri kourassa, ja edelleenkin blogissa suurta osaa tulee näyttelemään tilannekuvat.. siis ne kännykällä otetut. Haluan silti kehittyä ja oppia, joten nyt aika oli täydellisen kypsä siihen ja kamera lähti tilaukseen. Osamaksulla, tietysti. 

Mutta niin. Pakkohan mun on nyt vaan saada se uusi kamera, kun mulla on näin luonnollisia sekä täydellisiä kuvattavia tupa pullollaan! Tässäpä vielä pari tuttua ja turvallista tilannekuvaa aamupäivän Cittarireissulta. Sydän meinaa vähän pakahtua tässä..

Meidän perheen arki koostuu hyvin normaaleista asioista, mutta muutamia juttuja erityiselämä on tuonut mukanaan siihen myös. Piippiksen kanssa käydään viikoittain sekä puheterapiassa, että fysioterapiassa. Hyöty on ollut silminnähtävää, ja toivon että saadaan jatkaa näitä "harrastuksia" vielä pitkään. Sillointällöin neiti pääsee hevosen selkään, ja hän on kuin luotu siihen hommaan. Hevosen käynti on myös aivan uskomattoman tehokasta terapiaa. Esimerkkinä tästä vaikkapa se, kun neidin ensimmäinen ratsastustunti oli aikanaan takanapäin, ja saavuttiin silloiseen asuntoomme, päätti hän ottaa eteisessä ekat kävely-askeleensa ilman tukea. Se oli aika uskomaton ja ikimuistoinen hetki.