Isä

Sankarillemme

19.00

Hyvää huomista synttäriä rakas isä sinne tähtösiin! Ei sellaista päivää , ettäkö en sinua ajattelisi. Sellaista ei enää tule. Elät rakkaittesi sydämissä, muistoissa sekä ajatuksissa - joka hetkessä. 

Pienin lapsenlapsistasi ei tänään ollut halukas tulemaan haudalle, mutta hetken suostuttelun jälkeen saimme hänet mukaan. Kotiin palatessamme selvisi, että hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin haudan äärellä ja sanoitti ääneen olevansa helpottunut että niin ei tapahtunut. Juttelimme siinä sitten aiheesta tovin. Isoveli kertoi siskolle, että siinä ei ole mitään pahaa vaikka haudalla vähän itkettäisikin. Me muut tietenkin komppasimme.

Juhlapäiväsi kunniaksi halusimme isä laittaa leposijasi kauniiksi. "Minua niin itkettää, on kova ikävä pappaa!", sanoi Piippis autolle takaisin kävellessämme. Tämän jälkeen lähetti lentosuukot taivaalla tuikkivalle tähdelle ja huikkasi "Rakastan sinua pappa!". Sinä pappa varmasti otit hymyillen ne suukot vastaan. 



Auton luona olin kuulevinani pöllön huhuilua. Hautausmaa oli hiljainen ja me olimme ainoat paikalla olevat. 

On niin iso ikävä sua. Silti mulla on hyvä olla - koska sulla on hyvä olla. Katsoin tänään kaunista äitiä lohenpunaisessa toppatakissaan ja mietin taas hetken teidän kahden koko eliniän kestänyttä yhteistä taivalta. Sinut voi melkein nähdä siinä äidin vieressä edelleen. Et sinä hänen luotansa pois ole mennyt. Kaksin kuljette.

Pian matkaan pohjanmaalle saattelemaan isosiskosi luoksesi. Jätän muun perheen kotiin. 
Liikaa kyyneleitä pikkuväelle vastaanotettavaksi näin lyhyellä aikavälillä. 

Suru ja kaipaus tulee näkymään täällä blogissakin vielä aika-ajoin, minun on sille annettava aikaani ja tilaa. Töissä en ehdi miettimään mutta huomaankin, että vapaapäivät menevät edelleen enemmän tai vähemmän kyynelehtiessä. 

Onneksi huomennakin saan rauhassa kotona muistella, kiittää, itkeä ja nauraa. Täyttäisit 68-vuotta. Saisinpa halata.

Arki

Ihanassa ja kamalassa arjessa

15.50


Heipparallaa! Niin on taasen vierähtänyt melkein kuukausi siitä, kun viimeisimmän postaukseni täällä blogin puolella julkaisin?! Vaikka kuinka päätän, että jatkan aktiivisemmin kirjoittelua, haukkaavat kiireiset päivät kaiken huomionsa ja blogille ei meinaa jäädä aikaa. Tai no aikaa ehkä, mutta jaksamista ei.

Tietokone on juuri nyt minulle yksi iso mörkö. Jo pelkästään sen näkeminen ahdistaa. Läppäri on tällähetkellä yhtä kuin rästiin jääneet koulutehtävät - samalla se myös muistuttaa hiljaa uneen vaipuneesta mutta niin rakkaasta blogista. Olenkin tässä kuluneiden viikkojen aikana haaveillut muutaman päivän katoamisesta koneen kanssa jonnekin korpimaille, metsän keskelle, ja siellä sitten hoitaisin kaikessa hiljaisuudessa sekä koulutehtävät että kirjoitteluhommat taas oikeille raiteilleen. Any ideas, missä tällainen paikka minulle olisi? :)

Pienen stressin lisäksi arkeemme toki kuuluu nyt paljon muutakin - onneksi! Opintoni ovat loppusuoralla, ja koulunpenkillä ei tarvitse enää käydä istuskelemassa kuin muutaman tentin tiimoilta. Viime keväänä elämäntilanteemme ollessa super hankala ja läheisteni sairastellessa, rästihommia ehti kertyä parin tehtävän verran, mutta niistäkin huolimatta viittä vaille ollaan jo valmiita mielenterveys- ja päihdehoitajia. Uskomatonta jotenkin ajatella, että kohta on aika ryhtyä etsimään itsellensä vakkarityöpaikkaa! 


Aamuisin taistelen kolme unista ipanaa ylös sängyistään, ja kurvaan kaksi vanhinta opinahjoonsa. Pienimmän kanssa aamupäivät kuluu suhaamalla autolla ees-taas ympäri Uuttamaata asioita hoidellessa, ja kuluneiden viikkojen aikana olen oppinut mm sen, että kuopukseni on aivan super suloinen laululintunen (tämän kyllä tiesin jo aikaisemminkin, mutta nyt vasta olen kunnolla asian oivaltanut) ja että sen lisäksi hänessä kasvaa pieni suuri ajattelija. Olen välillä ihan hukassa neitokaisen kysymysten äärellä! Eilen jouduin mietiskelemään mm. seuraavaa :

  "Voiko sydämen rikkoa, jos pussaa?".


Kulttuurinnälkää ollemme ruokkineet mm. viime viikonloppuna Järvenpää-talolla Titi Nallen keikalla, leffateatterissa, Habitare-messuilla sekä esimerkiksi Tuusulanjärven maisemissa paikallisia nähtävyyksiä ihastellen.



(Kirjasto on edelleen yksi parhaimmista ajanviettopaikoista..)



Lintsillä (jo toistamiseen) ja Suomen tivolissakin ollaan käyty kikattelemassa. Jopa allekirjoittaneen sisuksiin on syttynyt jonkin sortin hurvitteluliekki, ja lapsiparat ovat joutuneet laitteissa kuuntelemaan innostuneen äitinsä huudahteluja. Pienintä saattoi ehkä vähän jopa se pelottaa.


Syksyn viileiden säiden saapuessa sain sisustuskärpäsen pureman, ja sen vuoksi kotia onkin päivitetty nyt jo muutaman viikon ajan. Makuuhuoneet pyöriteltiin täysin uudenlaisiksi, ja nyt meidän ekaluokallaisellakin on vihdoin ikioma huone. Tytöt jakavat nykyään talon isoimman makuuhuoneen (joka oli aikaisemmin meidän vanhempien) ja me H:n kanssa valtasimme talon pienimmän makkarin.


Vuorokauden tunnit täyttyvät nopeasti ja ihan rehellisesti sanottuna tällä hetkellä tuntuu, että arki on liian usein päivästä toiseen eteen päin tarpomista sekä välillä jopa ahdistavaa suorittamista. Kymmenen tunnin yöunista huolimatta sekä ipanoita että vanhempia väsyttää, ja usein desibelit kohoavat ääriasentoon ihan vaan silkasta uupumuksesta. 

Toki meidän kotoseinien sisäpuolella myös nauru raikaa, ja paljon onnellisiakin hetkiä jaamme yhdessä. Näin syysloman kynnyksellä on vielä astetta verran helpompi hymyillä ! 


Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että keskimmäiseni on oppinut  lukemaan ja esikoisellakin kaikki sujuu koulussa mallikkaasti. Piippiksen paras ystävä pääsi samalle luokalle, ja hän onkin varmasti suuri tuki sekä turva meidän neitokaisen koulupäivissä.

Olen kiitollinen siitä, että tarvoimme taas läpi yhden hyvin sinnikkään flunssarundin, ja jokainen meistä on palannut takaisin terveiden kirjoihin.

Olen kiitollinen mun ystävistä, joiden merkitys on kasvanut entistä enemmän elämässäni. On ihanaa että myös mun jokaisella ipanalla on jo monta suloista kaveria!

Olen kiitollinen vanhemmistani ja läheisistäni, jotka rakastavat ja joita rakastan. Suuresti.

Kiitollinen karvakorvistani olen.

Kiitollinen siitä, että olen oppinut olemaan itselleni armollinen edes hilppasen verran enemmän kuin ennen. Olen löytänyt keinoni purkaa sydäntäni sekä tuntojani, ja uskalsin ottaa askeleen kohti uutta sekä tuntematonta.




 Jos jouluun mennessä valmistun koulusta, blogini on kunnolla herännyt horroksestaan ja perheeni pysynyt terveenä - lupaan olla kiitollisempi kuin ikuna!

Ihan mukavaa kun saavuit, Lokakuu!


Ajatuksia

Kun lapsi pohtii kuolemaa

17.00

"Äiti, mä en halua mennä vielä taivaaseen.."


Näin totesi pieni suuri seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei ole sinne vielä menossakaan.. 


Tilanne oli omituinen siksi, koska emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.


Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.


 Muistan itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin voimakkaita ja ahdistavia!  Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.


Minun kanssani näistä asioista aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa - ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta. Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.



Vuosi sitten jouduimme jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.

Lapsen henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.

Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.

No mutta se siitä. 

Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.



 Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana: 

"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"


Keravan Lady Gaga. Tyylilyyli.
 

 No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää! 




Down syndrooma-seula

Liikuttava lappunen menneisyydestä

20.28

Heräsin tänään pahantuulisena sekä vähän itkuisenakin. Kaikki harmitti ja ketutti ihan valtavasti, enkä oikein itsekään osannut sanoa että mistä tämä kaikki negatiivinen nyt mahtoikaan kummuta maanantai-aamuuni. H:n lähtiessä töihin soitin äidilleni, että voisiko hän tulla katsomaan lapsia siksi aikaa, kun mä "vähän järjestelisin paikkoja"  - eikä mennyt aikaakaan, kun vanhemmat kurvasivat meidän pihalle kuopustaan jelppimään. Ollappa jälleen kerran kiitollinen ja onnekas.

No mutta niin, ryhdyimme yhteisvoimin siivoamaan ja itse päätin vihdoin sekä viimein tarttua kiinni ikuisuusprojektiini, eli virallisten papereiden järjestämiseen sekä karsimiseen kymmenen kuluneen vuoden ajalta. Huh.

Yllätyin positiivisesti siitä, kuinka helppoa tämä homma mulle olikaan, kunhan vaan tomerasti ryhtyin tuumasta toimeen! Löysin lukuisia kadoksissa olleita sopimuksia sekä lausuntoja, mutta eniten mua kuitenkin liikutti tämä alla näkyvä paperi..


Se on saatu silloin kun Piippistä odotin, ja kun asuimme vielä Tapaninkylässä Helsingissä.

 Ajatella että kun tuo paperi mun kouraani annettiin, ei mulla ollut hajuakaan siitä mitä kohtalo onkaan meidän tulevaisuudellemme kirjoittanut! Tässä vaiheessa olen varmasti pohtinut sitä samaa, kuin mitä moni muukin vanhempi paperin saatuaan: "Olisikohan minusta vammaisen lapsen äidiksi?". Olisin varmasti myös kyseenalaistanut tämän viimeistään silloin , jos meidän suloisen pienokaisemme pikkuruinen "salaisuus" olisi paljastunut tässä seulassa -  johon me tietysti tahdoimme osallistua jo ihan kahden ultrankin vuoksi!

Onneksi seulonta meidän kohdallamme meni mönkään, sillä kaikista ennakkokäsityksistäni huolimatta tämä erityislapsen vanhemmuus on istunut minuun ja isiin oikein helposti, ja nyt onkin aika vaikeaa kuvitella enää elämää ilman tuota samaamme arvokasta tehtävää.  

Moni on kysynyt multa, että antoiko tuo seula mitään "vihiä" tulevasta? Ei antanut. Ainokainen pieni merkki saapuvasta näin jälkeen päin ajateltuna oli vauvan pieni koko, mutta koska olen itse 156 cm, ei asiaan kiinnitetty sen kummoisempaa huomiota. Piippiksellä oli myös "poikkeuksellisen" iso pää (ds-vauvoilla usein normaalia pienempi) ja tämäkin hämäsi varmasti tuossa seulassa. Mahdollisuudeksi ds-diagnoosiin seulassa annettiin 1:17 000. 

Aikamoinen lottovoitto, sanon! <3

Tällaisia ajatuksia sai tuo yksi A4:nen aikaiseksi tänään, monen muun suloisen ja liikuttavan muiston (syntymäkertomukset, hääkutsut)  seassa. 

Siivoaminen epäilemättä pelasti tänään mun päiväni. Huomenna pääsen viiihdoinkin kampaajalle, mutta illalla aion hyökätä lasten lelujen kimppuun. Nyt annetaan kyytiä turhakkeille ja siistitään koti kunnolla kesävalmiuksiin!

Lapsuusmuistoja

Pääsiäismysteeri

20.35

Pahoittelen kuvien laatua tässä postauksessa, mutta joskus on vaan pakko julkaista vähän huonolaatuisempaakin materiaalia kun valinnanvaraa ei ole. Siispä suoraan aiheeseen..

Olen joka vuosi julkaissut pääsiäisen aikaan Facebookissa tämän alla näkyvän kuvan minusta ja veljestäni. Se on otettu joskus 90-luvun alussa vanhassa kodissamme, jossa itse vietin 10 ensimmäistä elinvuottani. Tästä kuvasta on tullut yleinen vitsi ja joka vuosi se jaksaa huvittaa - ainakin meitä asianosaisia. Ikäeroa meillä kun on 9 vuotta.

No mutta, tämä kuva on vuosikymmenien ajan näyttäytynyt meille ihan normaalina otoksena, kunnes tänään mun veljeni bongasi kuvasta jotain todella hämmentävää..

Takaikkunassa näkyy tyttölapsen hahmo.


Tuossa seuraavassa kuvassa hahmo on näkyvissä paremmin ja voin käsi sydämellä todistaa, että tyttö todella löytyy alkuperäisestäkin versiosta,  sillä tarkistin asian tänään vanhempien valokuva-albumista.


Olemme tänään pohdiskelleet päämme puhki, että kuka tuo tyttölapsi voisi olla, mutta emme löydä kysymykselle vastausta. Tuohon aikaan minä olin jengistä pienin ja vaikka kyseessä olisi joku mun kavereista, hän mitä todennäköisimmin olisi tuossa meidän vieressämme trullina nököttömässä. Tuo neiti ikkunassa ei ole pukeutunut pääsiäisnoidaksi..

..siispä aikamoinen pääsiäismysteeri on tämä. Kiehtova ja kivasti karmaiseva.

Ja tiedättekö mikä tästä tekee taianomaista? Viime kesänä kun kävelimme tuon talon ohi lasten kanssa ja kerroin heille että se on mun lapsuudenkotini, totesi Piippis topakasti:

"Se on kummitustalo!"

Aikanaan haaveilin, että jonakin päivänä ostan lapsuudenkotini takaisin meidän haltuumme. Voin tässä vaiheessa kuitenkin todeta, että pikkuhiljaa nämä haaveet alkavat jäädä taka-alalle.. Heh.

Toisaalta, tuossa talossa meidän ympärillämme oli myös paljon varjelusta. Esimerkkinä kerrottakoon vaikkapa siitä, kun isosiskoni sekä isoveljeni kiipesivät talon katolle ja saivat kokonaisen mehiläispesän verran raitapukuisia öttiäisiä seurakseen. Veljeäni pisti 18 ampiaista ja siskoani ei yksikään. Pysyivät kaikesta huolimatta katolla kumpikin ja selvisivät säikähdyksellä tapahtuneesta. Jälkeenpäin lääkäri totesi vain että jos veljeni olisi ollut vähänkään yliherkkä ampiaisille, olisi hengenlähtö ollut hyvin todennäköistä.

Tällaista tänään.

Kummitusjuttujako? ;)

Muistelua

Ajan kulku

21.28

Kulunut viikonloppu on saanut allekirjoittaneen pohdiskelemaan sekä tuumimaan paljon. Ajan juoksu ja elämän arkinen taika on hiljentänyt - tehnyt haikeaksi hetkittäin.

Vietimme lauantaina lastemme suloisen serkkutytön syntymäpäiviä ja vasta illalla ipanoiden yhteiskuvaa ihastellessani, vaikutuin näystä poikkeuksellisen isosti.

8 vuotta taaksepäin meitä oli neljä nuorta. Ramppasimme läpi festareita esimerkiksi Faith no more:n perässä ja vietimme ikimuistoisia mökki-iltoja. Lauloimme sekä tanssimme akustisen kitaran tahdittamana juhannusyönä järven rannalla Sammatissa - vastarannalla mökkinaapurit intoutuivat tanssimaan laiturilla myös. Ihania muistoja.


6 vuotta sitten syntyi ensimmäinen näistä elämän pienistä ihmeistä, ja tasaiseen tahtiinsa porukka kasvoi yhdellä uudella.. Vielä tänäänkin katson tuota kuvaa ja on tosi vaikea uskoa, että tällaisen  ihanan serkusjengin olemme luoneet suht lyhyessä ajassa. Taikuutta, sanon!

Isosiskon taidonnäytteet. Nam ja wau!
Vietimme tänään myös siskoni esikoisen kaksikymppisiä. En vaan nyt ihan oikeasti meinaa käsittää tätä, sillä juurihan tuo tädin murunen vasta syntyi! Nyt hän haaveilee omasta bulldogista, työskentelee yhdessä Helsingin parhaimmista ravintoloista, seurustelee ihanan miehen kanssa ja ihan kohta asuttavat yhdessä ensimmäistä omaa kotiansa. On niin vaikea jotenkin uskoa. Muistan hyvin selkeästi vielä sen, kuinka juuri ajokortin saaneena hain tuota ihanaa tyttöä päiväkodista..

Aika julmaa tämä ajan juoksu. H:n kanssa katselimme seinällämme olevia valokuvia menneiden vuosien varrelta, ja jäimme muistelemaan esimerkiksi jokaisen kolmen rakkaamme syntymän hetkeä. Haikeus oli muisteloissamme vahvasti läsnä. Kotona vietetyt vuodet ovat jäämässä kauniina muistoihin ja uusi aika on alkamassa. Ikävöin jo nyt mennyttä niin, että sydänalaa puristaa.

Näitä tuntemuksia on jotenkin tosi vaikea jäsennellä tekstiksi tänne blogiin. Oli silti pakko yrittää..

Onnenhalauksia vielä kerran alkavan viikon ihanaisille synttäritytöille!

<3

P.s Lupaamani arvonta on tulossa blogiin huomenna..

Marja Hintikka Live

Ympyrä sulkeutuu

11.06


Jokunen lukijoistani ehkä muistaakin tuon ylläolevan päivän mun elämässäni.  Kokemus oli mulle ihana, piristävä ja ikimuistoinen kaikessa täydellisyydessään. Sain kunnian olla se arjen uuvuttama, joka ihan ensimmäisenä Marja Hintikka Livessä yllätettiin. 

En ikuna unohda.

Viikko sitten mulle soitettiin ja tarjottiin mahdollisuutta "tähtibloggaajan" pestiin kuluneiden kausien viimeiseen Marja Hintikka Liven jaksoon 19.12. Lienee sanomattakin selvää että olin tietysti sangen iloinen, otettu ja ehkä jopa vähän hämmentynytkin. Suora lähetys tulee olemaan mulle super jännittävä ja täysin uudenlainen kokemus, eli vatsanpohjasta kutittelee jo nyt aika isosti tuo tuleva koitos. Mutta vaikka jänskättääkin niin tällä kertaa haluan ehdottomasti lähteä mukaan tähän, sillä aivan liian usein olen elämäni varrella katunut sitä kun en vaan ole uskaltanut.. Monta kivaa juttua olen jättänyt tekemättä ja asiaa harmitellut jälkeen päin.

Lähtiessäni pois Kaksplussalta ajattelin, että nämä tällaiset kokemukset saa varmasti toistaiseksi unohtaa. Ei se nyt sitten kuitenkaan ihan niin mennytkään ja tieto siitä saa kovin iloiseksi. Nää on nimittäin juurikin niitä hetkiä, joissa pääsee kertalaakista ja kunnolla haastamaan itsensä. Tällaisia juttuja mä tarvitsen, että opin uskomaan ja luottamaan itseeni. Mulle se ei ole koskaan ollut itsestään selvää. 

Noin. Nyt se on täälläkin paljastettu. Enää ei voi perua. 

Ihanaa päivää kaikille!




Muistelua

Pieni tarina äidinvaistosta

19.53

Kuluneiden kuukausien aikana katkeamattomista yöunista haaveillessani, olen useaan otteeseen palannut viiden vuoden takaiseen (nyt jo aika huvittavaankin) hetkeen, jonka päätin tänään jakaa myös täällä teille lukijoilleni.

Piippis oli 4 kk vanha kun päätimme H:n kanssa, että on tullut aika levätä yhden yön yli kaksin ja nipistää vauva-arjesta hetki parisuhteelle. Ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna olimme kuitenkin tässä vaiheessa vähän sinisilmäisiä ja otimme varaslähdön turhan aikaisin..

Noh mutta kuitenkin. Varasin hotellihuoneen Helsingistä ja ostimme liput Deftonesin keikalle. Odotimme iltaa valtavasti ja se ilta olikin ihan mielettömän kiva.  Ennen keikkaa ajoimme auton hotellille ja jätimme tavarat huoneeseen. Kävimme syömässä ja suuntasimme Circukseen, jossa ystävät meitä jo odottelivatkin. Ilta tuli niiin tarpeeseen ja fiilis pysyi katossa koko keikan ajan – vaikkakin tekstarit sinkoilivat mummin puhelimeen tiheään tahtiin.

Meidän odotettu hetkemme ystäviemme seurassa jatkui vielä tovin ravintolan pöydän ääressä, jonka jälkeen lähdimme suht hyvissä-ajoin matkaamaan kohti hotellihuonetta makoisten yöunien toivossa. Välittömästi kuitenkin huoneeseen päästyämme, alkoi allekirjoittaneen sydänalaa puristamaan ja sangen ahdistava tunne valtasi koko kehon.

"Vauva! Mun vauvani tarvitsee minua nyt!" 

"Älä pidä mua hulluna, mutta mun on pakko lähteä kotiin. Sä voit jäädä kyllä tänne nukkumaan!"

Ja niin teimme. H jäi uinumaan, sillä jonkunhan täytyisi aamulla ajaa auto takaisin kotiin sekä luovuttaa huone. Minä lähdin.

Otin hotellin edestä taksin ja maksoin itseni kipeäksi matkatessani yksin Helsingistä Keravalle pienen tyyppini luokse. Taloudellinen tappio ei jäänyt kuitenkaan harmittamaan, sillä vieläkin kipeämmäksi olisin tullut jos olisin jäänyt kaupunkiin.

Matkalla kotiin kieltämättä hymyilytti jo vähän. Tiesin, että näin tämän oli tällä kertaa mentävä eikä hetki ollut vielä kypsä venyttämään napanuoraa yön yli. Onneksi H sai kuitenkin levätä kunnolla eikä hotelliin kulutetut rahat näinollen menneet hukkaan.

Sisään astuessani kuulin vauvani orastavan itkun. Tyttö oli juuri herännyt uniltansa ja tilanne oli kärjistymässä, sillä pullo ei kelvannut. Nappasin tytön kainaloon ja lähdimme yhdessä alakertaan nukkumaan. Tissi suuhun ja näin homma olikin sitten taas täydellisesti hallussa! Olin niin kiitollinen, että luotin äidinvaistooni ja lähdin kotiin. Seuraavana päivänä H saapui hymähdellen kotiin ja tätä tarinaa onkin useasti muisteltu hymyssä suin.

Tämä allaoleva kuva on huonolaatuinen, mutta malli siinä on täydellinen. Ei varmaankaan ole vaikea ymmärtää, miksi äidillä tuli kiire takaisin oman jääkarhun poikasensa luokse.

<3



Vaikka moni mulle silloin sanoi, että kyllä se vauva sitten pullosta juo kun muuta ei ole tarjolla niin mä tiedän, että Piippiksen kohdalla tilanne olisi kyllä lähtenyt ns. "lapasesta". Maitoraivarit kun hänellä olivat aivan omaa luokkaansa. Mummi olisi satavarmasti ollut koko yön kovilla ja vauva tietysti myös, sillä temperamenttia tuosta pikku pimusta on löytynyt alusta asti sekä hyvässä että ei-niin-hyvässä. Nyt isompana raivarit ovat onneksemme todella harvinaisia sekä lyhytkestoisia. Heh.

Tämän jälkeen menikin sitten piiiiitkä aika, ennenkun uskaltauduimme lähteä kaksin yön yli reissulle. Se taisi tapahtua vasta PikkuW:n syntymän jälkeen ja silloin reissasimmekin sitten kertaheitolla Dubliniin muutamaksi päiväksi. Piippiksen kanssa oli jo helppoa tuolloin ja PikkuW taasen söi pullosta kuin vanha tekijä. Kaikki sujui hienosti. Ensimmäisenä yönä nukuin 14 tuntia putkeen H:n odotellessa kiltisti hotellin lähituntumassa, että vaimo heräilee loman viettoon. Univelat tuli kuitattua ja loma oli todella onnistunut.

Näiden kolmen kanssa tilanne on nyt niin mahdoton tällä hetkellä, että yökylään emme ole koko jengiä viitsineet luovuttaa. Eikä se muuten ajatuksena edes tunnu kovin mukavaltakaan, sillä yöt ihan oikeasti ovat aika rankkoja. Olemme tässä nyt kuitenkin pohdiskelleet, että johonkin väliin on vaan pakko yrittää ujuttaa myös tuota kaksinkeskeistä aikaa yön yli, sillä me valvomme enemmän tai vähemmän levottoman jengin kanssa öisin ja se alkaa tuntumaan sekä näkymään. Joskus tilanne on  nollattava ja yhdet hyvät yöunet tekevät ihmeitä! Sen moni vanhempi tietääkin varmasti.

Vanhemmuus on joskus haastavaa, mutta lohduttavaa on se, että se etenee sykleissä. Väsyttävien jaksojen jälkeen tulee helpompia jaksoja. Puoli vuotta sitten meillä nukuttiin levollisesti ja olen varma, että puolen vuoden päästä tilanne on taas helpompi. Aika aikansa kutakin.

Voimia alkavaan viikkoon!

<3

Muistelua

Deja vú

14.51


Eilenillalla/alkuyöstä meidän nuorimmainen keksi jutun. Tuli sellainen jännä tunne, että tämän kyllä olen joskus aikaisemminkin nähnyt.

Sitten tänään pläräsin blogia muutaman vuoden taaksepäin ja löysin tämän postauksen .

Multa pääsi itku. Kunpa olisin tuossa hetkessä saanut tietää, miten onnelliseksi ja ehjäksi Pirpana tulisi meidät tekemään, ja miten tulevaisuus soisi meille vielä kaksi ihanaa sisarusta Piippiksen taivalta tukemaan ja täydentämään.

En olisi koskaan murehtinut ylimääräisiä, tai sitä mitä muut meistä/Piippiksestä ajattelee. 

Parasta elämässä on juuri tämä. Kaikella on tarkoituksensa.
Tai no, ainakin Pirpanan syntymällä todellakin oli.

Muistelua

Rakas blogini mun!

21.07

Tänään sain viettää 2 tuntia ystävän kanssa ja kun lähdin takaisin kotiin, olin piirun verran enemmän ihmisen näköinen kun ennen. Mulla on taas räpsyripset. Lapset nukkuivat kotona päikkäreitä mummin ja papan vahtiessa pienokaisten unta.

Tänään Pirpana on opetellut ahkerasti omatoimista syömistä ja on jo siinä ihan taitavakin. Välillä on kiva rummutella vähän pöytää tai lattiaa lusikalla mutta sitten meno jatkuu.. Positiivista on, että lusikka pysyy hienosti kädessä eikä lennä enää lattialle. Mitä nyt sitten ihan lopussa niin.

Tänään saatiin kauan odottamamme SodaStream-laite ja se on kiva pikku bonus arjessa. Koukuttava bonus.

Tänään pikkuW on treenannut kontilleen menoa ja onnistuu siinä ihan hienosti jo. Enkat kontillaan pysymisessä on tällähetkellä bauttiarallaa 10 s.

Tänään Piippis on narskutellut hampaitaan jo totuttuun tapaansa, mutta enää se ei häiritse meitä vanhempia, sillä olemme tottuneet tuohon kelohongan natinaa muistuttavaan ääneen jo ihan kivasti. Takahampaat ovat edelleen vaan puoliksi ulkona ja voin uskoa että ikävältä tuntuu. Tyttö yrittää selvästikkin alaikenillä hinkata yläikeniä ja siitä aiheutuu tuo narina. Toivotaan että hellittää kunhan hampaat vihdoin ja viimein putkahtavat kunnolla ulos.

Tänään olemme H:n kanssa ikävöineet evakossa olevaa malamuuttiamme. Kohta haetaan se kyllä jo kotiin kunhan pahin karvanlähtö on loppunut.

Tänään kuuntelin Zen Cafe:ta.

Tänään olen nautiskellut ihan oikeasti nyt jo aika kivasti toimivasta arjestamme, olen haaveillut, odottanut ja muistellut.

Nyt syön savulohitahnalla höystettyjä ruisnappeja ja kohta sukellan peiton alle.

Kaikki on hyvin nyt.


Kehityn

2-1=1

21.45


Mulla on enää yksi vauva. Pirpana on nyt löytänyt lihaksensa ja eilenillalla tyttö nousi makuuasennosta istumaan omatoimisesti. Olemme olleet suunnattoman ylpeitä viimepäivien tapahtumien ansiosta. Tuntuu niiiiin hyvältä että Piippis pääsee liikenteeseen ja sitäkautta hänelle aukeaa ihan uusi maailma.

Lapset saivat torstai-iltana seuraa ihanasta neiti L:stä joka aikanaan kirjoitti mulle uskomattoman meilin omista kokemuksistaan liittyen downin syndroomaan. Lapset viihtyivät ja nauttivat uudesta kaverista joka jaksoi kokoajan leikkiä sekä hauskuuttaa. Meillä vanhemmillakin oli mukavaa. Tervetuloa vaan uudestaan neiti L :)

Touhukkaan illan jälkeen uni maistui kummallekkin pienelle ja tänä-aamuna meno oli näin vauhdikasta. Virnistyksiä, menoa sekä meininkiä riitti.

Vein lapsukaiset mummolaan päiväunille ja lähdin hakemaan H:ä töistä. Poikkesimme kotimatkalla Ikeassa hakemassa Snipe Drivelle vähän kuvausrekvisiittaa tuleviin promokuviin. 
Mummolassa selailin vanhoja valokuva-albumeita ja sieltä löysin monta rakasta kuvaa omista lapsuudenvuosistani. Tässäpä yksi.

Isoveli ja minä. Vuosi taitaa olla -86?
Ja tässä toinen.

Tämän kuvan otti mun tätini mies. Taitava valokuvaaja on ollut hän aina. Mulle läheinen ihminen silloin ja yhä edelleen.

Ja sitten tämä, joka sai kyyneleet silmäkulmiin. Paappa. Valitettavasti en muista näitä hetkiä juurikaan ja sen vuoksi olenkin tuhannen onnellinen että tällaisia kuvia vielä on tallella muutama.  Voi kunpa olisin saanut tuntea sinut paremmin..

Onneksi muistoja paapasta kuitenkin on vaikkakin ne ovat viimeisiltä vuosilta. Onneksi ehdin kaikesta huolimatta olla hänen elämässään hetken mukana.


Juhlat

Little miss sunshine

19.58


Viikonloppu mummin & papan hoivissa meni kivasti (ja nopeasti). Rehellisesti tuntui aika luksukselta nukkua aamulla vähän pidempään kun normaalisti, mummin katsoessa Pirpanaa. H lähti joka aamu jo hyvissä ajoin studiolle. 
Mulla on levännyt olo mutta kiva oli tulla kotiinkin. Sytytin kynttilät ja nautiskelen nyt sateisesta illasta lasten nukkuessa. 

Näin ihania suukkosia Piippis jakeli mummille lähes koko viikonlopun ajan


Tänään oppi tyttö melkein sanomaan pupu. Ensimmäinen tavu tulee hienosti jo jokakerta ja parikertaa erehtyi sanomaan ne kaksi tavua peräkkäinkin. On ollut kiva seurata miten taitavasti tyttö tapailee jo sanoja ja ne muutamat pari sieltä jo tulee ihan oikeastikkin. Edelleen silti odottelen sitä the sanaa. 


Kotimatkalla isi räpsäsi pari kuvaa matkalaisista. Piippiksellä iso mökömökö käynnissä tässävaiheessa kun masu oli vähän kipeä ja ruoka ei oikein meinannut maistua. Hirveet raivarit vetäs mummolassa juuri vähän ennen kun oltiin lähdössä kotiin. ONNEKSI kotona tilanne rauhoittui, kakka tuli ja iltapuuronkin tyyppi söi kokonaan. Pieni mutta kuitenkin iso vaiva tuo ummetus aina välillä meidän perheessä. Pirpana kun ei tykkää edes luumua syödä joka tunnetusti saattaisi vähän jeesata tuohon vaivaan..

Huomenna on erityinen päivä. Pirpana kastettiin 28.8.2011 ja me vietettiin ensimmäistä hääpäivää. Nyt, kaksi vuotta häiden jälkeen meitä on jo neljä kappaletta! Lupaan, että ensivuonna tilanne ei ole se mitä jotkut huuliveikot kaveripiiristä ovat ennustelleet. Ei rakkaat, meitä ei ole silloin viisi. 

Juhlimme hääpäivää ensi lauantaina viettämällä kaverin kolmekymppisiä Helsingissä. En tällähetkellä keksi parempaa tapaa sillä mulla on ollut ihan hirveä ikävä kaikkia tuttuja ja puolituttujakin :) Huomenna poksahtaa samppakaljapullo, senkin lupaan.

Huomenna luvassa myös vastaus lukijan kysymykseen..


Suosituimmat

  • Hurahdus hajusteettomaan
     Kuluneen puolen vuoden aikana, on allekirjoittaneessa silminnähden tapahtunut jonkin sortin hurahdus luonnonkosmetiikkaan sekä arjen ekolo...
  • Tiitiäisen tuutulaulu
    Laila from Lapland  Kukkuu! Tänään Pirpana sai hienon uuden talvipipon ja se sopii tytölle mainiosti. Selvästi pikku mannekiini yrittä...
  • Muistopuhe rakkaalle
    Seison epämääräisen, Postin A4 kirjekuoreen rustatun puheen kanssa saattoväen edessä. Käteni tärisevät kokoajan voimakkaammin, mutta sinnik...

Facebook